Kirjoita hahmostasi tilanteessa X

[Miksu]

Ketjun ideana on haastaa ja inspiroida kanssakirjoittajia pohtimaan hahmojensa reaktioita erilaisissa tilanteissa. Vältetään liian ympäripyöreitä haasteita, kuten "Kirjoita hahmostasi, kun hän on vihainen" ja annetaan mieluummin tarkka tilanne, kuten "Kirjoita hahmostasi, kun joku sotkee hänen vaatteensa juuri ennen tärkeää tapaamista." Haasteita saa tulkita vapaasti ja muokata omaan tarinaan sopivaksi.

Mennään periaatteella "kirjoita pätkä edellisen haasteen pohjalta JA jaa oma haasteesi". On sallittua postata myös kaksi haastetta kerralla, niin seuraavalla on valinnanvaraa -- tai jos joku ei millään keksi omaa haastetta, niin voi napata jonkun käyttämättä jääneistä ja haastaa sillä seuraavan osallistujan.

Oman tekstin saa postata tähän ketjuun, mutta ei ole pakko; halutessaan voi vaikka kertoa lyhyesti, kenestä kirjoitti ja miten se sujui, tai jos pätkästä tulikin pitkänpuoleinen (monta tuhatta sanaa), sen voi postata linkkinä. Jätetään myös mahdolliset K18-tasoiset pätkät niille tarkoitetulle alueelle.

Aloitetaan tämä kahdella haasteella, joista saa valita mieleisensä. Ja otetaan itse asiassa tuo esimerkki tuolta käyttöön. :D

Kirjoita hahmostasi, kun joku sotkee hänen vaatteensa juuri ennen tärkeää tapaamista.

Kirjoita hahmostasi, kun hän eksyy vieraassa paikassa eikä osaa siellä puhuttua kieltä/murretta.

[Inkki]

Fantasia on ollut pitkään mielessä, joten tartuin Kirjoita hahmostasi, kun hän eksyy vieraassa paikassa eikä osaa siellä puhuttua kieltä/murretta.
promptiin ja kirjoitin Zebbosta kun hän on vasta tullut Mancerikouluun ja eksyy vähän pieleen menneen teleporttauksen seurauksena.

Taustana että Zebbo ja Lapis ovat karanneita orjia kaukaa itämaasta ja Zebbo puhuu vain Itämaan kieltä, Lapis puhuu myös paikallista kieltä. tuli vähän tylsähkö pätkä.

Olisin halunnu kirjottaa Allun eksyneenä stadissa, mutta itse en osaa slangia kirjoittaa.

Röykkiöittäin tyhjiä pulloa oli kaivoksen seinustoilla, täällä oli vietetty enemmänkin aikaa. Kaksi hahmoa istuivat sen perällä. He olivat piirtäneet maahan ruudukon ja sen päällä heillä oli erivärisiä kiviä. Pelin ratkaiseva siirto oli juuri tehty.

“Voitin!” Lapis sanoi ja heitti kiven päin Zebboa. Tämä otti sen refleksillä kiinni telekinesialla ja pysäytti ilmaan. Lapis nauroi ja nojasi taaksepäin käsiensä varaan. Kesä oli porottavan kuuma, kaivoksessa sentään oli viileää. Lapis oli jättänyt viittansa pois ja oli paidatta, mutta kaulahuiviaan hän ei ollut riisunut, sitä hän piti ihan muista syistä kuin kylmän.

Zebbo nousi, tunnusteli oloaan. Hän karisteli hiekat pussihousuistaan, paidatta häkin oli.
“Pitää palata koululle,” hän sanoi. Lapis nyökkäsi tälle.
“Minä tulen perässä,” Lapis sanoi.

Zebbo teleporttasi itsensä takaisin kouluun, sen piti olla ihan perus juttuja hänen tasoiselleen mancerille, mutta pelin lomassa nautittu alkoholi oli saanut hänet poikkeamaan suunnitellusta kurssista. Hän tupsahti koulussa väärälle käytävälle. Häneen kiinnitettiin välittömästi enemmän huomiota kun hän olisi halunnut. Näkymättömyys ei onnistunut, koska aurapaine oli laskenut liikaa teleporttauksen johdosta.

“Anteeksi, missä olen?” Zebbo kysyi häntä tuijottavalta tytöltä. Tämä ei kuitenkaan vastannut, mikä ei ollut mitenkään yllättävää koska tuskin hän puhuisi itämaankieltä. Vain Lapis puhui sitä, ja hän oli yleensä hänelle tulkkina. Tyttö ryöpytti vyöryn vieraita sanoja Zebbolle, huitoi samaa tahtia käsiään. Zebbo ei ymmärtänyt viittomiakaan, nekään eivät näyttäneet suuntaa.

Ympärillä oli todella paljon auroja ja Zebbo yritti kaivaa niistä edes etäisesti tuttua. Yksikään ei ollut tuttu. Hänen oli pakko olla teleportata aivan väärään osaan koulua. Hän lähti laahustamaan pitkää käytävää pitkin ja toivoi että voisi pian muuttoa näkymättömäksi. Hän veti huomiota paidattomuudellaan ja varmaan myös humalatilallaan.

Zebbo keskittyi haravoimaan auroja. Kaikki olivat melko vahvoja, hän oli todennäköisesti ylempien vuosikurssien siivessä. Vanhempi mies pysäytti Zebbon ja sanat ilman merkitystä ryöppyivät tämän suutaan. Zebbo katsoi miestä silmiin ja kurkisti tämän mieleen. Miehen ajatukset
olivat samalla kielellä mitä hän puhui, olisi turha yrittää manipuloida niitä kun ei tiennyt mitä tekee.

Ukko jatkoi paapattamista, tämä yritti tarttua Zebboon, mutta nopealla väistöllä se jäi yritykseksi. Zebbo ei jäänyt antamaan toista tilaisuutta, vaan paineli kiireesti pitkin käytävää. Hän halusin jonnekin rauhallisempaan paikaan.

Käytävän päästä lähti portaat ja niiden alla näytti olevan tilaa. Zebbo livahti sinne istumaan. Hän sulki silmät ja tunnusteli auroja. Niitä oli paljon. Pyromancerien aurat tuntuivat kuumina ja hehkuvina, aeromancerien tuulevina pyörteinä ja aquamancerien vesipisaroina. Lapisin kivistä ja karheaa auraa ei tuntunut, hän olisi varmaan vieläkin kaivoksella, ellei ollut vielä mennyt majataloon yksille.

