Tämä kauhua, mysteeriä ja huumoria yhdistelevä tarina on syntynyt viiden kirjoittajan yhteistyön tuloksena kahden erillisen kirjoituskerran aikana. Tarinaa kirjoitettiin vuoronperään yksi virke kerrallaan samalla tekstipohjaista keskusteluyhteyttä auki pitäen. Periaatteena oli, ettei tarinan sisällöstä tai genrestä keskustella etukäteen tai kirjoittamisen aikana, vaan jokainen voi viedä tarinaa haluamaansa suuntaan, kuitenkin raakoja ja seksuaalisia aiheita välttäen. Tekstin valmistumisen jälkeen siitä on korjattu lyönti- ja pilkkuvirheitä sekä yksi logiikkavirhe, kappalejakoa on muokattu ja tarinalle on keksitty otsikko. Idean kiltalaisten yhteiskirjoituksesta esitti Jaaso/Yliajatus, ja kirjoittajina toimivat hänen lisäkseen f_saro, Miksu, nokilintu ja Quirinea.
Se yö ei ollut synkkä eikä myrskyinen, vaikka juuri silloin hän olisi toivonut sitä. Majakanvartija tähysi horisonttiin, jossa meri kiilui peilityynenä. Pienen laivan purje lepäsi repaleisena mastossa, väsyneenä. Majakanvartija otti pitkän hylkeennahkatakkinsa taskusta kaukoputken ja tarkensi sen laivan kantta kohti.
Kannella ei näkynyt ketään, mutta kun hän tähtäsi putken alemmas, hän näki yksinäisen airon pistävän esiin. Se ei liikkunut. Mutta siihen tarttunut hahmo näytti vaikeroivan.
Majakanvartija huokaisi – laiva oli ilmestynyt horisonttiin tänä samana yönä jo viiden vuoden ajan, eivätkä sitä näyttäneet estävän sen paremmin myrskyt kuin peilityynetkään. Aamuun mennessä se oli kadonnut, mutta majakanvartija ei ollut kertaakaan onnistunut näkemään milloin. Hän tiesi ainoastaan, että niin kauan kuin tuo laiva paistattelisi majakan valossa, yössä riittäisi vaikeuksia. Hänen oli pakko keksiä ratkaisu laivan kiinni saamiseksi; jos tuo laiva ilmestyisi vielä uudelleen, niin hän sekoaisi. Edelliskerta oli ollut jo lähellä koitua niin hänen kuin majakankin kohtaloksi.
Nyt hän vilkaisi ylös ja tajusi sen alkavan taas. Valkea salama halkaisi taivaan, ja majakanvartija suojasi korviaan sitä seuraavalta jylyltä. Majakka pimeni, ja majakanvartijan sukat singahtivat mereen. Ainoa valo tuli enää seinällä lepattavasta myrskylyhdystä. Majakanvartija huokasi syvään ottaessaan lyhdyn koukustaan. Oli aika hakea taas Edeltäjän päiväkirja. Useiden harha-askelien ja kuperkeikkojen avulla hän pääsi majakan pohjalle, työpöytänsä ääreen. Päiväkirja oli pöydän kauimmaisessa nurkassa puoliksi hautautuneena merikarttojen, pesemättömien kahvikuppien ja keksipurkin alle.
Mutta kun majakanvartija oli vasta ojentamassa kättään, päiväkirja lennähtikin hänen eteensä ja avautui. Hän vilkaisi ympärilleen huoneessa puristaen lyhtyä tiukemmin ja urahti: ”Minä en pelkää sinua.”
”Mutta minä pelkään sinua.”
Oli totta, että ilman Edeltäjän neuvoja hän ei varmasti olisi selvinnyt tehtävästään, mutta joskus tämä oli kovin omalaatuinen.
