Pysäkki

Sisältövaroitus: seuraava tarina on genreltään kauhua ja se sisältää kiroilua melko reippaalla kädellä.

 

Kiiruhdin eteenpäin pimeässä yössä, askelten kopistessa märkää asfalttia vasten. Linja-auto olisi täällä hetkenä minä hyvänsä, enkä halunnut jäädä tien varteen seisomaan, katsomaan auton katoavia perävaloja. Seuraava auto tulisi vasta aamulla, eikä minulla ollut aikaa jäädä odottamaan toista kyytiä.

Saavuin pysäkille, ja laskin laukun jalkojeni viereen. Se oli kevyt, en ollut pakannut juuri mitään. En ollut ehtinyt. Olin tunkenut laukkuun satunnaisia vaatteita kaapista, enkä juuri muuta. Hammasharjakin oli jäänyt kotiin. Olin jättänyt taakseni koko omaisuuteni, koko elämäni.

Ilma oli kolea. Kunnon syksyinen sää, synkkää ja sateista. Sellaista pienen pientä tihkusadetta, joka tunkee joka paikkaan. Maa oli kostea, ja lehdet liimautuivat sen pintaan värikkäinä läiskinä. Katsoin kenkiäni, jotka olivat liian kesäiset käytettäväksi tähän aikaan vuodesta. Punaiseksi lakatut varpaankynnet pilkistivät kenkien kärjistä. En ollut ajatellut kunnolla laittaessani niitä jalkoihini. Ostaisin myöhemmin uudet.

Vedin takkia tiiviimmin ympärilleni. Takkinikaan ei ollut säähän sopiva. Olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mitä laitoin päälleni eteisessä. Syys- ja kesävaatteet iloisessa sekamelskassa naulakossa. Kesävaatteet olisi pitänyt viedä säilöön jo aiemmin, mutta en ollut muka ehtinyt. Aina oli jotain muuta, tärkeämpää tekemistä. Maatilalla oli aina tekemistä, halusi tai ei. Ja sen takia jouduin nyt palelemaan täällä ulkona.

Voi sinua pientä parkaa.

Kylmä väristys kulki pitkin selkäpiitäni. Älä välitä siitä.

Seisoin yksin pysäkillä. Mutta eipä tuo ollut ihmekään, ei täällä jumalan selän takana juuri muita asunutkaan. Vain minä ja Miki. Ja naapurin Elsa, mutta hän nyt oli niin vanha, ettei lähtenyt kotoaan juuri mihinkään. Ja jos lähtisikin, niin ei millään yöbussilla.

Vilkaisin kelloa. Varttia vaille yksi. Linja-auton pitäisi olla täällä jo. Katsoin vasemmalle, josta linja-auton pitäisi tulla. Siitä ei näkynyt merkkiäkään. Vain pimeä tie, ja sitä reunustavat lehdettömät puut ja puskat, jotka huojuivat tuulessa. Selkäpiitäni kylmäsi, ja vilkaisin nopeasti taakseni, vaikka tiesin, ettei Miki sieltä tulisi perääni. Saisin matkustaa muutaman päivän, ennenkuin kukaan minua kaipaisi. En silti voinut karistaa tunnetta, että Miki juoksisi pimeää tietä pitkin, tarraisi minuun kiinni, ja raahaisi minut takaisin kotiin.

Voiko niin tehdä?

Kymmentä vaille yksi. Linja-auto oli myöhässä. Viisi minuuttia. Mitä jos se ei tulisikaan? Mitä jos sille oli tapahtunut jotain, kolari tai ojaanajo, ja korvaavaa kyytiä ei tulisi? Helvetti, se tästä vielä puuttuisikin. Voisiko edes jokin asia mennä putkeen? Halusin vain pois täältä, mahdollisimman pian. Lähtisin vaikka kävelemään kohti kaupunkia typerissä kengissäni.