Zebbo hätkähti kun joku kurkisti portaiden alle. Poika näytti todella nuorelta, tukka oli vaalea. Hänellä oli vihreät vaatteet, sellaiset mitä puettiin yleensä lapsille.
“Ize,” Zebbo sanoi tämän nimen. Hän könysi kolosta. Ize katsoi Zebboa, joka oli tätä paljon pidempi, mutta ei osannut sanoa mitään. Heilläkään ei ollut yhteistä kieltä. Yhteinen materia heillä sentään oli, mutta Izen aura oli niin hyvin paketissa, että edes Zebbo ei ollut huomannut häntä. Ize otti Zebboa kädestä, lähti kuljettamaan tätä. Hän muuttui heti näkymöttämäksi. Zebbolla ei siihen vieläkään riittänyt aurapaine, joten hän tyytyi kävelemään käytävällä käsivarsi typeräsi ojennettuna, kuin jokin näkymätön pitäisi häntä kädestä.

Koulu oli sokkelo, eikä Zebbo olisi ikinä osannut luovia siivestä keskiaulaan. Ize kuitenin jatkoi matkaa, pohjois siiven kellariin. sinne kuljettiin potaiden takaa. Se oli kaikkien huonompi osaisten nukkumapaikka, huoneet olivat ilmaisia. Ize päästi Zebbosta irti kellarin ovella ja tuli näkyviin. Zebbo vain nyökkäsi hänelle, osaamatta edes sanoa kiitos. Zebbo taputti Izeä olkapäälle, ja tämä hymyili takaisin. Sanoi jotain, sillä kielellä mitä Zebbo ei ymmärtänyt, todennäköisesti hyvästit. Ize lähti takaisin yläkerroksiin. Zebbon piti painua syvemmälle kellariin.

Aurat olivat tuttuja, mutta Zebbo ei osaisi puhua kenellekään heistä. Hänen aurapaineensa oli palautunut sen verran, että hän sais jonkinlaisen näkymättömyyden aikaan. Hän laahusti kaarevaa käytävää pitkin aivan päähän. Hän työnsi raskaan oven auki. Huoneen sisustus oli kolme heinäkasaa ja muutamia erikokoisia kiviä, muutamia tyhjiä pulloja ja kynttilä, joka toimitti kynttiläjalan virkaa. Nyt hänen pitäisi olla kotona.

Haasteeksi jaan:

Kirjoita hahmostasi paidatta hikoilemassa orjatöissä. (voi olla myös toisen hahmon näkökulmasta)

Kirjoita hahmosi vimmatusti etsimässä juuri tiettyä paitaa.

[Miksu]

@Inkki, huvittavaan tilanteeseen lykkäsit Zebbon. :D Jotenkin paidatta ja humalassa vaeltamisesta tulee mieleen juurikin Allu... Mielenkiintoinen pikakatsaus myös tarinasi taikuuteen käytännössä!

Nappasin itselleni haasteen Kirjoita hahmosi vimmatusti etsimässä juuri tiettyä paitaa. Valitsin hahmoksi Lehdonsyli-projektin Javarin, jonka näkökulmasta kirjoittamista olen vasta ruvennut harjoittelemaan. Vähän joutui jopa tällaiseen pikkupätkään tekemään taustatutkimusta vanhanajan parranajovehkeistä, ja mietin, riittäisikö näin ylhäisille hahmoille oikeasti vaatteiden säilytykseen joku kaappi makkarin nurkassa, mutta ei se ole niin justiinsa. :D

Yksi vapaana roikkuvista vaateripustimista takertui yöpaitani kaulukseen ja oli kuristaa minut, kun kompuroin pää kumarassa ulos vaatekaapista. Riuhtaisin itseni vapaaksi ja käännyin katsomaan Klaosia, joka oli penkonut kaapin läpi kahdesti ennen minua. ”Hyvä on, se ei ole siellä”, kähähdin. ”Mistä etsitään seuraavaksi?”

”Kuten yritin sanoa teille, olen jo etsinyt kaikkialta. Paita on kadonnut kuin tuhka tuuleen.” Klaos ojensi käsivarttaan, jolla oli taiteltuna toinen valkoinen aluspaita. ”Ettekö huolisi tätä? Se on lähes samanlainen kuin etsimänne paita, vain uudempi.”

”Se siinä on ongelmana! Se ei ole vielä pehmennyt.” Elehdin kädelläni, jotta hän panisi jo paidan pois ja jatkaisi etsintöjä. Sivelin viiksiäni ja yritin ajatella. ”Eihän se ole kadonnut pyykissä?”

”Pyykkipäivä oli toissaviikolla. Paita pestiin silloin, kuivattiin ja pantiin säilytykseen muiden paitojenne kanssa, minkä jälkeen en ole sitä nähnyt.”

”Panitko sen itse kaappiin? Olisiko joku voinut viedä sen Edvarin vaatteiden sekaan?” Olin jo matkalla ulos huoneestani, kun Klaos aloitti vastauksensa. Porhalsin pitkin käytävää miettien, mitä kello mahtoi olla ja olisiko pahempi juttu tulla myöhässä vai lähteä matkaan ilman onnenpaitaani.

”Tulen sisään!” ilmoitin syöksyessäni veljeni huoneeseen. Nilkkaa vihlaisi ikävästi kynnyksen yli harpatessa, ja tajusin jättäneeni keppini jonnekin.

Edvar istui pukeutumispöytänsä ääressä puoli naamaa partasaippuassa. Hän ja hänen tuolinsa vierellä seisova Flio kääntyivät katsomaan ovelle.

”Mikä ihme sinua vaivaa? Olin viiltää kaulaani”, Edvar valitti partaveistä heristäen.

”Hätätapaus. Oletko nähnyt valkoista paitaani, jossa on röyhelö kauluksessa?”

”Miksi minä olisin sen – hei!”

Olin rientänyt hänen vaatekaapilleen, kiskaissut oven auki ja alkanut silmäillä hyllyjen sisältöä.

”Et koske niihin”, vierelleni ehtinyt Edvar kielsi. ”Anna Flion.”

”Vauhtia sitten! Vaunut varmaan odottavat jo.”

Edvarin kamaripalvelija jätti parranajovälineet pöydälle, asteli rauhallisesti kaapille ja alkoi käydä läpi valkoisten paitojen pinoa.

