Kirjoittaminen silmille ja korville

[ylireija]

Bonjour tout le monde,

Törmäsin Instagramissa Juha Lehtosen (eli @terveysjahumpuuki) postaukseen, jossa käsiteltiin kirjoittamista silmille ja korville.
Eli mietitkö kirjoittaessasi miltä teksti kuulostaa ääneen luettuna?
Mitä temppuja käytät, että lukija osaa painottaa oikeita kohtia lauseissa?
Luetko yleensä tekstin ääneen itsellesi ennen kuin annat sen eteenpäin esilukijoille/beetalukijalle?
Entä jos tekstissäsi on vierasta kieltä, millaisella aksentilla se pitäisi lukea, ja miten varmistat/varmistatko jotenkin, että lukija osaa tehdä sen oikein ?

Cheers!

[haikailutaide]

Mietin tätä kirjoittaessa aika paljon. Toivon, että teksti olisi nättiä sekä visuaalisesti, että oikeasti kerrontana.

Nyt erityisesti kun oon lukenut tuota Juho Rinteen Anateemaa jonka mitä luet -keskustelussa jo mainitsinkin, hahmotan asiaa vähän uudella tavalla.
Kokonaan itämerensuomalaiseen runomittaan sovitettu tarina vaatii todellakin sitä, että lukija myös oikeasti tankkaa sitä siinä rytmissä, johon se on kirjoitettu.
Se ei toimi, jos sitä ei lue runonlauluna.

Kaikki teksti ei tätä tietenkään vaadi, mutta mulla on tässä tänhetkisessä fantasiaprojektissani kohtia, joissa hyödynnän runomittoja joko proosan taustalla, tai ihan runona.
Toivon, että ne olis sellasia ulkoasultaan ja soundiltaan selkeitä ja nättejä kohtia, joissa ei tarvitse kiirehtiä, ja joissa kielen äänimaisema välittyy kivasti.
Luen aika usein itse varsinkin dialogia ääneen. En missään nimessä halua, että virkerakenteet kompastuttais ketään täysin!
(Ilmeisesti mulla on tapana sujauttaa sekaan omia outoja puhekielisyyksiä, kuten olla-verbin tiputtelua pois apuverbin paikalta, jne.)

Kääntäen tää vaatimus kyllä meinaa tietysti sitä, että loppupeleissä kirjoittaja ei voi kuin toivoa, että lukija malttaa osallistua lukemiseen "oikein" ja maistella sanoja rauhassa.
Ite oon ehkä jokseenkin hidas lukija. Se varmasti vaikuttaa siihen/johtuu siitä/liittyy siihen, että pohdin sanojen "muotoa" tai suutuntumaa aika paljon.
Jos joku lukee nopeammin ja tehokkaammin, tai sillä lailla, että tahtoo vain äkkiä seuraavaan pisteeseen, ei yksittäisen lauseen rytmillä varmaan hirveästi väliä ole.

Lisään vielä vieraskielisistä sanoista:

Kerron tarinaa hahmoista ja tarinoista, en maantieteestä. Se, miten mä tätä fantasiaprojektiani itselleni tiivistän on, että se on kansansatu aikuisille fantasian lukijoille.
Samaan fantasiamaailmaan ujuttautuu siis lainasanoja. Lähdekielinä mm. muinaisskandi/norrönt, vanha slaavi ja balttikielet, jakutia/sakha, arabia, somali ja vanha kopti.
Ne on siellä ihan puhtaasti satumaisen maailmanrakennuksen tukena tuomassa höystettä ilman, että mun täytyy juurta jaksain selittää, miksi joku tietty alue on tietynlainen.
Se on sellainen, koska mä kerron sellaista tarinaa sellaisista hahmoista. Hys nyt.

Nämä lainasanojen valinnat on tuomassa olemassaolevaa kulttuurista väriä maailmaan.
On skaldeja ja hirdejä kotivuonon hierarkkisina ammattinimikkeinä, vihreitä bustäänejä ja outoa hašišta etelän kaupunkien ihmeinä, ja kotiseudun ulkopuolella tyttö nimeltä Kyöregei, jonka perhe paimentaa kameleita ja poroja.
Sitten on erikseen kaupunki, jossa työväki puhuu stadin slangia, koska se on ihan yhtä lailla kulttuurinen tehokeino lukijoille hahmottaa joku tietynlainen paikka.

