Joulukalenterin luukku 19: Ulappala

HERÄÄMINEN (tekstiluonnos hahmosta)

Nuori nainen nukkuu ohuella retkipatjalla. Hän on taitellut takkinsa tyynyksi, mutta on muuten täysissä pukeissa, hän on vetänyt risaisten farkkujen peittämät jalat lähes kiinni rintaansa ja kädet ovat tiiviisti pään ympärillä. Hän värisee unessaan, kääntyilee kiivaasti ja sitten, äkkiä, ponnahtaa istumaan, huohottaa syviä henkäyksiä. Hän räpyttelee silmiään, yrittää karkottaa epämääräiset unikuvat ja vaivaavat sirpaleiset muistot. Hän katselee ympärilleen katse sumeana, kunnes saa kiinni taas todellisuudesta ja hahmottaa, missä oikein on. Vallattu talo, porukka joka kutsuu itseään squattereiksi. Koko valtaajaporukka nukkumassa yhdessä huoneessa: roskalavoilta pelastettuja patjoja, makuupusseja, vaatekasoja. Ilmassa on raskas tuoksu, sekoitus nukkujien hengitystä, vanhan alkoholin ja ruuan rippeiden hajua, jostain kauempaa tulevaa kostean betonin ja homeen lemua. Nainen hengittää syvään, koettaa rauhoittua, tuntee pulssinsa jyskyttävän edelleen. Hän nousee mahdollisimman hiljaa jalkeille, ravistelee takkiaan suoraksi ja pujahtaa siihen, jäntevä vartalo näyttää hukkuvan kuluneeseen maihinnousutakkiin. Hän tarkistaa taskut taputtelemalla niitä ja ottaa pari askelta. Vaikka hän koettaa olla mahdollisimman hiljaa, joku nukkujista kohottaa päätään ja mutisee:
— Ulla, mikä on….?
Nainen ei tunnista nukkujaa hämärässä. Nimi tuntuu melkein oikealta, mutta hän ei pysty ajattelemaan sitä juuri nyt. Hän heilauttaa kättään rauhoittavasti ja kuiskaa:
— Ei vaan pysty nyt nukkuun. Lähden ulos. Otan Koiran mukaan. Tuun takas parissa tunnissa.


Jyhkeärintainen, vääräsäärinen koira on torkkunut ovensuussa. Naisen lähestyessä koira kampeutuu jalkeille, sen leveä suu aukeaa haukotukseen ja häntä tömähtää pari kertaa oven karmiin. Nainen hymyilee koiralle, ottaa oven ulkopuolelta olkalaukun. Spraypullot kolahtavat vaimeasti toisiaan vasten kun nainen asettelee laukkua paremmin olalleen. Hän laskeutuu hajavalossa porraskäytävää ja menee ulko-ovelle. Hän katsoo hetken heijastustaan oven lasista: sivuilta lyhyeksi nyrhityt hiukset, kalpeat laihat kasvot, silmien alla tummat varjot. Nainen siirtää katseensa ulos, katselee taloa ympäröivien suojamuovien ja rakennustelineiden taakse. Ulkona ei näytä liikkuvan ketään, joten hän työntää oven hiljaa auki ja astuu ulos, haistelee syksyistä ilmaa.