Edvar käänsi katseensa minuun. ”Voisin vain lainata sinulle samanlaisen paidan.”

”Ne ovat ihan liian isoja hartioista. Näyttäisin todella typerältä. Sitä paitsi se ei olisi sama asia. Minun paitani on erityinen.”

”Millä tavalla erityinen?”

Selvitin kurkkuani. ”Hän pyysi sitä kerran lainaan ja sanoi, että se oli ihanin ja pehmein vaatekappale, johon hän oli ikinä pukeutunut.”

”Ja…?”

”Ja nyt se on hyvänonnenpaitani. Tänään on tärkeä päivä, joten tahdon sen ylleni.”

Edvarin pyöräyttäessä silmiään Flio lakkasi tutkimasta paitoja ja sulki vaatekaapin oven. ”Valitettavasti se ei taida olla täällä.”

Pettymys ja epätoivo saivat huokaamaan syvään. En enää keksinyt, mistä etsiä, ja pian olisi kiire.

Edvar raapi saippuan peittämiä kasvojaan. ”Oletko varma, ettei tämä mystinen hän ole, hmm, lainannut paitaasi uudestaan todettuaan sen niin hyväksi?”

”Ei hän sitä luvatta ottaisi. Mutta nyt kun sanoit, niin mehän olimme viime viikolla yhdessä kaupunkiasunnolla, ja silloin – haa! Nyt muistan, missä se on. Matkalaukussa, jossa toin tavarani, kun palasin tänne.”

”Arvatenkin likaisena ja aivan rypyssä”, Edvar sanoi.

”Ei se haittaa. Ei hän siitä välitä. Kiitos, kun autoit minua muistamaan!” Olisin melkein voinut halata veljeäni, mutta en halunnut saada osaani häntä peittävästä saippuavaahdosta.

Juostessani takaisin käytävään kuulin vielä Edvarin huutelevan perääni. ”Hei, Javar! Miksi tänään on tärkeä päivä?”

Hänellä on joskus hieman hitaat hoksottimet.

Lisään tällä kertaa yhden haasteen, saa tarttua myös johonkin edellisistä.

Kirjoita hahmostasi, kun hän juhlii jotakin saavutusta.

[f_saro]

Minäkin osallistun! Otin tuosta haasteen "Kirjoita hahmostasi, kun joku sotkee hänen vaatteensa juuri ennen tärkeää tapaamista."

Tässä ennustajasotaromaanieni osan 3 keskivaiheita: hoviennustaja Elira on juuri lähdössä matkalle toiseen kreivikuntaan tutkiakseen kuninkaanlinnassa tapahtunutta murhayritystä. Pitäisi kuitenkin ensin tavata yksi kreivitär...

Hoviennustaja Elira lähestyi vaatekaappiaan, sillä hänen oli tarkoitus tavata kreivitär Irinel ennen lähtöään. Hän pysähtyi kaapin ovella, sillä sisältä kuului kolahtelua.

Uusi hyökkäys? hän ajatteli ensin ja otti lähimmältä pöydältä sakset. Ne olivat painavat kädessä. Hän ehti miettiä turhautuneena, pitäisikö hänen taas alkaa kantaa miekkaa mukanaan ja oliko nykyisin kukaan enää turvassa hovissa.

Sitten Elira riuhtaisi kaapinoven auki. Sisällä keltaisena välkähtävä silmäpari kääntyi katsomaan häntä. Harmaaturkkinen otus roikkui juuri ennustajan edustuspuvussa epätavallisen riehakkaana ja katsoi häntä viattoman näköisenä, kuin olisi hämmästynyt huomiosta. Sitten se kynsi kaikkia vaatteita ympärillään vähän lisää.

"Kissa!" Elira huudahti. "Mitä sinä olet tehnyt? Se on – tarvitsen tuota hoviennustajan pukua nyt. Minä ja Naez haluamme kreivitär Irineliltä tukea tälle edustusmatkalle Tagrinin kreivikuntaan. Hänet pitäisi vakuuttaa siitä, että minusta on tähän. Ja mitä Naezkin ajattelee tästä? Juuri kun teimme sovinnon..."

Kissa naukaisi aggressiivisesti.

"Mitä?" Elira vastasi rypistäen otsaansa. Hän paheksui: "Oletko yhtäkkiä unohtanut, että olit joskus ihminen? Luulin, että olet liittolaisemme. Etkö halua meidän lähtevän?"

Kissa kuulosti tuhahtavan. Sitten se hyppäsi alas ja pakeni huoneesta.

Elira pudisti päätään, huokaisi ja alkoi nyppiä tummasta asusta kissankarvoja ja silittää sormillaan piiloon repeytyneitä kohtia. Jopa kaksi kärjestä toisiaan koskevaa kultaista kaarta, Käsien symboli, oli kulmastaan irronnut kankaasta.

Ai niin, ja seuraava kirjoitushaaste:
Kirjoita hahmostasi, kun hän säikähtää yllättävää kohtaamista vaaralliseksi tietämänsä henkilön kanssa.

TAI: Kirjoita hahmostasi, kun hän saa kauan odottamansa viestin.

[Inkki]

Valitsin Kirjoita hahmostasi, kun hän säikähtää yllättävää kohtaamista vaaralliseksi tietämänsä henkilön kanssa.
Kerjäsi Allun kohtaamista. En oikeen onnistunut käyttään Loharia näkökulmahahmona, mutta pitää yrittää joskus uusiksi. Ajallisesti tää sijoittuisi ensimmäisen ja toisen hakkauksen väliin.

Kurvasin auton Välivainion kaupan pihaan.Vedin vasemmalla kädellä käsijarrun, et Golffi ei lähtis seikkailulle. Oikee käsi oli viel kantositees, sil pysty just vaihtaa vaihdeta, mut käsijarru oli liikaa.

En ehtiny ku noussa autosta ja mun katse kiinnitty pieneen mustaan Audi TT:hen. Nielasin äänekkäästi, olisko se täällä? Puistelin ajatuksen kuumotuksena miesltäni. Yleinen auto. Jatkoin kauppaan. Oli pakko ottaa kärryt, kun kipeellä käellä ei paljon korii kanneltu tai otettu tavaroita hyllystä.

Vihannesosasto oli heti kaupan alussa. Olin punnitsemassa omenia kun näin silmäkulmastani kalatiskillä menevän jotain isoa ja mustaa. Kuumotukset palas välittömästi. Ei siellä mitään ois, mä vaan kuvitellin. Pitäs hiisailla vähemmän.