Koska kirjoitan suomeksi enkä oleta kovin monella olevan tällaista kielitaitoa (eikä mulla itsellänikään ole), pyrin sopeuttamaan kirjoitusasut mahdollisimman suomalaisiksi.
Turkkilaisten kielten ü on nyt y koska se nyt vaan on helpompi niin. Aika monet arabian ja koptin suhuäänteet saavat hatut selkeyden nimissä. (Jotkin jiit jätän jiiksi.)
Vielä pohdin, otanko thornin (þ) ja ethin (ð) d-äänteiden tueksi, mutta ne eivät oo suomeksi usein käytössä, ja saattavat ajaa ajatukset jo liiaksi viikinkilandiaan.
Meille lainautunut muisaisruotsi ja omakin suomi on usein pelkistynyt nykyaikaan mennessä niin, että thorn on tee ja eth on dee (paitsi raumaksi).

En kuitenkaan kirjoita sanakirjaa. Jos voin valita suomenkielisen vastineen yleistettävälle lainasanalle, teen sen mielelläni.

Noita on noita tai tietäjä, eikä seiðmaðr tai seiðkona. Se ei myöskään ole shamaani tai noaidi. Kirjoitan suomeksi ja meillä on olemassa sekä sanat noita että tietäjä.
Myös päähenkilön kotikontekstissa noita ja tietäjä on olemassaolevia käsitteitä. Niille ei siis ole tarvetta luoda sitä etäisyyttä, jota lainasana aiheuttaa.

Kerronta ei samasta syystä käytä somalin canjero-sanaa, vaan ihan lettua tai rieskaa, koska sitä se suomeksi on. Tästä kontekstista kotoisin oleva hahmo voisi kyllä ääneen puhua canjerosta/injeerasta. (Käytän džinniä, haltijaa ja tonttua synonyymeinä, joiden valinta riippuu hahmon taustoista.)

En etsi pohjoisturkkilaisista kielistä omia spesifejä termejä paimenten jurtalle, koska niitä on valtava määrä, eikä se auta lukijaa mitenkään ymmärtämään paremmin.
Luotan siihen mitä jakutialainen jouluseura kerran sanoi turkkilaisten kielten jonkinasteisesta ymmärrettävyydestä, ja käytän sitä jurtta-sanaa, jonka suomalainenkin tuntee.
(Kota vie ajatukset saamelaisiin, ja tavoittelen enemmän tunnelmaa arokansasta kuin skandit vs saamelaiset -asetelmaa, joten siksi en käytä sitä, vaikka se on suomalaisempi.)

Semmonen sepustus. Kiitos estradista lmao :D

[Quirinea]

Minä kommentoin tuohon lauseen rytmiin -- itse olen "pikalukija", mutta kiinnitän kyllä huomiota rytmiin, ja hidastan jos teksti selvästi sitä vaatii tai olettaa.

Tuosta rytmistä tuli mieleen kun viime vuonna luin Helmet-haasteen "Tunnet ennakkoluuloa kirjoittajaa kohtaan" -kohtaan Jari Tervoa (Kallellaan) ja lukiessa tökki nimenomaan kirjoittajan tukkoinen ja yksitoikkoinen rytmi (ennakkoluulo ei lähtenyt).

[RikuY]

Sitä, miltä teksti kuulostaa, mietin eniten ehkä silloin kun olen kirjoittanut runoja - varsinkin lavarunokisoihin tarkoitettuja runoja. Siloin rytmi, ja myös yleinen lausuttavuus, ovat aika oleellisia - minulla on taipumus rakentaa luonnostani monipolvisia, jaarittelevia virkerakenteita, ja niiden seuraaminen ja lausuminen ovat välillä varmasti aika tuskastuttavia.


Proosassa .... siellä ehkä eniten sitten jos jokin hahmo alkaa puhua vahvemmin mielessäni, haluaa tulla selkeämmin kanavoiduksi. niin sitten voin koettaan kopsata sitä rytmiä tekstiin. Voisi kyllä olla mielenkiintoista kokeilla, miten teksti muuttuu, jos rytmiä ja tyyliä tietoisesti muokkaisi, pitänee laittaa testiin.


Niin ja sitten lukiessa minua on kyllä välillä ärsyttänyt sellainen korostetun lyhyt virkerakenne, mahdollisesti epätäydelliset virkkeet, töksähtelevä tapa, joka kai esittää olevansa kovasti lakonista Hemingwayn perillistä. Sana kerrallaan. Taakseen katsomatta. Päättäväisesti. Saa haluamaan ravistella tekijää. Hoputtaa eteenpäin. Pois silmiinpistävästä tyylittelystä.