”Miksi sitten tulet tänne minua kiusaamaan”, Majakanvartija kivahti. Ainoat hyvät neuvot hän oli saanut päiväkirjasta, jonka hän nyt kahmaisi syliinsä, ennen kuin se taas livahtaisi hänen ulottuviltaan.
”Edeltäjäsi ovat yrittäneet saada minut poistumaan, mutta majakka on minun. Nyt ja ikuisesti.”, Hahmon hiipivä ääni koski majakanvartijan korvia.
”Auttaisit minua sitten saamaan kiinni tuon laivan, tai pian tätä majakkaa ei enää ole”, hän sanoi puristaen päiväkirjaa lujasti rintaansa vasten.
”Majakka on minun, ja teen sillä mitä haluan”, kuului ontto ääni.
Majakanvartija ei enää kuunnellut, vaan selasi kuumeisesti kirjan sivuja. Lukemattomia kirjauksia laivasta ja sen kohtaamisista, mutta ei tietoa siitä, miten siitä pääsisi eroon. Vain yksi suttuinen piirros viimeisellä sivulla kiinnitti hänen huomionsa. Ja sillä hetkellä hän sen tajusi.
”Tämä kuvahan”, hän kähähti, ”esittää tuon laivan uppoamista.”
”Totta. Et silti tule koskaan tietämään syytä sen uppoamiselle.” Hahmo kikatti.
”Sehän nähdään”, majakanvartija sanoi, heristi nyrkkiään siihen suuntaan, missä arveli hahmon olevan, ja lähti huoneesta paljaat jalat lattialankuilla läpsyen.
Takaisin tullessaan hänellä oli mukanaan kastelukannu. Siitä loiskahti lattialle lamppuöljyä, kun hän laski sen tuolille.
”Tuhannen turkanen!” majakanvartija huudahti horjahtaessaan öljylätäkköön. Onneksi kannussa oli silti vielä tarpeeksi öljyä jäljellä. Ja ylös kömpiessään hän näki, kuinka uppoavaa laivaa esittävä piirros alkoi muuttua hänen silmiensä edessä. Revennyt purje vaihtui uuteen ja tahrattomaan, ja iso halkeama keulassa korjaantui. Yksi kohta jäi kuitenkin tyhjäksi, kuin siitä puuttuisi lauta.
Majakanvartija katseli ympärilleen ja mietti, miten jatkaisi. Olisikohan majakan varastossa jotain tarvittavaa? Majakanvartija lähti varovasti liikkeelle lyhty kädessään ja osasi tällä kertaa varoa liukastumasta lattialle kaatuneeseen öljyyn. Päiväkirjan sisällön muuttuminen oli uutta, eikä hän ollut vielä varma, oliko se hyvä vai huono merkki.
Varasto sijaitsi ulkona, ja saatuaan ruosteisen riippulukon auki majakanvartija yritti saada selvää tavaroista, joita oli ajan kuluessa kasaantunut pitkin hyllyjä. Piirroksen muuttumisesta oli tullut mieleen yksityiskohta, lahon puun tuoksu juuri tässä varastossa. Majakanvartija katseli ympärilleen, nosti lyhtyä kädessään ja äkkiä hän näki sen. Rikkinäinen lattialankku nurkassa, tyhjän rommitynnyrin takana. Hän pujotteli nurkkaan, polvistui rikkinäisen kohdan ääreen ja työnsi kätensä lattian alle, missä hän tunsi sormiensa osuvan johonkin viileään. Se oli isokokoinen jokin, ja se tuntui metalliselta, eikä hän saanut sitä ulos lattian alta ennen kuin oli kaksin käsin kiskonut lahoa lautaa pois ja tuntenut samalla jonkin viiltävän kättään.
Veri virtasi kämmeneen tulleesta suuresta haavasta, kun suuri käyrä sapeli oli vihdoin hänen kädessään. Kirvelevää haavaa kirotessaan hänen mieleensä kohosi äkkiä hapuilevin harakanvarpain kirjoitettu merkintä päiväkirjasta: Monenko ihmisen verta minulla nyt on käsissäni? Oliko Edeltäjä aiheuttanut jonkun kuoleman, vai miksi hän oli kirjoittanut sellaista?