Heitin omenat kärryyn ja lähdin valkkaan leipää. Kalatiski hais mun nokkaan pahalle ja siinä oli rivi lasittunein katsein tuijottavia kalaparkoja. Mä en syönyt lihaa, en mä halunnut et ruoka tuijotti mua takas.

Edessä oli maitohylly. Katoin kun maitorahkojen kohdalla seiso se. Aivan helvetin pitkä jätkät, mustassa hupparissa. Se kumarteli ja lappas rahkoja kärryyn, semmosen keon että sillä olis varmaan ruokkinut viikon armeijan. Se oli onneksi selin muhun. Ei mun tarvinu sen naamaa nähä, kyl sitä ties kuka se oli. Se oli niin bodattu jätkä, että ei semmosia ollu toista.

Kylmät väreet valui pitkin mun selkää ja siirryin hiljaa takas leipäosastolle, hyllyn taa piiloon. Kättä kivisti, eikä se ollut kärryn työntämisestä. Yritin kuunnella, että milloon se lähtis liikkeelle. En kuullu mitään. Kuinka paljo se oikeen sitä rahkaa osti? tuijotin kärryjäni, ehkä sillä selviäis, mä kävisin jossain toises kaupas.
Tein u-käännöksen ja lähdin kohti kassoja. Vilkuillen ympärille, ku pelokas jänis. Siltä musta nyt tuntuikin, mä olin jänis joka oli suden kans kaupassa.
Kassoilla oli jonoa, vaan yks kassa oli käytössä. Oli pakko mennä siihen jonoon ja toivoo parasta. Joku mummo väänsi siinä kassaneidin kanssa veikkauksista. Mä pyyhin hikeä hiihalla otsalta.

“Jaa, että tuota minä kyllä muistan että voitto siitä tuli! Yritätkö sinä pimittää minun veikkausvoittoja?” Mummo kälätti.
“Ei täällä ole voittoja, ja tämä on viimevuodelta tämä veikkaustosite”, myyjä yritti.
“Kyllä minä lotossa voitin!” Mummo intti. Siitä ei pääsis niin helpolla.

Viereinen kassa aukes ja mä tuuppasin itteni ekana siihen. Myyjäkin katto mua, varmaan näytin hermostuneelta nistiltä. Kohta varmaan syynäisivät taskutkin. Nostin ostokset hihnalle ja kiskasin muovipussin siihen. Myyjä piippaili ostoksia.
“Katos, moi”, matala, vihanen ääni sano mun takaa, jostain sieltä mun yläpuolelta. Kusin varmaa housuihin.

Kirjoita hahmostasi, kun hän löytää hylätyn kissanpennun oudosta paikasta

Kirjoita hahmostasi, kun hän käy kampaajalla ja yrittää selittää millaiset hiukset haluaa

[Miksu]

Teillä on ihan mahtavia pätkiä, näitä on ilo lukea!

@Camilla, Elira suhtautuu tilanteeseensa ihailtavalla kärsivällisyydellä! Tuo kissa on kyllä aivan loistava.

Harmaaturkkinen otus roikkui juuri ennustajan edustuspuvussa epätavallisen riehakkaana ja katsoi häntä viattoman näköisenä, kuin olisi hämmästynyt huomiosta. Sitten se kynsi kaikkia vaatteita ympärillään vähän lisää.

:D

@Inkki, jee, Loharin näkökulmaa! Kerronta kuulostaa todella uskottavalta ja samalla hauskalta, vaikka raukka siellä pelkää henkensä edestä. Hyvin on myös käden vamma pidetty mukana koko pätkän ajan.

***

Sain jo eilen illalla inspiksen promptista Kirjoita hahmostasi, kun hän saa kauan odottamansa viestin, joten vastaan haasteeseen nyt sillä. Tähän piti pikapikaa kehitellä yksi uusi hahmo sekä placeholder-nimi vanhalle hahmolle, jota ei ole aiemmin tarvinnut mainita nimeltä. :D Ensimmäinen kerta kun kirjoitin mitään Elevan (Lehdonsylin ph:n äiti) näkökulmasta, ja oli muuten todella mielenkiintoista.

Eleva istui hivenen keikkuvan kirjoituspöydän ääressä ja katseli ulos. Raollaan olevasta ikkunasta kuului pienten lasten pälpätystä ja hihkunaa, johon hänen nuoremman poikansa ääni välillä yhtyi. Keväällä istutetut omenapuut, joita Marissa-serkku oli ylpeydellä esitellyt, taipuivat puuskittaisessa tuulessa. Lämmin, kesäinen iltapäivä olisi voinut olla viehättävä ilman ylimääräistä meteliä.

Äänet loittonivat ja lakkasivat juuri, kun Eleva oli nousemassa sulkeakseen ikkunan. Hän istui takaisin alas ja huokaisi. Käsi vaelsi pitkin pöytää tekemistä etsien, mutta ei mikään enää tuntunut vaimentavan epäilystä, joka oli hiipinyt mieleen edellispäivien aikana.

Tämä oli virhe. Ei olisi koskaan pitänyt lähteä.

Eleva tarttui ompelukoriin, tutki ja hypisteli sen sisältöä. Silkkinauhat ja kirjontalangat valuivat sormien välistä kuin vesi.

Hän oli jättänyt Teon ensimmäistä kertaa yksin sen olennon kanssa, eikä viestiä kotoa ollut kuulunut. Entä jos häntä ja poikia odottaisi pitkän paluumatkan päätteeksi äänetön kartano ja kasa kylmiä ruumiita? Mitä hän sitten tekisi? Kuinka hän voisi ikinä hyvittää laiminlyöntinsä?

Teo oli sanonut, että Eleva tarvitsi tätä, aikaa poissa kotoa. Hänen neuvostaan Eleva oli lopulta vastannut myöntävästi serkkunsa kutsuun tulla vierailulle. Nyt koko matka kadutti.

Terävä koputus ovelta sai Elevan hätkähtämään. Sisään pelmahti Javar poninhäntä puoliksi purkautuneena, posket punoittaen auringossa vietetyn ajan jäljiltä. ”Äiti! Naapurissa on koiranpentuja. Voidaanko me mennä katsomaan?”