Suljin silmäni, ja annoin pääni retkahtaa taaksepäin. Samassa kuulin karmean huudon. Silmäni revähtivät auki, ja kiskaisin pääni ylös. Käännyin ympäri, katsoin villinä takanani olevaa pimeää tietä. Sydämeni hakkasi rinnassani, ja pelkäsin sen takovan tiensä ulos. Tuijotin pimeyteen katoavaa tietä, ja odotin näkeväni jotain. Tie oli kuitenkin tyhjä ja hiljainen. Huutokin oli lakannut.

Kulman takaa vilahti valo. Katsoin oikealle, ja pian linja-auto ilmestyikin puiden takaa. Huokaisin helpotuksesta. Pian olisin kaukana täältä. Enkä enää koskaan palaisi.

Nostin laukkuni maasta, ja heilutin toisella kädellä linja-autolle sen valojen loisteessa, jotta se pysähtyisi. Tumma linja-auto hidasti ja pysähtyi pysäkille. Auton etuovi aukesi sihahduksen saattelemana, ja minä jähmetyin paikoilleni.

Kuski näytti jollain tavalla erikoiselta. En osannut sanoa miksi. Oliko se tapa jolla hän hymyili minulle, vai hänen katseensa, joka tuntui porautuvan lävitseni, aina maatilalle saakka. Vedin kukallista takkiani tiiviimmin ympärilleni, yrittäen suojautua miehen porautuvalta katseelta. Minulla oli vaivaantunut olo, ja käänsin katseeni linja-auton kylkeen. Se näytti kovia kokeneelta. Maali oli rapistunut isoina laikkuina, ja alta näkyi ruostetta.

”Tuletkos sinä?” kuski kysyi.

Räpytin silmiäni kerran jos toisenkin. ”Joo. Anteeksi. Tulen, tottakai.” Astuin ovesta sisään ja ovi suhahti kiinni takanani.

”Istu minne haluat”, kuski sanoi.

Vilkaisin lähes tyhjää matkustamoa. Muita matkustajia oli vain kolme. Se ei varmaankaan ollut mitenkään ihmeellistä tähän aikaan yöstä. Autossa oli himmeä valaistus, enkä nähnyt muita matkustajia kunnolla. Ehkä se oli hyvä. He eivät myöskään näkisi minua.

Auto liikahti liikkeelle. Horjahdin, ja otin kaiteesta kiinni.

”Entä maksu?” kysyin.

”Sen ehtii. Mene istumaan.”

Istuin lähelle ulko-ovea. En halunnut istua muiden matkustajien lähellä. Halusin myös istua kuskin läheisyydessä siltä varalta, että hän päättäisi haluta ottaa maksun juuri, kun saisin istuuduttua paikalleni. En halunnut kävellä auton ahtaalla käytävällä auton ollessa liikkeellä. Ties vaikka kaatuisin ja satuttaisin itseni.

Ehkä sinä ansaitsisit sen?

Nostin laukun syliini. Katsoin viereistä istuinta. Siinä oli jokin iso tahra keskellä istuinta. Puristin laukkuani. En tiennyt mikä tahran oli aiheuttanut, enkä ollut varma halusinko edes tietää. Laukkuani en silti halunnut istuimelle laskea.

Katsoin ympärille hämärässä matkustamossa. Kaikki näytti niin kovin kuluneelta ja nuhjuiselta. Linja-auto oli selkeästi kaukana parhaista päivistään. Olivatko kaikki yöbussit samanlaisessa kunnossa? Minua alkoi puistattaa autossa istuminen, mutta en voinut sille nyt mitään. Kunhan pääsisin perille asti. Käytävän toisella puolella ei näyttänyt olevan tahroja penkeissä, joten nostin laukkuni sinne.

Ajoimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Katsoin ulos ikkunasta, sen mitä pystyin näkemään. Tiheää mäntymetsää silmän kantamattomiin. Siellä täällä puuttomiksi hakattuja alueita. Taloja täällä ei juurikaan vielä näkynyt. Pelkkää pimeää metsää.