”Miten kehtaat kajota omaisuuteeni!”
Majakanvartija ehti nähdä, kuinka joku – tai jokin – kohosi nurkasta, sitten hänen silmissään musteni.
Päätä särki ja raajat tuntuivat painavilta, kun hän pitkältä tuntuvan ajan jälkeen tuli tajuihinsa. Sapeli oli edelleen hänen kädessään, mutta varaston lahonhaju ja tavarapaljous oli vaihtunut johonkin toiseen paikkaan. Hän istui ulkona kivellä ja nojasi majakkaan, ja hänen edessään oli yllättävä näky. Laiva oli aivan hänen vieressään, sellaisena joksi se oli piirroksessa muuttunut. Valkoisena hohtava purje pullisteli, vaikkei sillä ollut takanaan tuulta, ja laudat laivan kyljissä näyttivät uutuuttaan kiilteleviltä – sitä yhtä puuttuvaa lukuun ottamatta.
Ylhäältä pudotettiin köysitikkaat, ja majakanvartija kiipesi niitä pitkin sapeli hampaissaan. Joku oli ystävällisesti sitonut haavan hänen kädessään puhtaalla sideharsolla. Kun majakanvartija oli kiivennyt melkein perille, käsi ojentui auttamaan häntä. Hän tarttui käteen epäröimättä, sillä jokin kertoi hänelle, että vaikka tuo laiva oli piinannut häntä vuosien ajan, sen kannella ei kukaan tahtoisi hänelle pahaa.
Hänen auttajansa näytti nuorelta, tällä oli päässään merimieslakki ja olallaan lintu, joka saattoi olla papukaija. Jotain erikoista merenkävijän piirteissä kuitenkin oli: ikään kuin luonnotonta läpikuultavuutta.
”Olet ensimmäinen, joka on uskaltanut tarttua köyteen”, mies sanoi äänellä, joka tuntui tulevan jostakin kaukaa.
”Minä en pelkää tuntematonta”, majakanvartija vastasi sapelia kädessään pyöritellen, ”mutta en siedä sitä, että kanssani temppuillaan.”
”Pyydän anteeksi, jos olemme aiheuttaneet harmia, mutta emme keksineet muuta keinoa pyytää apua”, merenkävijä sanoi. ”Katsos, meitä riivaa kirous, jonka vuoksi emme voi levätä rauhassa merenpohjassa – kuten varmaan oletkin huomannut – ja sen syy on tuo varastettu sapeli, vaikka varaskaan tuskin on saanut levätä rauhassa.”
”Mistä sapeli on varastettu?” majakanvartija kysyi ja katsoi sapelin kullalla ja jalokivillä koristeltua kädensijaa.
”Tämän laivan kapteenilta”, merenkävijä vastasi murheellisella äänellä, ”minun isältäni.”
”Miten voin palauttaa sen, onko isäsi tai hänen henkensä vielä tässä laivassa?” majakanvartija kysyi.
”No jaa”, komea nuorukainen vastasi, ”perjantaisin ja lauantaisin hänen henkensä kummittelee rantakapakassa, mutta tänään uskon hänen kyllä olevan paikalla laivassa.”
”Voitko ohjata minut hänen luokseen?” majakanvartija kysyi. ”Tai viedä sapelin hänelle?”
Äkkiä merenkävijän kasvoille kohosi tuima ilme, ja hän sanoi: ”Varas on yhä täällä, vai mitä, valmiina nappaamaan sapelin takaisin?”
”En minä tiedä…” majakanvartija aloitti, mutta hänet keskeytti lintu (hän ei ollut vieläkään varma, oliko se papukaija, koska hän oli vain kuullut sellaisista), joka hyppäsi alas merenkulkijan olalta ja lähti hyppimään kantta pitkin.