”Älä ryntäile tuolla tavalla! Mitä olet tehnyt, kun näytät taas tuolta?” Eleva ponkaisi seisomaan ja kiskaisi kuopuksensa käsivarresta eteensä. ”Seiso suorassa. Missä veljesi on?” Hän alkoi silotella kuritonta, vaaleaa hiuspehkoa ja oikoi rypyt takissa.

”Opiskelee kai”, Javar vastasi ja liikahteli malttamattomana paikallaan Elevan sukiessa häntä. ”Voisinko minä ottaa hänet mukaan? Koiranpentuja katsomaan.”

”Ette lähde nyt minnekään, kumpikaan.” Eleva kävi taas istumaan ja huokaisi turhautuneena. Miten Teo oli kuvitellut hänen saavan hetken rauhaa ajattelemattomilta, epäkypsiltä lapsiltaan? Olisi pitänyt jättää ainakin Javar kotiin.

Pettymys paistoi Javarin kasvoilta, mutta sentään poika tajusi olla inttämättä. Eleva näytti hänelle ovea. ”Katsokin, että tulet siistinä iltapäiväteelle, tai pidän sinut sisällä koko loppuvierailumme ajan. Ja käske Edvar tänne.”

Javar jätti oven raolleen poistuessaan. Eleva työnsi ompelukorin syrjään ja naputteli pöytää sormillaan. Rauhalliset askeleet käytävästä kielivät pian hänen vanhemman poikansa lähestymisestä.

”Kutsuit, äiti?” Edvar sanoi kurkistaessaan huoneeseen. Hän näytti kalpealta ja huolitellulta niin kuin kuuluikin, oli ilmeisesti opiskellut koko päivän sisällä, kuten Javar oli sanonut.

”Tule sisään ja sulje ovi.”

Edvar totteli. Hän seisoi Elevan edessä ryhdikkäänä, kädet selän takana, mutta silmäkulmastaan ovelle vilkuillen.

”Javar säntäilee taas ympäriinsä, meluaa ja on ulkonäöstään päätellen piehtaroinut heinissä. Enkö käskenyt sinun pitää häntä silmällä?” Eleva tivasi.

”Se on vaikeaa, jos yritän opiskella samalla”, Edvar sanoi. ”En saa häntä keskittymään kirjoihin.”

”Et ole tarpeeksi ankara. Vanhempana veljenä sinun tulisi herättää kunnioitusta”, Eleva moitti.

Edvarin painaessa päänsä Elevan katseen alla tämä huomasi jotain pilkistävän pojan selän takaa.

”Mitä sinulla on siinä?”

Edvar toi kätensä eteensä. ”Kirje isältä. Olin juuri tuomassa –”

”Anna se tänne.”

Elevan sydän pamppaili hänen mursiessaan sinetin, vaikka jo kirjeen saapuminen itsessään oli hyvä merkki. Hän taitteli paperin auki.

Eleva, Teon viesti alkoi, kotona on kaikki hyvin.

Sen pidemmälle ei tarvinnut lukea. Eleva puhalsi äänettömän helpotuksen huokauksen keuhkoistaan. Teo tiesi sittenkin, mitä teki. Totta kai tiesi. Ei Eleva olisi ottanut itselleen aivan pölkkypäistä puolisoa, omaisuudesta viis.

Hän tuijotti loppuja rivejä ajatuksissaan, kunnes tajusi Edvarin seisoskelevan yhä vieressään.

”Luen kirjeen teille myöhemmin”, Eleva tokaisi. ”Sano Javarille, että jos hän yhä haluaa lähteä naapuriin, voitte mennä yhdessä.”

Edvar tuijotti häntä yllättyneenä. ”Hyvä on, äiti.”

Poika kumarsi ja oli poistumassa käytävään, kun Eleva huikkasi hänen peräänsä: ”Mitä tulee opiskeluihisi, paikkaat tietenkin menetetyn ajan heräämällä huomisaamuna aikaisemmin.”

Vastaus tuli epäröimättä, niin kuin kuului. ”Kyllä, äiti.”

Käyttämättömiä haasteita on jo sen verran, etten jätä uutta, vaan listaan kaikki vanhat tähän:

Kirjoita hahmostasi paidatta hikoilemassa orjatöissä. (voi olla myös toisen hahmon näkökulmasta)

Kirjoita hahmostasi, kun hän juhlii jotakin saavutusta.

Kirjoita hahmostasi, kun hän löytää hylätyn kissanpennun oudosta paikasta.

Kirjoita hahmostasi, kun hän käy kampaajalla ja yrittää selittää millaiset hiukset haluaa.

//Edit. Lisään pari haastetta, kun ketju jumittaa jo kolmatta viikkoa:

Kirjoita hahmosi ensisuudelmasta.

Kirjoita hahmostasi, kun hän jää kiinni jostakin luvattomasta.

[Inkki]

Miksun uusi prompti : Kirjoita hahmostasi, kun hän jää kiinni jostakin luvattomasta. Poiki tälläistä.

Sisältövaroitus: huumeita

Kylmä tuuli puhalsi mereltä päin yli kattojen. Lapis istui lähellä harjaa ja katseli merelle päin. Tuuli heilutteli hänen hiuksien puolikasta. Hän kaivoi taskustaan pienen rasian ja pitkävartisen piipun. Lapis tunki muutaman kökkäreen piippuun, parin kuivan lehden kanssa. Hän kaivoi taskusta vielä kaksi mustaa kiveä, joilla hän näppärästi sytytti piipun.

Lapis poltti piipuaan, ahnaasti. Pitkän tauon jälkeen, tuo Idän Ihme tuntui hyvältä. Hän vajosi euforian pehmeään syleilyyn, sulki silmänsä ja antoi mielen vaeltaa vapaasti.
“Lapis saatana!” karjaisu veti hänet todellisuuteen. Lapsi nousi, mutta raajat olivat vielä jossain muualta ja hän kierähti kyljelleen ja valui uhkaavasti lähemmäs katon laitaa. Hän tunsi nykäyksen, kun hänet vedettin ikkunasta sisälle, samasta mistä hän oli katolle kiivennyt. Lapis istui epämääräisesti könöttäen seinää vasten. Ilme kertoi kaiken mitä päässä liikkui, ei yhtään mitään.

Zebbo sulki ikkunan.
“Helvetti, heti kun silmä välttää, niin sä oot polttamassa!” Zebbo huusi. Lapis nosti katsettaan laiskasti. Sinisestä silmästä näki, että pupilli oli pieni piste vain.
“Älä huuda,” Lapis sai kakistettua sanat ulos ja mumisi loput niin, että niistä ei saanut selvää.
Käytävältä kuului ripeitä askelia. Zebbo kääntyi katsomaan niiden suuntaan.