Painoin otsani viileää ikkunaa vasten, ja suljin silmäni. Samalla hetkellä kamala huuto täytti tajuntani. Avasin silmäni, ja huuto lakkasi välittömästi. Sydämeni takoi rinnassani. Voi luoja. Tällaistako tämä tulisi aina olemaan? Voisinko sulkea silmiäni enää koskaan kuulematta sitä eläimellistä huutoa? Katsoin heijastustani auton ikkunassa. Mitä helvettiä minä oikein tein?

Nytkö sinä sitä vasta mietit?

Tuijotin ikkunasta ulos, kunnes metsän seassa alkoi näkyä taloja. Olimme lähestymässä kaupunkia. Minä en kuitenkaan jäisi vielä tänne, vaikka minua houkuttikin ajatus astua ulos tästä rapistuneesta autosta. Tämä ei kuitenkaan ollut pääteasemani. Minä halusin mahdollisimman kauas täältä.

Ajoimme pienen puisen koulun ohi. Piha oli pimeä ja tyhjä. Koulun bussipysäkillä seisoi joku odottamassa. Odottaja vilkaisi kelloaan. Emme siis olleet saaneet aikataulua kiinni. Mietin kuka muu oli tähän aikaan yöstä odottamassa linja-autoa. Mihin hän oli menossa? Pakeniko hänkin jotain, vai oliko hänelle vain tullut tarve päästä muualle, pois omasta tasapaksusta elämästä ja sen asettamista rajoitteista?

Kuski ajoi pysäkin ohi, pysähtymättä. Odottaja ei näyttänyt edes näkevän meitä.

”Hei, sinä ajoit ohi”, nojasin eteenpäin penkissäni.

Kuski vilkaisi minua peilin kautta ja hymyili. ”Tämä ei ole hänen kyytinsä.”

Kurtistin kulmiani. ”Et sinä voi tietää, mihin joku on menossa. Eikä tähän aikaan kulje muita linja-autoja, tämä on ainoa.”

”Mitä jos se ei olekaan ainoa?” kuski kysyi minulta. Hän näytti olevan täysin välinpitämötän sen suhteen, että oli juuri jättänyt matkustajan pysäkille odottamaan. Jatkoi vain ajamistaan.

”Aikataulussa ei ollut mainintaa muista.”

”Miksi luulet, että tästä olisi mainittu aikataulussa?”

Istuin hiljaa, hämilläni. Mistä hän oikein puhui?

”Pakkohan se olisi aikataulussa olla, eihän kukaan tietäisi koska olla pysäkillä jos pitäisi mennä vaan mututuntumalla.”

”Olithan sinäkin odottamassa?” Kuski hymyili minulle toinen suupieli koholla.

Hänen hymynsä sai uudelleen oloni epämukavaksi. Hymy ei ollut lämmin, eikä aito. Hän hymyili minulle, aivan kuin pelleilisi kanssani. Tekisi minusta pilaa. Minua alkoi suututtaa. ”Niin, koska tarkistin aikataulun ja olin valmiina.” Pyöräytin silmiäni mahdollisimman selkeästi, sillä halusin hänen näkevän sen.

”Ei meitä näe aikataulussa”, kuski toisti.

”Miten niin? Näkyihän. Olette menossa Helsinkiin.”

Kuski hekotti hetken aikaa itsekseen. Sitten hän katsoi suoraan minuun peilin kautta, ja sanoi: ”Ei Neela, tämä bussi ei ole menossa Helsinkiin.”

Tunsin kuinka veri pakeni kasvoiltani. Mistä mies tiesi nimeni?

”Mistä sinä… Kuka sinä olet?” kysyin kuskilta.

”Minä olen mies, joka vie sinut sinne, minne pitääkin.”

”Niin, Helsinkiin.”

Mies pudisti päätään. ”Ei Neela, et sinä ole sinne menossa.”

”Mistä sinä puhut?”

Mies hekotteli itsekseen uudestaan ja keskittyi sen jälkeen ajamiseen.

”Vastaa minulle!”