[Miksu]

Itselleni proosateksti kuulostaa parhaalta silloin, kun sen tyyliä ei huomaa edes ajatella. Ei ole ylenmääräistä rönsyilyä, jolloin pitää lukea virke moneen kertaan saadakseen selkoa ydinasiasta, eikä toisaalta RikuY:n mainitsemaa töksähtelyä. Olen ehkä siinä mielessä pikalukija, etten yleensä jää kuulostelemaan sanavalintoja tai virkkeiden soljuvuutta enkä koe saavani mitään lisää siitä, jos teksti kuulostaa "musiikilta". Jos pysähdyn tekstin äärelle tai luen jotakin useaan kertaan, se johtuu yleensä sisällöstä. (Okei, takerrun yksittäisiin sanoihinkin joskus; minulla on käsittämätön ja ärsyttävä tapa pysähtyä kokeilemaan, miltä jokin sana kuulostaa lopusta alkuun luettuna. Mutta se lienee enemmän jotain ajatusten harhailua kuin sanavalintojen arvostamista.)

En koskaan lue tekstiäni ääneen, osin siksi, että harvoin tulee hetkiä joina se onnistuisi häiritsemättä jotakuta muuta, osin siksi, etten tykkää kuunnella omaa ääntäni. Toisaalta en oikein tiedä, kuinka ääneen lukeminen eroaisi siitä, että lukee tekstin päässään. "Kuulen" jokaisen sanan ja virkkeen lukiessani, hahmot puhuvat omilla äänillään ja kertoja omallaan -- onko muillakin näin? Tuoko se ääneen lukeminen oikeasti jotain lisävalaistusta siihen, kuulostaako teksti hyvältä? Onko jopa nimenomaan niin, että kun tekstin kuulee päässään, on vaikeampi arvioida, kuulostaako se lukijasta siltä kuin on tarkoitus?

[Southpaw]

"Kuulen" jokaisen sanan ja virkkeen lukiessani, hahmot puhuvat omilla äänillään ja kertoja omallaan -- onko muillakin näin?

Itselläni ei. Hahmojen ja kertoja äänen sijaan kuitenkin "näen" tapahtumat päässäni, samaan tapaan kuin katsoisi elokuvaa. Ja nyt kun aihe tuli puheeksi en voi olla miettimättä tapahtuukohan tuo sun kuvailema kuuleminen vain sellaisilla ihmisillä joiden ajatukset on enemmän sisäistä monologia ja näkeminen sit niillä jotka ajattelee kaikki ajatuksensa muutenkin visuaalisina

[RikuY]

-----Ja nyt kun aihe tuli puheeksi en voi olla miettimättä tapahtuukohan tuo sun kuvailema kuuleminen vain sellaisilla ihmisillä joiden ajatukset on enemmän sisäistä monologia ja näkeminen sit niillä jotka ajattelee kaikki ajatuksensa muutenkin visuaalisina

Minulla on vahva sisäinen monologi, noin niin kuin arjessa ja elämässä ylipäätään; tekstiä tehdessäni näen harvoin (mutta toisinaan) sen visuaalisesti; muistan asioita osin kinesteettisesti ja visuaalisesti ... ja lukiessa teksti on yleensä mykkiä, abstrakteja merkkejä, jotka eivät aiheuta visuaalisia mielikuvia (ehkä isoimpina poikkeuksina sellaiset graafiset tekstit, jotka aiheuttavat minussa inhon tunteen - siinä voi tulla visuaalista kuvaa ellottamaan).

[sayaxoxo]

"Kuulen" jokaisen sanan ja virkkeen lukiessani, hahmot puhuvat omilla äänillään ja kertoja omallaan -- onko muillakin näin? Tuoko se ääneen lukeminen oikeasti jotain lisävalaistusta siihen, kuulostaako teksti hyvältä? Onko jopa nimenomaan niin, että kun tekstin kuulee päässään, on vaikeampi arvioida, kuulostaako se lukijasta siltä kuin on tarkoitus?

Minun kohdallani viimeisin nosto on totta.

Minä myös "kuulen" dialogin hahmojen omilla äänillä ja kerronnan ajatusten "äänellä". Aivoni generoivat ääntä itsestään, minkä lisäksi minulla on todella vahva ja jatkuva sisäinen dialogi, pieni ahkera kommentaattori aivoissa. Jokin vaikeasti määritettävä syvempi ajattelu voi tapahtua alitajunnassa ilman, että sitä voi kääntää aistikokemukseksi, mutta tietoinen ajattelu on aina ääntä minulle.