“Mähän sanoin,” Lapis sönkötti. Käytävää pitkin viipotti vanha rouva yöpaidassa. Zebbon oli turha edes muuttua näkymättömäksi, aurat olivat paljastaneet jo heidät. Zebbo kiskoi Lapsin seisaalleen.
“Ryhdistäydy nyt, ole hiljaa ja mä hoidan,” Zebbo sanoi. Lapis pysyi juuri ja juuri tolpillaan.
“Pojat pojat, mitä te täällä nyt mesoatte,” rouva sanoi. Hänen aura painosti hieman Zebboa ja Lapisia.
“Kusella vaan,” Zebbo sanoi. Rouva katsoi Lapsiin, tämän vinoa asentoa ja roikkuvaa päätä.
“Huoneisiin sitten, täällä ei huudeta,” rouva sanoi.
“Joo joo,” Zebbo sanoi. Hän vilkaisi Lapisia, tämä valui hitaasti pitkin seinää. Zebbo otti riskin ja suoristi Lapsiin tarttumalla tähän telekinesilla niskasta. Rouvan terävä katse kääntyi heti Zebboon, tämä oli huomannut auran liikehdinnän.
“Mitä sinä taitoit?” Rouva kysyi, vaikka hän varmasti tiesi hyvin.
“En mitään,” Zebbo painoi päänsä kumaraan. Jos hän olisi vahvempi, tästäkin olisi selvitty ja Rouva olisi se joka tuntisi painostuksen niskassaan, ei hän.
“Kyllä minä tunsin, että teit jotain,” Rouva sanoi ja kääntyi.

Kuului tömähdys ja Lapis lysähti lattialle. Enää ei auttanut selitykset. Zebbo tarttui rouvan yöpaitaan telekinesialla ja puski tämän nurin. Lapisia hän otti ranteesta kiinni. Pienen zap-äänen saattelemana he olivat kellarihuoneessaan.

Lapis alkoi kakoa ja oksensi lattialle, teleporttaus ei ollut koskaan ollut hänen suosikki matkustus muoto, eikä kuosi auttanut asiaa. Zebbo puisteli päätään, hän osti vain aikaa tällä. He saisivat kuulla kunniansa aamulla, todennäköisesti kaikkien nähden.

Miksulla onkin hyvä lista prompteja mut jätän myös omani:

Kirjoita hahmostasi, kun huonot uutiset tavoittava hänet huonolla hetkellä.

Kirjoita hahmostasi, kun hänen aamussa kaikki menee pieleen.

[Miksu]

Kirjoitin Inkin promptista Kirjoita hahmostasi, kun huonot uutiset tavoittava hänet huonolla hetkellä. Katkelman päähenkilönä Javar. (Pätkässä myös esiintyvä Iria puolestaan on aivan tuulesta temmattu hahmo.)

Aurinko jäi kirjastorakennuksen taakse, kun johdatin Irian yliopistoaluetta reunustavaan viheriöivään metsään. Sydämeni takoi rinnassa, ja kämmenet olivat hikiset. Iria piti minusta, olin siitä varma, eikä hän uskonut typeriä huhuja siitä, että Kodrian ja minä olisimme muka pari. En vieläkään tiedä, kuka sellaisen juorun pani liikkeelle. Veljeni loukkaantui verisesti, kun kehtasin epäillä häntä, mutta naureskeli asialle myöhemmin. Hän sanoi, että Kodrian on minulle pikemminkin kuin lapsenvahti – mitä ikinä se mahtaakaan tarkoittaa.

”Älä kompastu juurakkoon”, muistin varoittaa, kun olimme ohittamassa vanhaa tammea. Käännyin ojentamaan käsivarteni Irialle, joka hymyili katseidemme kohdatessa. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset, huulissa taisi olla vähän punaa. Hän otti tukea kädestäni kivutessaan maasta törröttävän paksun juuren päälle, tasapainoili siinä hetken ja hypähti maahan lapsekkaan riemukas ilme kasvoillaan. Sitten hän kuitenkin taisi nolostua, koska hänen katseensa kääntyi tutkimaan puita ympärillämme ja käsi liukui pois käsivarreltani.

”Mennään tuon ison kiven taakse. Sieltä meitä ei nähdä.” Viittoilin eteenpäin kohti sammaleista järkälettä, jonka takana yksi itseään täynnä ollut loitsijaopiskelija oli kerran näyttänyt Kodrianille ja minulle taikoja.

”Niin hiljaista”, Iria hämmästeli ylöspäin katsellen, sormet kiven sammalpeitettä hajamielisesti silitellen. Opiskelijoiden äänet takanamme olivat tosiaan vaimenneet. Kuului vain oravan rapistelu paksussa männyssä.

”Ajattelin, että pitäisit tästä paikasta”, sanoin varovaisesti.

Iria katsoi minuun ja nyökkäsi. ”Pidänkin.” Oli kuin hän olisi odottanut jotakin.

Nielaisin tuntien itseni äkkiä typeräksi. En ollut suunnitellut asioita tämän pidemmälle. Olin ollut niin epäileväinen sen suhteen, suostuisiko Iria ylipäätään lähtemään mukaani. Kohta hän varmaan lähtisi samaa reittiä takaisin, jos en keksisi meille puheenaihetta tai tekemistä.

Olihan minulla kyllä jotain mielessäni, mutta sen ehdottaminen suoraan olisi ollut yhtä tylsää kuin sanattomana tönöttäminen. Katselin ympärilleni epätoivoisesti jutun juurta etsien.

”Hyvä juttu, ettei aamulla satanut. Kenkämme olisivat takuulla kastuneet ja… Minulla on muuten vapaata ensi viikollakin tähän aikaan. Yksi kurssi tuli päätökseensä tänään. Taisin kerrankin päästä aika kirkkaasti läpi.”

Irialla näytti kuitenkin olevan omat suunnitelmansa. Hän asteli männyn juurelle, osoitti siitä haarautuvaa jykevää oksaa ja katsoi minua. ”Javar? Luuletko, että voisit nostaa minut tuohon istumaan?”