Mies ei kuitenkaan sanonut enää mitään, tuijotti vain eteensä, virnuili itsekeen, ja näytti teeskentelevän, ettei minua ollut edes olemassa.

Nojasin penkkiini ja minua oksetti. Mistä mies tiesi nimeni? Mitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei ollut menossa Helsinkiin? Mihin hän muka oli minua viemässä? Minua huimasi, ja tarrasin edessäni olevan penkin selkänojaan kiinni. Vilkaisin takanani istuvia ihmisiä, mutta kukaan heistä ei näyttänyt välittävät kuskin sanomisista. Ehkä he eivät olleet kuulleet häntä? He kaikki näyttivät poissaolevilta. Nukkuivatko he? Ei. Ainakin yksi heistä tuijotti ulos ilmeettömänä. Mitä täällä oli oikein meneillään?

Ehkä paha saa palkkansa?

”Pidä nyt helvetti se suusi kiinni!” huusin.

Kuski vilkaisi minua peilin kautta ja hymyili samaa, onttoa hymyään. Olinko minä tulossa hulluksi? Ehkä olinkin. En ihmettelisi sitä kaiken tämän jälkeen. Maatila oli imenyt minusta kaiken elämänilon, kaiken energian. Ottanut ja ottanut, mutta ei koskaan antanut. Ehkä olin menettänyt järkeni, ja mitään tänään tapahtunutta ei koskaan edes tapahtunutkaan?

Siinähän toivot.

Hautasin kasvoni käsiini. En uskaltanut sulkea silmiäni. Huuto alkaisi kuitenkin heti.

”Etkö uskalla sulkea silmiäsi, Neela?” kuski katkaisi hiljaisuuden.

Nostin pääni käsistäni ja katsoin miestä silmät suurina. Mistä hän tiesi?

Kuski nauroi uudelleen. Voi että minä aloin vihata häntä, ja hänen nauruaan. ”Sitä sattuu. Useinkin. Usko pois.”

”Mistä helvetistä sinä oikein puhut?” kysyin inhoten.

”Se huuto päässäsi. Niin siinä usein käy.”

Tuijotin kuskia ilmeettömänä. Pääsikö hän jotenkin pääni sisälle? Ei tietenkään päässyt. Ei sellaista kukaan voinut tehdä. Minä olin selkeästi stressaantunut, ja kuvittelin olemattomia. Epämääräinen kuski ei helpottanut asiaa.

”Pysähdy tähän, minä jään tässä pois”, sanoin ja nousin ylös penkiltä.

”Ei sinun pysäkkisi tässä ole, Neela.”

”AIVAN VITUN SAMA MISSÄ MINUN PYSÄKKINI ON MINÄ JÄÄN TÄSSÄ POIS!” huusin, kunnes ääneni alkoi sortua.

Kuski tuijotti minua totisena peilin kautta. ”Istu alas, Neela.”

”Pysähdy. Päästä minut pois. NYT HETI!”

”Istu alas, Neela”, kuski sanoi ja siinä samassa minä jo istuinkin paikallani.

”Mitä sinä…?” yritin nousta penkiltä, mutta en päässyt ylös. Tarrasin edessäni olevaan penkkiin, ja yritin nostaa takamukseni irti istuimelta. Se ei liikahtanutkaan.

Minäkään en päässyt ylös, vaikka yritin.

”Hiljaa! Ole hiljaa!” huusin kohti linja-auton kattoa.

”Ei se hiljene. Ainakaan ihan vielä. Joskus toivot, ettei se koskaan hiljenisi.” Kuski ajoi rennosti yhdellä kädellä, ja taputteli reiteensä toisella kädellä.

Mistä helvetistä tuo kusipää oikein puhui? Yritin jälleen nousta penkiltä, mutta turhaan. Aivan kun takamukseni olisi liimaantunut penkkiin, reisiä ja pohkeita myöten. ”Mitä sinä teit minulle?”

”Sinun pitää pysyä paikallasi, Neela. Niin on helpompi.”

