Nimi ja kutsumanimet: Firallon
Kaartin komentaja, Korkea kuningas, Ealrianin sijaishallitsija, Siunattu, Mies-ilman-sydäntä. 

Rotu ja kotipaikka: Haltia, Viisauden jumalatar Hanahtarin Kirjasto syvällä Pohjoisessa. Sodat päättävässä sodassa kohosi enkelien kaltaiseen Aurel-rotuun. 

Ikä: Ensimmäisen tarinan aikana täysi-ikäistyvä eli 42-vuotias. Kronologisesti viimeisimmässä n. 1300-vuotias.

Sukupuoli: Mies

Kuvaus ulkonäöstä: Pitkä. Komea. Ruskea tukka, ruskeat silmät. Vahva leuka. Mahdollisessa tv-sovituksessa Henry Cavill.

Läheiset: Ealrianin yhdeksän jumalaa. Vaimot Shomari (Kahdesti †) ja Taruviel. Jalkavaimot Melarien, Valenya ja Arilyn. Shomarin kanssa poika Firadel (Kerran †) ja Taruvielin kanssa tytär Firaviel.

Mahdolliset erikoiskyvyt ja osaaminen: Yksi voimakkaimmista ja viisaimmista haltioista. 

Lyhyt tiivistelmä eletystä elämästä, vaikka lyhyttä yli tuhatvuotisesta elosta ei hevin saakaan:

Firallon syntyi metsässä ja joutuu heti napanuoran katkettua äitinsä Calindran hylkäämäksi eikä koskaan saanut tuntea äitiään äitinään. Meren jumala Raban ja Viisauden jumalatar Hanahtar kasvattivat hänet Pohjoisessa. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän jätti kirjaston taakseen ja lähti etsimään omaa polkuaan. Pitkä matka kasvatti hänen luonnettaan ja heitti eteen ongelmia, joista merkittävämmäksi nousee hänen vapauttamansa ihmisorjan, nimeltä Shomari, saattaminen kansansa luo kauas läntisten aavikoiden taakse. Teoksen moraalinen huipennus on Shomarin kuolema kun uusi koti näkyy jo soihtuina aavikon pimeydessä. Siitä seuraa vuosikymmenien ryyppyputki Rabanin purjehtivalla saarella, Vaahtopäällä, joka päättyy vasta luojajumalien Aldirin ja Alarielin kutsuun ja Shomarin uuteen tulemiseen. 

Seuraavien vuosisatojen aikana Firallon johtaa vaimonsa kanssa Aldirin ja Alarielin suojaksi perustettua Valonsuojelijoiden kaartia, jonka sotilaat ovat Ealrianin mantereen taitavimpia taistelijoita. Kuitenkin, kuten annaalit tietävät kertoa niin kuten päättyvät Auringon vuodet ja päivänpaiste, niin päättyy rauhan aikakin ja sen jälkeen koittavat Pimeät vuodet, yöt ja sota.
Se alkoi valtamereltä tuulten kääntyessä. Firallon oli yllätyshyökkäyksen alkaessa Suldassa, valtakunnan pääkaupungissa, jonne vihollinen iski suurimmalla voimalla heti vangittuaan luojajumala Aldirin. Niistä hetkistä annaalit tietävät kertoa näin:

 

Ei ehtinyt Firallonkaan. Hän näki kuinka hänen poikansa kaatui. Suuri peikko iski esikoista nuijallaan ja hänen sydämensä kuristui kauhusta. 

Firadel torjui iskun nauraen kilvellään. Kilpi murtui iskun voimasta. Peikko löi häntä kädellään, iskun voima viskasi hänet seinää päin. Peikko iski häntä nuijallaan toisen kerran. Se osui kasvoihin eikä isä sen jälkeen enää tunnistanut kuollutta poikaansa. 

Shomari näki sen kaiken. Hän näki miehensä pihan toisella puolella. Hän näki poikansa ruumiin edessään. 

Kuolema ei ole loppu. Me tapaamme jälleen kerran tähtitaivaan alla, hän kuiskasi Firallonille ennen kuin hänen mielensä romahti. Pelasta heidät. Pelasta hänet.

Shomari kiljui. Hän kiljui niin, ettei sellaista tuskaa oltu Ealrianissa ennen kuultu eikä montaa kertaa sen jälkeenkään. Siihen kietoutui menetetty koti, hävinnyt kuningas ja ennen kaikkea muuta äidinrakkaus. Miekka löysi tiensä häneen pienestä kolosta haarniskan reunoissa. Se upposi alaselästä ja nousi rintaan. Shomari romahti polvilleen, huuto katkesi. Kapea verinoro katkesi hänen huulilleen.

Rakastan sinua. Sinä… sain sinut kiinni. 

Ja sitten hän kuoli.

Firallon romahti järkytyksestä polvilleen. Hän olisi kuollut ellei Maenira olisi taistellut tietään hänen luokseen.

Pimeiden vuosien alussa Firallon taisteli tiensä Zelithenin metsään, jonne maanpakolaisia perääntyi piiloon ja jossa myöhemmin muodostettiin Ealrianin vastarintaliike. Niinä vuosina hän poistui vain harvoin eikä koskaan pitkäksi aikaa metsästä. Pakolaisena hän tapasi Taruvielin ja he rakastuivat toisiinsa Shomarin myötävaikutuksella, nainen oli kuoleman takaakin ilmestynyt näkyinä heidän uniinsa. 