”Toki!” sanoin iloisesti yllättyneenä. Itsevarmuuteni kasvoi, kun lähestyin Iriaa. Hän oli hyvin pieni ja kevyt, helppo nostaa syliin. Jännittynyt kikatus purkautui hänen sisältään, ja hän takertui kiinni kaulaani, kun istutin hänet oksanhaaraan mahdollisimman tukevasti.

”Onko nyt hyvä? Pysytkö siinä?” varmistelin kädet yhä Irian kupeilla. Silmämme olivat nyt samalla tasolla, ja suuni oli kuiva. Iria katseli minua ovelin ilmein, valkoiset etuhampaat pilkottivat punaisten huulien välistä. Olisin halunnut sujauttaa käteni hänen helmansa alle, mutta hillitsin itseni ja kosketin sen sijaan yhtä kasvojen sivulle valuvaa hiuskiehkuraa.

Iria raotti huuliaan lisää, räpäytti hitaasti silmiään. Oliko se pyyntö suudella? Nojauduin varovasti lähemmäksi. Minua kiusasi se, että mikäli olisin erehtynyt hänen toiveistaan, Iria ei pääsisi minnekään pakoon, ei voisi työntää minua luotaan putoamatta takaperin oksan yli. Ehkä olisi parasta kysyä.

”Tahtoisitko, että minä –”

Kuului kopsahdus ja kimeä kivun älähdys.

”Auts!”

”Mitä nyt?” Silmäilin ympärilleni. Jotakin oli kimmonnut Irian päälaesta oksalle ja siitä maahan. Paljaaksi jyrsitty männynkäpy. Katsahdin ylöspäin ja näin vilauksen tuuheasta hännästä neulasten peittämien oksien välissä.

”Se oli vain orava!” sanoin naurahtaen. ”Se sai ateriansa loppuun. Aika röyhkeää kylläkin heittää jätteet meidän päällemme. Ei kai sattunut pahasti?”

”Ei, mutta… yäk! Mitä tämä on? Pihkaa?”

Iria oli säikähtäessään ottanut tukea puunrungosta ja katseli nyt sormiaan inhoten.

”Pihkaa hyvinkin. Älä vain koske sillä mihinkään.”

”Au! Ja täällä on ötököitäkin, jokin puri minua juuri! Tahdon nyt alas, ole kiltti.”

Iria kietoi kätensä taas kaulaani, ja irvistin tuntiessani tahmeiden sormien uppoavan hiuksiini. Samassa jostain kuului tuttu ääni, ja puiden takaa erottui vilaus punaista tukkaa ja oranssinruskeaa kaapua.

”Huhuu, Javar! Missä olet? Minulla on kokeesi. Ja viesti professori –”

Kodrian oli löytänyt meidät. Iria jähmettyi ensin, pyristeli sitten takaisin oksalle, jolta olin ehtinyt nostaa hänet vain puoliksi. Oli minun vuoroni voihkaista kivusta, kun Iria yritti vetää pihkaisen kätensä tukastani.

”Nyt on vähän huono hetki, Kodrian!”

”Anteeksi! Huomasin kyllä.” Kodrian kääntyi ympäri, laski jotakin maahan ja nosti sormen pystyyn. ”Kerron vain tämän: professori sanoi sinun reputtaneen kokeen ja olleen liian usein poissa, jotta selviäisit sen uusimisella. Joudut käymään kurssin uudestaan. Toin kokeesi ja myös laukkusi, jonka unohdit ruokalaan. Arho läikytti maitoa sen päälle, mutta putsasin sen ja kaikki kastuneet kirjat ja paperit parhaani mukaan.”

”Voi… rähmä!” ärähdin ja yritin yhtä aikaa pelastaa hiukseni ja estää Iriaa putoamasta oksalta. ”Kiitos, Kodrian! Oikeasti. Korvaan tämän. Nähdään myöhemmin.”

Kuulostelin Kodrianin vaimeita askelia, jotka loittonivat hiljalleen. Irian ylle varisi neulasia, kun orava loikkasi yhdeltä oksalta toiselle päidemme yllä.

”Miten me pääsemme tästä?” Iria tuskaili.

”Ei tässä auta enää muu”, huokaisin ja pitelin Iriasta yhdellä kädellä samalla kun kopeloin toisella taskuani. Isän taitettava puukko löytyi nopeasti, ja taiteilin terän esiin. ”Saatko leikattua hiukset vapaalla kädelläsi? Vain sen verran kuin on pakko.”

Iria tarttui kahvaan irvistäen. ”Liikkumatta sitten.”

Veljeni olisi varmasti tappanut minut, jos olisi saanut tietää, että luovutin teräaseen naiselle, jonka olin päästänyt niin liki itseäni ja taikamerkkiäni. Purin hampaat yhteen, kun Irian ote tahmaantuneesta hiustukosta kiristyi.

Sitten olinkin jo vapaa. Katselin Irian kämmeneen takertuneita pihkaisia suortuvia helpottuneena. Ei siinä lähtenyt niin paljon kuin pelkäsin. Vitsailuni siitä, että Iria voisi pitää hiukset muistona, ei kuitenkaan kirvoittanut hänestä sen paremmin naurua kuin sitä ihanaa hymyäkään. Kävellessämme takaisin yliopistoalueelle sain myös huomata jonkin pienen eläimen ehtineen kakkia laukkuni ja sieltä pilkistävien käpristyneiden esseiden päälle.

Jätän vielä yhden haasteen muiden jatkoksi:

Kirjoita hahmostasi, kun hän yllättää jonkun penkomasta tavaroitaan.

[Huuskonen]

Kirjoita hahmostasi, kun hän eksyy vieraassa paikassa eikä osaa siellä puhuttua kieltä/murretta. :

Oltiin savossa. Sen murretta ei täysin ymmärretty. Wo ist mein Gepack? Missä ovat matkatavarani? Eksyin lentokentällä.

Kirjoita hahmostasi kun turvatarkastuksessa kaikki menee pieleen. Sinne jäädään jumiin.

[shieva]

Huomasin että tänään on Julian nimipäivä ja päätin että sitähän pitää juhlistaa kirjoittamalla jotain Merkuria 2:n päähenkilöstä Juliasta! Yhdistelen vähän kahta promptia eli aamulla menee kaikki pieleen, ja hän jää kiinni jostain luvattomasta. Tää ei itse asiassa sovi ollenkaan Merkuria 2:n aikajanaan koska siinä on kevät/kesä ja aurinko nousee varmaan jo neljältä, mutta mitäpä tuosta.