”Miksi? Helpompi kenelle? Mitä sinä aiot tehdä minulle?” Jälleen kerran se idiootti nauroi minulle. ”ÄLÄ HELVETTI VIE NAURA MINULLE!”

”Sinun todellakin pitäisi hillitä tuota temperamenttiasi. Se saa sinut vielä joskus pulaan.” Kuski raapi leukaansa ja nauroi itsekseen, aivan kuin hän olisi kertonut paremmankin vitsin.

Hän ei ole väärässä.

Luulin jo, ettei kuski sanoisi enää sanaakaan, kunnes hän avasi jälleen suunsa. ”Minä en aio tehdä sinulle mitään. Minä olen vain autonkuljettaja. Se on minun työni.” Hän katsoi ympärilleen, aivan kuin ihaillakseen kulahtanutta linja-autoaan. Sitten hän tökkäsi sormella katosta roikkuvaa pehmo-oravaa, hymyili, ja keskittyi jälleen ajamiseen.

”Mihin sinä viet minua? Sinä joudut tästä vielä pulaan. Minä soitan poliisille!” Kurotin laukkuni viereiseltä penkiltä, ja aloin etsiä puhelintani. Missä se oli?

”Ei sinun puhelimesi toimi täällä”, kuski pyöritti päätään ja vilkaisi minua peilin kautta.

Pengoin laukkuani, mutta en löytänyt puhelintani. Se ei ollut sekalaisten tavaroideni joukossa. Olin varmasti jättänyt sen vahingossa kotiin. Heitin laukkuni lattialle, ja sen sisältö levisi käytävälle. Passini ja kukkaroni lojuivat likaisella matolla.

”Kuten sanoin, hillitse tuota sinun temperamenttiasi.”

”PIDÄ SINÄ SAATANAN TUHKAMUNA PÄÄSI KIINNI!”

Kuski hekotteli jälleen. Jos minä pääsisin tästä penkistä ylös, niin tekisin parhaani, ettei tuo paska nauraisi enää koskaan.

Niinkuin teit minulle?

”Aivan niin senkin paska, niinkuin tein sinulle!” huusin en kenellekään. Tai hänellehän minä huusin, Mikille. Hän puhui päässäni, vaikka oli kaukana minusta. Makasi valtavan talon beigen olohuoneen beigen värisellä matolla kirkkaan verilammikon keskellä kuolleena, ja silti se paska puhui minulle! Enkö minä helvetti päässyt koskaan eroon siitä?

Olisit lähtenyt, jos oli niin kamalaa. En minä sinua pakottanut jäämään.

Helvetin maatila! Helvetin kanat ja lehmät. Se saatanan paskanhaju, josta ei koskaan päässyt eroon. Ainainen rahan kanssa kituuttaminen, ja koskaan en saanut ostaa sitä, mitä halusin! Koskaan en päässyt matkustamaan, vaikka aina halusin matkustaa ympäri Eurooppaa. Samaa helvetin paskaa joka päivä, saman helvetin kuolettavan tylsän paskiaisen kanssa! Minä olin niin kurkkuani myöten sitä kaikkea, etten jaksanut enää.

”No nyt pääset kauas pois, Neela. Se paikka, minne minä sinua vien, on kaukana kaikesta. Sinne on vain menolippu, paluulippua ei ole olemassakaan. Päiväsi ovat siellä varmasti erilaisia. Tosin ehkä joku päivä toivot, että olisit takaisin sillä maatilla, paskan ympäröimänä”, kuski sanoi.

”Se maatila on helvetti. En minä halua sinne takaisin, vaikka mikä olisi. Mielummin kuolen.”

Minä rakastin sitä maatilaa.

Puristin edessäni olevaa istuinta rystyset valkoisena. ”Suu. Kiinni.”

”Kyllä se vielä hiljenee, usko pois.” Mulkaisin kuskia. Sitten hän jatkoi: ”Sitäpaitsi, se maatila oli paratiisi maan päällä, verrattuna määränpäähäsi.”

