Ovatko NaNoWriMo ja vastaavat haasteet todella hyväksi meille?

[Ael]

Olisin halunnut saada enemmänkin tekstiä otsikkoon, jotakin luokkaa ovatko NaNoWriMo ja vastaavat haasteet todella hyväksi meille - auttavatko ne todella meitä kirjoittamaan vai onko niistä enemmän harmia kuin hyötyä, saattavatko ne vääristää ajatteluamme kirjoittamisesta, nopeudesta ja tuottoisuudesta.

NaNoWriMohan on pitkältä nimeltään National Novel Writing Month. Tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanaa (eli kokonainen käsikirjoitus/kirja) marraskuun aikana. Täällä olemme korvanneet NaNoWriMon M.A.R.R.A.S.-kategorialla ja olemme keventäneet ohjeistusta. Henkilökohtaisesti koen, että NaNoWriMon aika on minulle lopussa, mutta siihen nyt on useita syitä myös tämän keskustelun ja aiheen ulkopuolelta. Haen tässä takaa kaikenlaisia NaNoWriMon kaltaisia haasteita, eli tiettynä ajanjaksona tapahtuvia korkeita tavoitteita.

Tästä on käyty keskustelua kohtuullisen paljon mielestäni viimeisten kuukausien aikana monesta näkökulmasta. Ajattelin alle vähän avata omaa näkökulmaani ja mietteitäni.

Positiivisista puolista:
- Yhteisöllisyys. Tämä on se iso asia, minkä takia nautin haasteista, joissa iso määrä ihmisiä kokoontuu yhteen. Foorumit, Discordit ja muut sovellukset heräävät henkiin.
- Kirjoittamisen eteneminen. Itselläni ainakin aina välillä näiden haastekuukausien aikana kirjoittaminen ihan oikeasti etenee, toisin kuin muina aikoina.

Negatiivisista puolista:
- Vääristääkö tämä meidän mielikuviamme? Itselläni alkaa tulla mielikuva, kuinka kuukaudessa pitäisi yhden tarinan olla ihan helposti valmis. Vaikka onko asia todella niin? Jos ajatellaan ihan julkaistuja kirjailijoita, niin teos per vuosi on melko nopea tahti ja itse alan olettaa, kuinka kuukaudessa pitäisi olla valmista ja sitten vaan editointia päälle. Vaikka ammattilaisetkaan eivät välttämättä kykene tähän. Alammeko vaatia ja olettaa liikaa itseltämme?
- Keskittymiskyvyttömyys. Maailma muuttuu jo nyt nopeammaksi. Foorumeilta siirrymme chattipohjaisiin keskustelualustoihin. Youtubesta siirrymme lyhytvideoihin. Tavoitettavissa pitää olla 24/7, koska puhelin on jatkuvasti käden ulottuvilla. Taustalla pauhaa jatkuvasti musiikki ja äänikirja, kun multitaskaamme. Onko tällainen "pikakirjoittaminen" vain samanlaista kehitystä muulle maailman kehitykselle?
- Burn out. Huoh, tämä on se oma juttuni. Joka vuosi, jos onnistun NaNoWriMossa, olen sen jälkeen kuukausia kirjoitusblokissa ja en pysty edes ajattelemaan kirjoittamista. Vedän itseni jonkinlaiseen kirjoitus-burnouttiin NaNoWriMon aikana/takia. Lopputuloksena kyllä kirjoitan paljon kuukauden aikana, mutta en enää sen jälkeen.
- Laatu. NaNoWriMon aikaan juokseva vitsi on "laatu korvaa määrän", eli kirjoita kaikki erikseen, mitä vain pystyt ja keksi mahdollisimman monta täytesanaa, äläkä korjaile yhtään mitään. Juu, niin. Yhdys sanat m ä ossaan.

