”Sinä lupasit, ettet riehu ennen Ilvan häitä”, Eino sanoi.
”Niin tein”, Vardu vastasi lyhyesti. Emäntä oli vannottanut häntä erikseen.
”Ja kuitenkin kävit ottamassa Hirvi-Arnilta turpaan.”
Siihen Vardun ei tarvinnut vastata ääneen. Iso mustelma jomotti olkavarressa, ja avoin vekki suupielessä todisti tappelusta kaikille vastaantulijoille. Minkä hän sille mahtoi, että naapurisaaren pojat olivat aukoneet illalla päätään? Hirvenpään rannassa asui pelkkiä mätämunia. Pitihän heitä muistuttaa siitä välillä.
”Ei sinun ole mikään pakko”, Eino sanoi ja onnistui kuulostamaan toruvalta, vaikka oli vuosissa Vardua nuorempi. ”Saat taas haukut, kun isä näkee.”
Vardu rypisti otsaansa. ”Kyllä minä sinun isäsi haukut kestän.”
(Luku 1: Serkukset verkkoja kokemassa)
Kuten kerroin luukussa 10, hahmosuunnitteluni alkaa käytännönläheisesti: millainen hahmo täyttää kertomani tarinan tarpeet. Voisi varmaan ajatella, että minulla on kaikki heti kasassa, kun hahmot kerran syntyvät työkaluiksi. Jälkikäteen katsottuna prosessi paljastuu kyllä ihan muuksi, jatkuvaksi hiomiseksi ja muovaamiseksi.
Tavatkaamme siis Vardu — tai se, millainen hän on kaksiosaisen fantasiaprojektini varrella tähän mennessä ehtinyt olemaan. Teospari (joka kulkee Killassa työnimillä ”SuSu” ja ”Pusu”) on jatko-osan esilukijaversion asteella, joten paljon voi vielä muuttua, mutta paljon on jo vakiintunut.
Miss’ on hahmo synnytelty…
SuSu-Pusu alkoi nanoprojektina ehkä vuonna -21, se on siis nyt jo nelivuotias rupeama ja genreltään hyvin perinteistä toisen maailman mukamas-historiallista seikkailufantasiaa. (Esiosan työnimi on siis Sudensurma, mutta onhan tuommoista turhauttava kirjoittaa jatkuvasti auki.) Teoksessa on kliseisyyttä, mutta niin oli tarkoituskin: oma haasteeni oli ”kirjoita jokin pidempi originaalikertomus alusta loppuun” ja satumainen perusfantasia tuntui siihen hyvältä, sillä siitä itse pidän.
No, mitä kliseinen fantasiaseikkailu tarvitsee? Tietysti kuninkaita, ritareita, prinsessoja ja tavallisia tallaajia, jotka joutuvat hovimysteerin keskelle. Ja päähenkilöksi juuri sen taviksen.
Aivan ensimmäisissä muistiinpanoissa V. on nuori hoviräätäli, tai räätälin kisälli, sillä tällä logiikalla taviksen saisi tuotua lähelle hoviväkeä. Hänellä olisi ystävänään ja apuratkojana jonkinlainen nuori ja todisteluntahtoinen ratsumieshahmo, ja he yhdessä auttaisivat hölmöä ja vähän tynnyrissä kasvanutta kuninkaanpoikasta setvimään hovin sotkut. Ja niin se on edelleen, vaikkei oikeastaan olekaan.
V:n nimi oli silloin Paju. Tai ehkä Varpu. Mutta koska tein luonnoksia ja nimilistoja ruutuvihkoon ja kirjoitin kiireellä, Varvusta tuli Vardu, ja näin jälkikäteen on melkein noloa myöntää, että niin hauska nimi oli pelkkä vahinko. Mutta niin kirjoittaessa usein käy! Alkuun ajattelin että Paju-Varpu-Vardu olisi tosi vaalea, tosi hiljainen ja tosi syrjäänvetäytyvä, jotenkin ”hailakka” nuori naishahmo. Kontrastia tulisi siten helposti hoviväen ankaraan synkkyyteen.
…Varpu kurja kasvateltu?
Käytin tarinan alkuvaiheissa paljon niitä temppuja, joista 10. luukussa näytin esimerkkiä. Soittolistat, kuvakollaasit, toistuva piirtämällä hahmottelu, erilaiset ominaisuuksien vaihtoehtolistat ja arvonnat sopivat omaan tyyliini hyvin. Hahmo ei silti synny tyhjiössä; yhdistän työstämisen aina itse juonen ja maailman kehittelyyn.
Juoni alkoi nopeasti hahmottua hovimysteeriksi, jonka puitteissa eri hahmojen näkökulmista käynnissä on aivan eri lajityypien tarinat. Vardu elää maalaisfarssia, josta aukeaa ymmärrys jumalaisen valtakunnan teennäisyyteen. Ratsumieskaveri käy läpi perinteistä ritariromanssia yllätystehtävineen ja onnettomine suhdanteineen, kun itse kuningas kärsii jotain osin itseaiheutettua Shakespearen kummitustragediaa. Ja yhteentörmäys sotkee kaikkien genret (mutta toivottavasti viihdyttävällä tavalla).
Totesin nopeasti, että räätäli on hahmon ammattina niin paljon käsityöaikaa vievä ja lopulta etäällä hovin arkiasioiden hoidosta, että parempiakin mahdollisuuksia löytyy. Jossain vaiheessa kaiken maailman keittiömestareiden ja eläintenhoitajien joukosta valikoitui pestiksi ja hahmoksi kirjuri.