”Ja minne minä nyt sitten muka olen menossa?” kysyin, ja tuijotin miestä uhmakkaana.

”Helvettiin, Neela, helvettiin. Sinne sinä olet menossa, muiden murhaajien joukkoon.”

Samassa minä tunsin kuuman ilman ihollani. Haistoin rikinkatkun, ja palaneen lihan. Maistoin veren kielelläni, ja jostain kaukaa kuului kiljumista ja metallin kolinaa.

”Mitä…” Katsoin ympärilleni silmät suurina. Istuin edelleen linja-auton penkillä, mutta kaikki alkoi näyttää erilaiselta. Ensin hävisi auton takaosa, en enää nähnyt muita matkustajia. Auton tuulilasi haihtui, ja näin edessämme tulenlieskoja ja savua.

”Ei. Ei ei ei ei tämä on unta, ei tämä ole totta ei ole herää Neela herää.” Nipistin itseäni kädestä. Mutta en herännyt. Kuumuus ympärilläni voimistui, ja silmiäni alkoi kirvellä. Päästin irti penkin selkänojasta, sillä se alkoi polttaa käsiäni.

”Ei ei ei. En minä tarkoittanut sitä se oli vahinko!”

Ei ollut, sinä sanoit niin.

Kuumat kyyneleet tuntuivat poskillani, kun katsoin ympärilläni muuttuvaa näkyä. Kaikki takanani olleet penkit olivat poissa. Auton lattia hävisi jonnekin, ja sillä olleet tavarani tippuivat alas värittömään maahan. Kenkäni seurasivat pian perässä. Painauduin penkkiäni vasten, ja tarrasin istuimeen kiinni, sillä en halunnut pudota tavaroideni lailla.

”Oli se vahinko, en minä tarkoittanut. Anna anteeksi Miki, anna anteeksi”, anelin polttavien kyynelien sumentaessa näkökenttäni.

”Sillä nyt ei ole enää mitään väliä antaako Miki anteeksi vai ei”, kuski sanoi, ”se on menoa nyt, tyttöseni.”

Sitten istuinkin jo kuumassa maassa, varpaat paljaina. Käteni oli kahlittu ylös seinällä oleviin kahleisiin. Ne kalisivat, kun yritin vetää käsiäni vapaaksi. Kuulin askelia, ja käännyin katsomaan ääneen suuntaan. Käytävästä asteli eteeni olento, jota en olisi osannut kuvitella edes kauheimmissa kuvitelmissanikaan. Sillä oli kädessään samanlainen paistinpannu, jolla olin tappanut Mikin. Pinnoitteessa olevaa naarmua myöten.

”Ei ei ei ei, pysy kaukana minusta! Mene pois!” Yritin perääntyä kauemmaksi olennosta. Jalkani naarmuuntuivat maassa olevista terävistä kivistä. En kuitenkaan päässyt mihinkään, eikä olento mennyt pois. Se tuli seisomaan eteeni, kohotti kätensä, ja valmistautui lyömään minua.

”Miki, älä jätä minua.” Olento löi minua niin, että silmissäni musteni, ja vajosin maahan makaamaan. Suustani vuoti verta, korvissani soi, ja päässäni jyskytti. En ehtinyt edes toipua iskusta, kun se löi jo uudelleen. Kuulin kuinka jokin räsähti rikki, ennenkuin vaivuin pimeyteen, jossa kuulin Mikin huudon yhä uudelleen ja uudelleen.

”Miki.”

En minä sinua jätä.

 

 

Saarnetar kirjoittaa mielellään yliluonnollista kauhua. Outoja olentoja, kummituksia, pelottavia paikkoja ja muuta kummallista. 

Idea tähän tarinaan lähti pienen kylän hylätyn oloisesta pysäkistä, ja ajatuksesta, että joku astuu pysäkiltä linja-autoon, joka vie matkustajan jonnekin muualle, minne oli tarkoitus.

Saarnettaren voi löytää Blueskysta (@saarnetar.bsky.social) sekä Substackista (https://substack.com/@saarnetar).