Suurin positiivinen puoli on minulle yhteisöllisyys. Mutta itseni kohdalla negatiiviset puolet ehkä voittavat positiiviset. Burn out on näistä se suurin. Lopputuloksena luultavasti kirjoitan vuoden aikana vähemmän, koska olen ajanut itseni niin piippuun loppuvuodesta. Jälki ei edes ole hyvää, koska teksti on täynnä ihan naurettavia kirjoitusvirheitä. Jossain määrin positiivista siinä on se, että oppii "vain kirjoittamaan". Editoiminen tulee sitten myöhemmin, joten ei ole järkeä jäädä hinkkaamaan sitä viimeisen päälle, koska editointikierros on kuitenkin edessä. Mutta. Se menee liiallisuuksiin. Olen siis ehkä oppinut jotain positiivista, mutta se pitäisi sovittaa normaaliin kirjoittamiseen, eli ei jäädä oikolukemaan, mutta huolehtia kuitenkin sellaisesta yleisestä siisteydestä.
Pidän kyllä vielä kirjoitushaasteista ja mielelläni suoritan niitä ja tuen kaikkia täällä tapahtuvia kirjoitushaasteita. NaNoWriMon ongelma on kuitenkin liian tiukat säännöt, koska omaa tavoitettaan ei voi edes muokata itselleen sopivammaksi, ainakaan virallisesti.

Lopullinen kysymykseni siis oli: Ovatko NaNoWriMo ja sen kaltaiset haasteet todella hyväksi meille? Auttavatko ne meitä kirjoittamaan? Vääristävätkö ne ajatteluamme ja vaadimmeko liikaa itseltämme?
Mielipiteitä ja keskustelua puolesta ja vastaan otetaan vastaan.

[punnort]

Minä en ole koskaan harkinnutkaan nanowrimoon liittymistä juurikin siksi, että ajatus siitä, että hakkaisin sekundaluokan tekstiä hirveää vauhtia ei vain nappaa. Tiedän, että on ammattikirjailijoita, joiden mielestä pitäisi kirjoittaa säännöllisesti myös silloin, kun kirjoittaminen ei nappaa, mutta itse olen huomannut, että työni laatu kaikessa luovassa toiminnassa paranee sillä, että teen asiat inspiraatiovetoisesti. Eli käytännössä kirjoitan vain silloin, kun siltä tuntuu.

[Ael]

Minä en ole koskaan harkinnutkaan nanowrimoon liittymistä juurikin siksi, että ajatus siitä, että hakkaisin sekundaluokan tekstiä hirveää vauhtia ei vain nappaa.

Ymmärrettävää päätös! Itse NaNoWriMossa yleensä alkukuusta kirjoitin ihan ok tekstiä, mutta joka päivä se huononi hieman...

Tiedän, että on ammattikirjailijoita, joiden mielestä pitäisi kirjoittaa säännöllisesti myös silloin, kun kirjoittaminen ei nappaa, mutta itse olen huomannut, että työni laatu kaikessa luovassa toiminnassa paranee sillä, että teen asiat inspiraatiovetoisesti. Eli käytännössä kirjoitan vain silloin, kun siltä tuntuu.

Minä olen viime aikoina tehnyt jotain tältä väliltä - yritän keskittyä tarinaan joka päivä edes jonkin verran, mutta en välttämättä yritä kirjoittaa. Pikemminkin mietin maailmaa, ehkä etsin tietoa tarinaan liittyvistä ideoista ja niin edelleen. Tämä on tuntunut ihan kivalta. Minulla ongelmana on se, että vaikka inspiroisi, aikaansaaminen ja aloittaminen on silti vaikeaa. Sillä olen yrittänyt saada tarinaa tietoiseksi osaksi jokapäiväistä elämää.

[haikailutaide]

Tää on tosi kiehtva aloitus ottaen huomioon sen, että koko forkka sai alkunsa nanowrimon tiimoilta. Oon aika paljon pohtinut tätä itsekin.
Pähkinänkuoressa mä luulen että se on suhtautumiskysymys. Ei niin hyvää, ettei jotain huonoa; joka pilvellä hopeareunus.