Tunnin kiivas kävely hämärässä ja hiljaisessa kaupungissa rauhoittaa naista hieman, mutta levottomuus ei kokonaan katoa. Nainen huokaa, ravistaa sitten henkisesti itseään; jos hän ei saakaan kaikkea ahdistusta pois, niin ainakin hän voi viedä valtaajille jotain syötävää. Hän katsoo ympärilleen korttelin parkkipaikan sulkevan puomin edessä, nykäisee sitten huivin kasvojensa eteen ja pujahtaa puomin alta parkkipaikalle ja korttelin sisäpihalle. Nainen ja koira kulkevat sisäpihan läpi pienen ruokakaupan lastaussiltaa kohden. Kaupan takaseinälle päästyään nainen tarkentaa katsettaan ja hänen ilmeensä kiristyy. Jätekatoksen oveen on ilmestynyt uusi lukko entisen yksinkertaisen salvan tilalle. Hän kääntyy palaamaan, sitten turhautuminen saa hänet pyörähtämään uudelleen jätekatoksen suuntaan. Hän ottaa laukustaan spraymaalipullon, kurkottaa sumuttamaan maalia valvontakameran linssiin ja sitten ottaa laukustaan pahvisen sapluunan. Hän painaa pahvia jätekatoksen seinään ja sumuttaa maalia. Nopeasti hän on saanut tehtyä yksinkertaistetun kuvan naisesta, jolla on tuima ilme, nuttura ja nyörillä varustetut silmälasit. Hän ravistaa maalipulloa ja aloittaa tekstin. ”Ask for work –”. Kun hän pyöräyttää A-kirjaimen ympärille kehän, hän kuulee takaansa käheän rykäisyn. Nainen ja koira käännähtävät ääntä kohden. Pihalle on tullut paksuun, kuluneeseen talvitakkiin kääriytynyt harmaahiuksinen nainen, jonka jaloissa hypähtelee muutama kaupunkikyyhkynen. Vanhuksen toisessa kädessä on muovikassi, toisessa leivänpala, josta vanhus tiputtaa muruja maahan kyyhkysille. Nuorempi nainen tajuaa sujauttaneensa maalipullon takaisin olkalaukkuunsa ja samalla hänen käteensä on ilmestynyt koukkuteräinen veitsi. Vanha nainen kallistaaa päätään silmät kirkkaina, nostaa leivänpalaa ja tuo sen lähelle rintaansa; eleessä on uhkaa, jota nuori nainen ei täysin käsitä, mutta joka saa jonkin muiston liikahtamaan hänen mielessään. Hän katsoo vanhusta jännittyneenä, tekee vapaalla kädellään rauhoittavan eleen ja työntää veitsen takaisin piiloon. Kapea hymy vilahtaa vanhan naisen terävän nenän alla ja hän sanoo:
— Parempi näin, vai mitä, Ulappala?

Nainen räpyttelee silmiään, nielaisee ja takeltelee hetken.
— Hhh…hö… Höyheneukko?




ULAPPALA – katsaus hahmoon ja hahmon luontiin

Edellä on tätä Killan kalenteria varten kirjoitettu katkelma Ulappalasta, joka alun alkaen tuli projekteihini sivuhahmona, mutta joka sittemmin on alkanut kiinnostaa minua enemmänkin. Seuraavassa hieman hahmosta, hahmonluonnista ja sen liittymisestä yleisesti kirjoitustapaani.


Minun on hankala erottaa hahmonluontia ja maailmanrakentamista toisistaan; se, millaiseen miljööseen tarina sijoittuu, määrittää myös sitä, millaisia hahmoja siellä esiintyy ja kuinka ne siellä käyttäytyvät. Lisäksi tekstejä rakentaessani monesti törmäytän paria erilaista ideaa, tekniikkaa tai ajatusrakennelmaa ja luotan että fuusiosta syntyy jotain mielenkiintoista. Yhtenä tällaisena kokeiluna minulla on ollut tuoda nyky-Jyväskylään suomalaisen kansanuskon ja kansanperinteen hahmoja ja ontologiaa.

Kansanuskossa on ajatus eri eläinten kantavanhemmista, emuusta. Emuu on vastuussa jonkin eliölajin synnystä ja huolehtii sitten kyseisen lajin hyvinvoinnista. Lähdin tarkastelemaan erilaisia emuuja lähdekirjallisuuden kautta ja samalla sovittaen ideoihin omia mielikuviani lajeista. Koirien emuu tuli aika pian vastaan, ja vaikka siinä tuntuikin olevan potentiaalia, se ei suorilta ollut aivan sellainen, mikä olisi vedonnut keskeishenkilönä. Esimerkiksi, ainakin joissakin traditioissa Ulappala kuvataan vanhana sokeana miehenä, ja vanha mies ei tuntunut istuvan sellaiseen miljööseen, sellaiseen tarinapohjaan, mikä oli alkanut muotoutua mielessäni. Sen sijaan halusin säilyttää jotain sokeuteen liittyvää, joten Ulappalaa osittain määrittää vaurioitunut näkökyky.