Samalla huomasin, että valju hissukka on mysteerin ratkojaksi luonteeltaan hankala, jos hoviväki on jo pidättäytyvää. Mitä ärsyttävämpi, härkäpäisempi ja ehkä aktiivisesti vihaisempi päähenkilö olisi, sen helpompi hänet olisi kirjoittaa konfliktitilanteisiin. Olen pitänyt valtavasti mm. Terry Pratchettin vihaisista päähenkilöistä; Tiffany Särkynen, Polly Perkins ja Tahmee von Lipwig ovat kaikki tavalla tai toisella katkeria ja itsekkäitä, mutta vihaiset ja loukatut tunteet voi silti kääntää rakentavaksi toiminnaksi yhteisen hyvän eteen. Tavoittelen Vardun kanssa jotain samaa.
Maailmani syntyi samalla vesistöiseksi — eräs suunnittelutiedostoni alkoi suunnilleen sanoin: ”Olipa kerran suuri Järvi, jonka ympärillä kaikki maailman kansat asuivat. Järven pohjukassa oli vuono ja vuonossa pieni kuningaskunta.” Halusin kääntää tyypillisen yhden saaren fantasiakartan negatiiviksi, jossa ”syvä manner” onkin se suuri tuntematon ja vetten rannat yhteysväyliä. Ja kuka tällaisessa paikassa olisi katkera hoviväelle, mutta ehdottoman uskollinen kruunulle? Tietysti se joku syrjäkylän talonpoika, joka ruokkii aatelin siinä uskossa, että kuningas on jumalan käsi ja silmät ja takaa oman torpan turvallisuuden sieltä kaukaa jostakin. Syrjäkylä on tässä kontekstissa tietysti kalastajasaari.
Tekstin myötä taivuteltu:
Lyhyt, tuima ja hylkeentumma, SuSun käynnistyessä Sorasaaren Junnarin-Varissa on 22-vuotias luotolainen rohto- ja nimismiehen apulainen. Työkseen hän auttaa Rohtomiestä verovarojen laskennassa ja kotiväkeään kalastajatilan töissä. Ulkoluodoilla tärkeintä yli kaiken on minkään ydinperheen sijaan se, mistä saaresta kukin tulee – ei siis ole lainkaan kummallista, että kaukaa Vuonosta saapuneen tukkijunnan ja Maailmanjärveen hukuttautuneen paikallistytön orvoksi jättämä Vardu on osa enonsa taloutta. Hän on kasvanut enemmän tai vähemmän sisarusparven keskimmäisen veljen roolissa, esikoistytär Ilvan ja kuopus Einon välissä.
Valitettavasti valtakunnan lailliset perimysohjeet ja verotus, jonka parissa Vardu on kirjurinoppinsa saanut, ennustavat ikävyyksiä: Eino on täysi-ikäistymässä, joten mikäli Vardu ei löydä uutta työtä kekriin ja vuodenvaihteeseen mennessä, ei köyhä yhden työmiehen (ts. yhden Vardun) torppa pysty kustantamaan kruunulle ensi vuoden tuottoja. Vanhaksi käynyt kalastajaeno ei tietenkään voi palkata Rannin-kiltojen hyväksymää kirjuria, joten sekin oppi menisi kotona hukkaan.
Vaaditaan muutama sattuma, jotta Vardu tästä ojasta päätyy uuteen allikkoon: kauas Rantiin, vuonolaisen valtakunnan kuninkaankaupunkiin, hovin uudeksi kirjuriksi. Vesi olisi vähän liian syvää muutenkin, mutta kaupan päälle kuningas on kuulemma sairas ja kirottu. Sepä kiva!
Luonne vankaksi valettu!
Kun saman tarinan luonnoksia on kirjoittanut jo neljättä kunnon versiota myöten ja jatko-osaakin toiseen kertaan, voin sanoa tuntevani Vardun hyvin. On helppo ajatella, mihin sävyyn hän puhuu ja ajattelee, ja voin helposti vääntää ja kääntää alustavaa dialogia ja kuvauksia sopimaan hänen suuhunsa paremmin, jopa lennosta.
Silti Pusun uutta luonnosta kirjoittaessa huomaan yhä pysähteleväni kulmat kurtussa. Että jaa, nyt Vardu muuttui taas pelkäksi kameraksi kokevan ja reagoivan näkökulmahenkilön sijaan. Mitä hän oikeasti tekisi tässä kuvailtujen tapahtumien paikalla, kuinka hän niihin suhtautuisi? Missä Vardu ON, hei?
Tiedän siis hyvin, että joudun vielä hahmon tuntiessanikin palaamaan näihin kohtauksiin moneen kertaan ja vääntämään niitä kuntoon. Mutta siinä tarinankerronnan viehätys mulle itselleni kai onkin — saan keksiä sattumia ja kokeilla sitten, kuinka tämä tai tuo tyyppi niihin vastaisi. (Vardu mieluusti nyrkeillään, mutta onneksi hän alkaa oppia myös muita keinoja vastata haasteisiin.)
Nimimerkki Haikailutaide on upottanut Varduun paitsi keskiytymisvaikeuksia ja raivoreaktioita, myös rakkauden kaislikoihin ja pitkospuihin. Silti tuntuu hyvältä, että tarina on täynnä muitakin hahmoja, eikä kaikki aina riipu näkökulmahahmon omista oikuista. SuSun ja Pusun kirjoitusprosessista voi lukea säännöllisen epäsäännöllisesti myös Haikailua-blogista.
Vastaa