Kun aloin lukea tekstejäni itselleni ääneen oikeasti enkä vain mielessäni, minulle lisäarvo tuli hahmottamisesta, miltä teksti kuulostaa muille: koska minun aivoni luovat ääntä jatkuvasti, usein tekstin äänen lukiessa tajuan, että olen unohtanut sanallistaa äänenpainot, joilla hahmot puhuvat toisilleen tai kuvaillut hahmoja ympäröivää maailmaa muuten mutta jättänyt heitä ympäröivät äänet kuvaamatta. Tämä on se lisävalaistus, jota tekstin ääneen lukeminen on minulle tuonut ja koen, että se on muuttanut minua kirjoittajana. Löysin ääneen lukemisen työkaluna vahingossa, kun viisi vuotta takaperin kaveri Discordista alkoi podficcejen tekemisen ja kysyi pieneltä porukalta lupaa lukea heidän tekstejä ääneen. Kun kuulin oman tekstin podficattuna ensimmäistä kertaa, äkkiä tajusin jättäneeni monesti dialogitägit välistä ja yllätyin muutamista repliikeistä, joita ystävä tulkitsi erilailla kuin olin ne ajatellut. Olen yhä kiitollinen ystävälle siitä, että hän halusi lukea minulta tekstejä ääneen, koska se avarsi omaa ajatteluani kirjoittajana ja kasvatti taitoja. 💪

Hahmojen ja kertoja äänen sijaan kuitenkin "näen" tapahtumat päässäni, samaan tapaan kuin katsoisi elokuvaa. Ja nyt kun aihe tuli puheeksi en voi olla miettimättä tapahtuukohan tuo sun kuvailema kuuleminen vain sellaisilla ihmisillä joiden ajatukset on enemmän sisäistä monologia ja näkeminen sit niillä jotka ajattelee kaikki ajatuksensa muutenkin visuaalisina 🤔

Tämä oli myös ajatuksia herättävä kysymys, johon vastauksia voi olla monia. ^^ Joskus muutama vuosi sitten törmäsin termiin "afantasia". Se tarkoittaa, ettei ihminen "näe" mielessään mitään. Afantasia on jatkumo, eli on ihmisiä jotka eivät pysty "näkemään" mielessään mitään, mutta paljon on myös meitä, joille on vain vaikeaa visualisoida mitään ja visualisointi on tietoinen ponnistus.

Tunnistan afantasiasta itseäni vähän, sillä minulle kuvien "näkeminen" ei tapahdu ilman tietoista kehotusta itseltä itselle siihen, mutta en täytä kaikkia afantasian kriteereitä, koska itseni pakottamalla pystyn "näkemään" mielessäni jotain. Tein afantasia testin termiin tutustumisen jälkeen, mikä oli ihan mielenkiintoista.

Ensin testissä pyydettiin kuvitelemaan järvimaisema. Se onnistui, kun kuvittelin tutun näyn, mutta sitten taivaalle pyydettiin kuvittelemaan sateenkaari, minkä jälkeen testi alkoi tuntua vaikealta. En ole oikeassa elämässä nähnyt sateenkaarta maisemassa, jonka visualisoin mieleen muistelemalla, joten piti rutistaa silmät kiinni, mutta keskittymällä hetken päästä pystyin "näkemään" kuvassa sateenkaaren. Seuraavassa vaiheessa piti kuvitella lintuja lentelemään taivaalle, mikä ei enää onnistunut: en pysty visualisoimaan liikettä mielessä, enkä "lisäämään" kuviin helposti mitään. "Näkemistä" ei pääosin tapahdu minulle lukiessa. Saatan saada todella nopean "välähdyksen" liikkumattomasta maisemakuvasta, jos tekstissä on jylhän maiseman yksityiskohtainen kuvaus, mutta muuhun en pysty. En silti koe, että mielikuvitukseni määrä olisi vähäisempi tai että jäisin mistään paitsi. Ennen afantasiaan tutustumista olin luullut, että sanonnat tapaa "nähdä sielunsa silmin" tai "mä voin niin nähdä..." olivat liioitteluja, kun jotain asiaa on kuvattu niin hyvin, että metaforan tasolla asia melkein nähdään. Afantasiaan tutustumisen jälkeen hämmennyin ja tajusin, että monet "näkevät" jotain mielessään siten kuin itse "kuulen" mielessä ajatuksia ja kuvituksia, eivätkä sielun silmät yms olleet liioitteluja vaan totta useille muille. ^^'

Minulla yllättävää afantasiassa on se, että erään tutkimuksen mukaan suuri osa afantasistisista ihmisistä ei myöskään "kuule" ajatuksia tai luettua tekstiä, joten ehkä omalla kohdalla kyse ei ole afantasiasta vaan siitä, että minun aivoilleni on helppoa hahmottaa maailmaa kuullun perusteella, minkä takia visulisointikyky on jäänyt hyödyntämättä ja nyt se tuntuu vaikealta. Hypoteesia tukisi se, että pystyn tavallaan visualoida asioita mielessä, kun taas joillekin "visualisoi mielessäsi asia" on yhtä outo pyyntö kuin kehotettaisiin katsomaan maisemaa jaloilla.