Julia heräsi auringonsäteiden kutitteluun silmäluomillaan. Siitä hän tajusi, että jotain oli pielessä.
"Voi Kadotus."
Herätyskello oli soinut yli puoli tuntia sitten. Hän oli luullut painaneensa torkkunappulaa, mutta ei näköjään. Kiire sai paidan tuntumaan kaksi kokoa liian pieneltä ja housutkin olivat solmineet lahkeensa yhteen.

Julia juoksi kartanon portaat alas välittämättä töminästä, joka varmaan kuului jonnekin länsisiipeen asti. Ulkona odotti se näky, jota hän kauhulla oli viimeiset minuutit kuvitellut. Mielikuvaharjoittelu ei ollut tuottanut tulosta; Demianin ärsyyntynyt naama sai Julian toivomaan, ettei hän olisi herännyt ollenkaan.
"Miten se olikaan, 'en enää koskaan myöhästy tai lupaan että...'"
"Joo joo, tiedetään, sori", Julia keskeytti ja yritti esittää huoletonta. Sillähän Lavrentkin aina pärjäsi Demianin kanssa. Demian pudisti päätään ja heilautti sitä sitten kohti metsää. Julia tiesi sen tarkoittavan "juokse edeltä, minä hengitän niskaasi ja katson että juokset jokaisen askeleen täydellisesti.

Julia kompuroi tullessaan metsäpolulle. Hän oli vihdoin kunnolla hereillä, mutta tunsi, ettei päivä ollut sieltä parhaimmasta päästä. Demian tietysti huomasi saman, ja pysäytti Julian näköalapaikalla.
"Ihan kuin olisin eilen sanonut jotain."
"Ai mitä?" Julia tiesi kyllä mitä.
"Et kai sinä oikeasti lähtenyt Lavrentin mukaan?"
Julia mietti strategiaansa. Uhmakkuus (mitä se sinulle kuuluu) vai huolettomuus (sehän nyt oli vain pieni klubireissu)?
"Lavrent käytännössä kaappasi minut", Julia valitsi syyn vierittämisen toisten niskoille. Eihän se ollut kaukana totuudestakaan.
"Kuinka myöhään?"
"No joskus yhdeltä jo lähdettiin." Hän oli tosin saanut unta vasta kahden jälkeen. Demian tuhahti ja lähti kävelemään takaisin kartanolle.
"Etkö aio kysyä, oliko meillä hauskaa?" Julia huikkasi perään.

En nyt keksi uusia prompteja, kun aiemmissa viesteissä on monta hyvää.

[Inkki]

Nappasin Miksun promptin Kirjoita hahmostasi, kun hän yllättää jonkun penkomasta tavaroitaan.

KPM universumista ja tällä kertaa kertojana Miku.

SV: huumeet, lievä väkivalta

Hipsin varovasti kotipihalla. Yläkerran ikkunassa näkyi valoa, mun huoneesta. Työnsin avaimen lukkoon ääneti, ja käänsin sitä hitaasti. Lukko klaksahti auki, ja hiljaisessa yössä se kuulosti kovalta ääneltä. Olin hetken paikoillani ja kuuntelin, ei mitään ääniä. Ovi aukesi hiljaa. Sulkiessa painoin oven kieltä, jotta se ei päästäisi enempää ääntä.
Otin kengät pois ja laskin repun hiljaa lattialle. Kuulostelin taas ääniä, talo oli hiljainen. Sukkasillaan hiivin yläkertaan, varoen sitä porrasta joka aina narahti.
Huoneeni ovi oli raollaan, valokeila teki pienen raidan yläkerran aulaan. Huonesta kuului ääniä, rapinaa, kolinaa ja mitä nyt tavaroiden kaivamisesta kuuluu. Työnsin oven hiljaa auki.
Tummiin puketunut hahmo oli koulupöydän laatikoiden kimpussa. Ei se ees huomannut mua oviaukossa.
“Mitä sä pengot mun tavaroita?” sanoin. Se ei vaivautunut ees kääntyyn muhun päin, saati vastaan. Se katto hetken laatikkoa, tunki sit tavarat sinne takas ja työns sen kiinni.
“Pääset helpommalla ku kerrot mis ne on,” isä sano. Nyt se käänty muhun ja sen kylmät silmät lävisti mut heti. Se näki kaiken, varmaan luki ajatuksetki. Painoin oman katseen lattiaan.
“Ei mul oo mitään,” mumisin. Uhma oli haihtunut, mä olin jänis suden edessä.
Isä nousi ja tarttu mun takista, paino mua vasten vaatekaapin ovea. Se tuijotti mua yläviistosta, odotti vastauksia.
“Ei mul oo mitään,” vastasin. Käsi heilahti, se pehmensi lyöntiä että sain vaan avarista enkä nyrkistä.
“Mä en siedä valehtelua,” se sano ja vähän ravisti mua. Sisuksia korvensi, kun se tuijotti odottaen mua. Se ei päästäis irti, sille ei kelpaisi vaikka sanoisin mitä. Oli kahdenlaisia totuuksia, muiden totuuksia ja Miikan totuuksia. Vaan jälkimmäisillä oli väliä sille.
“Ala kertoa, mihin helvettiin mun piri on sit hävinnyt?” se kysyi ja tiukensi otettaan lähes kuristukseen. Nielaisin.
“En mä oo ottanut.” Uudestaan tuli isän kädestä.
“Ala vittu kertoa,” se tivasi tiukempaan sävyyn.
“En mä vittu käytä jotain piriä.” Riuhtaisin itteäni otteesta irti, se oli virhe. Se vetäs nyrkillä suoraan vatsaan ja tempas mut turpa eellä huoneen lattialle. Sit se nosti mut niskasta roikkuun sen otteeseen.
“Kun mä ne pirit täältä löydän, niin sä vitun penikka et siitä selviä,” se sano ja paiskas mut sit uusiksi maahan.
“Mitä te täällä riehutte”, äitin ääni kuulu ovelta. Se kuulosti vituuntuneelta siihen et se oli herätetty, kuin et sitä kiinnostas vittuakaan mitä sen pojalle tehtiin.
Makasin maassa, ja kuulin kun isä lähti paikalta.
“Saatanan poika,” se mumisi mennessään.

Ja seuraaville jätän:

Kirjoita hahmostasi kun harmiton unohdus aiheuttaa suuren onnettomuuden/vahingon.

Kirjoita hahmostasi, kun hän jää valheesta kiinni.