Vastarintaliikkeen kasvaessa voimaksi, jolla viimein oli todellinen mahdollisuus haastaa hirmuvalta, Firallon viimein hylkäsi Zelithenin metsän Rabanin rinnalla ja armeijan ylimpänä komentajana. Vuosikymmenien venyessä vuosisadoiksi he laativat suunnitelman, joka huipentui vangitun Aldirin kuolemaan. Jumalat eivät voineet tappaa toinen toisiaan, joten Firallon täytti sen kohtalon, johon ymmärsi itseään kasvatetun pitkät vuosisadat, ja tappoi Aldirin kuollen itsekin. 

Kuoltuaan hän löysi itsensä Shomarin ja poikansa Firadelin luota. Siellä he saavat kuulla Aldirin suunnitelman sen kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Aldir julistaa heidät ensimmäisiksi Aureleiksi ja suo heille Arkkiaurelin kunnianimen. Sodat päättävässä sodassa he johtavat Velorandiksen ylängölle kokoontunutta Aldirin armeijaa. Ennen ratkaisevaa taistelua Firallon saa kuulla omista juuristaan ja äitinsä todellisen tarinan. 

Teokset, joissa hän esiintyy:

Firallonin kasvutarina – Kertoo Firallonin… kasvusta aikuistumisen kynnyksellä olevasta haltiasta mieheksi, jota odottavat suuret teot ja kohtalot.

Useampi nimeämätön novelli, joissa hän seikkailee vaihtelevasti sivu- ja päähahmona ja jotka sijoittuvat Auringonvuosien aikaan Aldirin ja Alarielin alaisuudessa.

Särkyneen jumalan trilogia – Yksi neliosaisen trilogian tärkeimmistä hahmoista ja teosten moraalinen selkäranka.

Firallon on yksi vanhimpia hahmojani enkä enää edes täysin muista milloin ja minkälaiseen tarpeeseen hänen hahmonsa on syntynyt. Kuitenkin vanhimmat Firallon-aiheiset tarinat ovat syntyneet vuonna 2005. Herranjestas, hänhän on siis jo täysi-ikäinen! Muun muassa alla oleva katkelma on peräisin vuodelta 2006:

Firallon oli jo lähes perillä. Seuraavan polun mutkan takaa hän olisi jo aivan metsän laidalla. Hän oli väsynyt, matka oli ollut vaativa. Vaativampi kuin hän olisi luullut eikä hän toivonut muuta kuin, ettei olisi tehnyt vaellustaan turhaan.  

Firallon oli käynyt jumalten pyhäkössä; hän oli uhrannut jumalille, rukoillut heiltä apua. Raban oli halunnut hänen tekevän sen, mutta heillä ei ollut mitään takeita siitä olisiko viesti mennyt perille. Tulisiko heille apua? 

Tehtäväänsä miettiessään Firallon kulki viimeisenkin mutkan kautta perille vain yllättyäkseen. Metsän laitaa pitkin kulki muinainen tie, jota ei ollut sodan jälkeen käytetty. Nyt hänen ihmetyksekseen tietä kulki kauppiaitten kulkue. Orjakauppiaiden. Haltioita oli saatu kiinni.  

Firallon hymyili itsekseen. Rabanin jaettua tehtävät, hän oli aluksi ollut jokseenkin pettynyt. Hänen tehtäväkseen oli langennut jumalille uhraaminen. Se oli arvokas tehtävä, mutta vaaroja kaihtamattomalle seikkailijalle kuolettavan tylsä. Vaarat olivat lähinnä purevassa pakkasessa ja lumiseen vuoristoon eksymisessä. Mutta nyt hänellä oli mahdollisuus tuoda Rabanille enemmän kuin oli suunniteltu.  

 

Mulla oli oikein suuri ilo huomata, että jo silloin kirjoitetut aihiot olivat yhä oikein kelvollisia aloittaessani Ealrianin saagan luontia viime vuonna. En nyt aivan sanasta sanaan (sillä kuten jo huomasitte niin vuosien aikana Firallonin suhde jumaliin on muuttunut kovin paljon henkilökohtaisemmaksi) mutta idean silti säilytin ja se itse asiassa toimii nyt koko Särkyneen jumalan trilogian avauslukuna! Muokkauksetkin ovat niin pieniä (Hän löytää toisen, tulevan vaimonsa Taruvielin orjakauppiaiden joukosta ja pelastaa hänet – mikä ei ollut mielessäni hänen pelastaessa ensimmäistä vaimoaan orjuudesta. Hauska yhteensattuma…), että tunnistan itse heti tästäkin katkelmasta, missä kohdin saagaa se sijoittuu. 

Firallon on hahmona muuttunut vuosien vieriessä… melko vähän. Hän on toki kasvanut niin rooliltaan kuin merkitykseltäänkin, mutta samalla koko saaga on kasvanut suuremmaksi ja jo hyvinkin eeppisiin mittasuhteisiin. Siinä mielessä hänen kasvunsa mukailee varsin yksi yhteen Ealrianin laajentumista ensin päässäni ja kuluneiden kuukausien aikana myös kännykän näytöllä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tulevat vuodet hänen eteensä vielä heittävät!