Joka tapauksessa nyt oli lähtökohta, koirien kantavanhempi, jolla on jonkinlainen antropomorfinen ilmenemä, ihmishahmo. Tähän pystyin sitten heittämään koepalloja erilaisista koiriin liittyvistä assosiaatiosta: suojelu, vartiointi, lauma, sukulaisuus suteen, kesyyntyminen, kesyttäminen, lojaalius …. kaikki nämä jossain taustalla, kyllä, mutta ne tuntuivat aika yleisiltä, ja tarvitsin jonkin lisäkulman. Uutta tulosuuntaa alkoi sitten tulla populaarikulttuurin suunnasta, protopunkista: the Stooges ja I Wanna Be Your Dog. Punk, altavastaajat, underdog – tässä oli suunta, jossa alkoi hahmottua ajatus punkmaisesta hahmosta, yhteiskunnan rajamailla toimivasta hahmosta. Altavastaajat ovat muutenkin itseäni kiehtovia hahmoja, joten tämä suunta tuntui kiinnostavalta. Stoogesien kautta mieleeni tuli myös klassikkositaatti Iggy Popilta, kuinka hän ei koe häpeälliseksi pukeutua kuin nainen, koska naisena olemisessa ei ole hävettävää. Siispä: miksipä Ulappala ei voisi olla punkahtava nainen? Kokonaisuudesta puuttui vielä yksi palikka, joka tuli toimintaelokuvagenrestä: Danny the Dog, Jet Lin tähdittämä toimintaelokuva ammattirikollisen alistamasta väkivallan idiot savantista, joka pistetään ottelemaan laittomissa tappelutapahtumissa. Tästä sain sitten kulman taustatarinaan Ulappalalle: hänet on vangittu käyttämällä kansanuskomuksista löytyviä koirien kesyttämistapoja, ja saatu siten alistettua tappelemaan vaihtuvien vastustajien kanssa, kumppaninaan taistelukoira. Koska lyönti- ja potkulajit ovat itselleni tutumpia kuin painilajit, annoin Ulappalalle enemmän pystyottelijan attribuutteja: vikkelyyttä ja ulottuvuutta, jäntevyyttä ennen massaa.

Vangittuna Ulappala ei olisi ollut kovin aktiivinen hahmo; lisäsin taustatarinaan paon. Pako tapahtui tavalla, joka perusteli vahingoittuneen näkökyvyn, ja samalla osittaisen muistinmenetyksen. Muistinmenetyksestä tuli kätevä tapa käyttää näkökulmahahmoa myös maailman tutuksi tekemiseen; asiat, tapahtumat, ovat hahmolle yhtä uusia kuin lukijalle. Lisäksi muistinmenetys tarjoaa hahmolle alkumotivaation: Ulappala joutuu selvittämään, kuka oikein on ja mitä hänelle on tapahtunut. Hahmon motivaation lisäksi tämä tulokulma tarjoaa mahdollisuuksia pohtia identiteetin ja muistin teemoja.

Tältä pohjalta Ulappala alkoi tuntua riittävän kompleksiselta hahmolta, ja vielä monella tapaa liminaaliselta hahmolta: toisaalta ihmismuotoinen mutta myös yliluonnollinen; toisaalta liikkuu modernissa kaupunkiympäristössä mutta on pohjimmiltaan agraariyhteiskunnan kehittämä; hänellä on ihmisistä poikkeavia kykyjä mutta myös haavoittunut ja haavoittuva. Isoin ongelma kompleksisessa ja osin ristiriitaisessa hahmossa on sitten johdonmukaisuus: mikäli hahmon perusluonne tai kyvyt muuttuvat kovin radikaalisti kovin nopeasti, niin sitten uskottavuus tulee kärsimään. Kompleksisuus tulee toivottavasti näkymään myös Ulappalan ja muiden hahmojen suhteissa niin, että pystyn välttämään mustavalkeat hyvän ja pahan asetelmat – tästä sitten tunnelmaa tekstikatkelman lopussa, kohtaamisessa Höyheneukon, lintujen emuun, kanssa.


Yllä olevassa tekstin katkelmassa Ulappala on siis päässyt pakenemaan, mutta ei vielä ole täysin perillä olemuksestaan tai pakenemista edeltävistä tapahtumista. Kuva, ja sitaatti, jonka hän maalaa jätekatoksen seinään dyykkauksen epäonnistuttua, on Emma Goldmania.