”Varoitus!” (oletettu) papukaija huusi kimeästi.
Majakanvartija kääntyi siihen suuntaan, tarttui tiukalla otteella sapeliin ja iski.
Korvia vihlova rääkäisy halkoi ilmaa, vasta vahatuille lankuille roiskahti verta, ja majakanvartija tunsi sapelin jääneen kiinni johonkin.
”Hän se on!” huudahti merenkävijä, kun kannelle ilmestyi väreillen näkyviin harmaahiuksisen naisen ruumis.
”Mutta minulle luvattiin kuolemattomuutta, näkymättömyyttä ja kaikki maanpäälliset aarteeeet”, ruumis kähisi vielä – se ei ollutkaan täysin kuollut, vaikka näin olisi voinut kuvitella sen ulkomuodosta.
Majakanvartija tuijotti yhä sapelia puristaen, tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Saman naisen hahmon hän oli nähnyt juuri ennen pyörtymistään, saman äänen kuullut työpöytänsä ääressä.
”Sama se mitä sinulle luvattiin, mutta tämän laivan miehistön kirosit seilaamaan kuoleman jälkeenkin merillä, siksi me palaamme tähän rantaan jokaisena haaksirikkomme vuosipäivänä”, merenkävijä sanoi.
”En voisi vähempää välittää, mutta eikö kukaan ajattele minua, joka olen neuvonut kymmeniä majakanvartijoita kuolemattomana haamuna, mutta olen nyt kuolemassa!” Edeltäjä sanoi suuresti majakanvartijoiden lukumäärää liioitellen.
”Neuvonut?!” Majakanvartija tunsi raivonsa nousevan. ”Kirottu olet, sillä langettamasi kirous palaa luoksesi!”
Ja niin hän iski kalmoa vielä kerran pitelemällään sapelilla. Hitaasti sen silmät sulkeutuivat, mutta hyvin hiljaa se sanoi vielä: ”Majakassa on aina oltava Edeltäjä…”
”Mitä?” Majakanvartija tuijotti kuollutta Edeltäjää ja sitten etsiskeli katseellaan tukea nuorelta merenkävijältä sekä hänen isältään, joka oli nyt kiivennyt kannelle ja tuoksahti etäisesti vanhalta rommilta.
”Hän puhuu palturia”, merenkävijän isä sanoi ja astui ihmeen vakaasti kohti majakanvartijaa. Siinä oli mies, joka oli odottanut omaisuuttaan takaisin ja vapautusta kirouksesta vuosien ajan, eikä hän aikonut perääntyä nyt, kun nuo asiat olivat aivan hänen ulottuvillaan.
”Tämä kuuluu varmasti sinulle”, majakanvartija sanoi ja ojensi sapelin kapteenille.
”Kiitoksia”, kapteeni sanoi ja otti kauniin sapelin.
Kuului kimeä, kammottava ääni, ja naisen kalmo oli poissa heidän jaloistaan.
Sapelin vaihtaessa kättä tapahtui jotain muutakin: majakanvalo syttyi taas, mutta sen hehkussa oli jotakin uutta ja epätavallista. Oli kuin se olisi ollut lämpimämpi ja kotoisampi kuin ennen.
”Kirous on nyt poissa, ja kiitokseksi sapelini palauttamisesta olen jättänyt majakkaasi pienen siunauksen”, kapteeni myhäili.
Majakanvartija kiipesi alas laivasta ja katsoi kuinka se lähti kiitämään aalloilla ja katosi taivaanrantaan. Sen maston hävittyä näkyvistä merestä kuului loiskahdus, ja majakanvartijan sukat lennähtivät rantakalliolle. Hänen yllätyksekseen ne olivat aivan kuivat, ja tyytyväisenä hän veti ne jalkaansa.
Vastaa