Miten visualoinnin puute vaikuttaa lukukokemukseen on kysymys, johon en osaa vastata. Kirjoittaessa tiedän, etten ikinä "unohda" kuvailla ympäristön näköärsykkeitä ylenmalkaisesti, mutta toisaalta en kuvaa sitä yksityiskohtaisesti. Ehkä joku visulisoija voisi kertoa, miten tekstin selvästi "näkeminen" vaikuttaa kirjoittamiseen ja lukemiseen? ^^

[Miksu]

"Kuulen" jokaisen sanan ja virkkeen lukiessani, hahmot puhuvat omilla äänillään ja kertoja omallaan -- onko muillakin näin?

Itselläni ei. Hahmojen ja kertoja äänen sijaan kuitenkin "näen" tapahtumat päässäni, samaan tapaan kuin katsoisi elokuvaa. Ja nyt kun aihe tuli puheeksi en voi olla miettimättä tapahtuukohan tuo sun kuvailema kuuleminen vain sellaisilla ihmisillä joiden ajatukset on enemmän sisäistä monologia ja näkeminen sit niillä jotka ajattelee kaikki ajatuksensa muutenkin visuaalisina

Minulla on sekä että, kuulen tekstin ja näen tarinan tapahtumat. Tosin minulla on joskus vaikeuksia "nähdä" miljöötä kauhean yksityiskohtaisesti ja kirjoittaessani helposti laiminlyön ympäristökuvauksen uppoutuessani dialogiin... Tuota en ole oikein miettinyt, että ovatko ajatukseni enemmän visuaalisia vai sisäistä monologia. Sekoitus molempia? Riippuu tilanteesta?

Kun aloin lukea tekstejäni itselleni ääneen oikeasti enkä vain mielessäni, minulle lisäarvo tuli hahmottamisesta, miltä teksti kuulostaa muille: koska minun aivoni luovat ääntä jatkuvasti, usein tekstin äänen lukiessa tajuan, että olen unohtanut sanallistaa äänenpainot, joilla hahmot puhuvat toisilleen tai kuvaillut hahmoja ympäröivää maailmaa muuten mutta jättänyt heitä ympäröivät äänet kuvaamatta. Tämä on se lisävalaistus, jota tekstin ääneen lukeminen on minulle tuonut ja koen, että se on muuttanut minua kirjoittajana.

Onpas hyvä tietää! Pitäisi sitten varmaan kokeilla tuota ääneen lukemista tai värvätä joku toinen lukemaan tekstiäni ääneen -- jos vaikka tulisi joitain samanlaisia oivalluksia siitä, millä keinoin dialogia voisi selkeyttää.

Miten visualoinnin puute vaikuttaa lukukokemukseen on kysymys, johon en osaa vastata. Kirjoittaessa tiedän, etten ikinä "unohda" kuvailla ympäristön näköärsykkeitä ylenmalkaisesti, mutta toisaalta en kuvaa sitä yksityiskohtaisesti. Ehkä joku visulisoija voisi kertoa, miten tekstin selvästi "näkeminen" vaikuttaa kirjoittamiseen ja lukemiseen? ^^

Itse ainakin pelkään, että unohdan joskus kuvailla joitain tärkeitä yksityiskohtia miljöössä, koska "näen" paikan sellaisena kuin sen kuvittelen enkä hoksaa, että lukijan mielikuva voi olla täysin erilainen tai puutteellinen. Ja toisaalta mielikuvani ei yleensä ole niin vahva, että kuvailu olisi helppoa -- että voisin vain "katsella ympärilleni" ja kuvailla mitä näen. Pitää erikseen miettiä, mitä yksityiskohtia ympäristössä voisi olla ja sitten kirjoittaa ympäristö sellaiseksi. Lukiessa taas joskus häiritsee, että saan muodostettua ympäristöstä vain epämääräisen kuvan ja jään ihmettelemään esimerkiksi miten päin hahmojen pitää olla ja millainen tilan pitää olla, jotta A näkee B:n mutta B ei huomaa A:ta... jne.