Mulle itselleni tuollainen kuukauden mittainen "kirjoita joka päivä jotain" oli ehdottomasti tärkeä virstanpylväs. Todistin itselleni, että pystyn kirjoittamaan pitkäjänteisesti.
Kun sen teki kahteen kertaan, tulos oli liki valmis kahden romaanin kässäri, jota nyt editoin. Eli en voi sanoa, ettei siitä olis ollut mitään hyötyä.
Löysin sopivan tasapainon suunnittelun ja suunnittelemattomuuden välillä, ja opin olemaan välittämättä jokaisesta raakileen kankeasta virkkeestä - ne voi editoida myöhemmin.
Oli uskomattoman hieno fiilis saada tällaisen haasteen kautta itselleen olo siitä, että on suorittanut jotain, ja rykäys rakensi kyllä helppoutta ja rutiininomaisuutta kirjoittamiseen.
Mutta. Lähdin haasteeseen kummallakin kerralla tavoitellen vain puolikasta virallista haastetta (25t sanaa) ja luulen että tää oli mulle itselleni ainoastaan hyväksi.
Edes se ei ole kestävä tahti mulle pidemmän päälle, koska kirjoitan kuitenkin kirjoittamisen ilosta ja toivon, että tekstistä tulee laadukasta.

Välillä nanowrimo-aiheinen keskustelu hämmentää mua, koska se tuntuu joskus tiivistävän kaiken kirjoittamiseen liittyvän pelkiksi sanamääriksi.
Eivät kaikki näin tee, tietenkään, mutta sitä näkee netissä paljon. Koko työskentely hahmotetaan päivätilastojen ja käyrien kautta.
Mutta mun mielestäni sanamäärät eivät kerro kirjoitusprosessista, sen tuloksista, onnistumisesta, tai sen nautinnollisuudesta lopulta mitään.
Mulle itselleni määrällinen tavoite on vieläpä aika huono motivaattori, koska en osaa aikatauluttaa itseäni kovin hyvin tämmösiin abstrakteihin hommiin niinku numerot.

Uskon itse vakaasti, että nanowrimon tyyppinen määrä edellä -haaste on aivan varmasti aiheuttanut myös haittaa kirjoittajille.
Se voi ihan taatusti tehdä kirjoittamisesta stressaavaa. Varmasti jollekulle siitä on tullut liiaksi kilpailu.
Luulen, että sanamäärien tuijottaminen voi myös viedä fokuksen pois luovuuden mutkittelevasta luonteesta, sekä suunnitteluun ja kokeiluihin käytettävästä ajasta.
Romaanin työstö saa kuitenkin varmaan olla hidasta ja edestakaista? Ei se tule valmiiksi kertarykäyksellä, vaikka kuinka yrittäisi.

[Ael]

Tää on tosi kiehtva aloitus ottaen huomioon sen, että koko forkka sai alkunsa nanowrimon tiimoilta. Oon aika paljon pohtinut tätä itsekin.
Pähkinänkuoressa mä luulen että se on suhtautumiskysymys. Ei niin hyvää, ettei jotain huonoa; joka pilvellä hopeareunus.

Heh, joo, ja ajatellen, että meilläkin on täällä paljon kirjoitushaasteita ja ne ovat tavalla tai toisella melko iso osa tätäkin foorumia - tekee tästä keskustelusta ja tämän keskustelun aloittamisesta kyllä mielenkiintoista. :D Toisaalta aiheesta on puhuttu melko paljon edellisen vajaan puolen vuoden aikana, koska NaNoWriMo-organisaation epävarmat ajat ovat saaneet ihmiset miettimään enemmän suhdettaan NaNoWrimo-haasteeseen. Painotan kyllä sitä, että tämä keskustelu koskee nanowrimomaisia haasteita, ei itsessään yksinään NaNoWriMoa. NaNoWriMo vain sattuu olemaan varsinkin tämän foorumin kontekstissa se tunnetuin haaste (tldr: Kirjoittajien kilta sai tosiaan alkunsa NaNoWriMon foorumilta ja mm. meidän UKK:ssa käsitellään tätä aihetta lyhyesti).

Olen ihan samaa mieltä, että tämä on suhtautumiskysymys. Varmasti NaNoWriMossa on paljon hyvää sekä paljon huonoa ja jokainen joutuu yksilönä päättämään mikä on hänelle parasta. Se mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle.

Itsekin koen oppineeni NaNoWriMosta paljon asioita, jotka auttavat kirjoitusprosessissani. Itse onnistuin NaNoWriMossa, ainakin aina välillä, joten sain onnistumisen kokemuksia. Opin, että pystyn kirjoittamaan paljon enemmän kuin ajattelin pystyväni. Opin, että ei kannata jäädä jumittamaan vaan siirtyä eteenpäin. Aina voi palata ongelmalliseen kohtaan myöhemmin. Oikolukuakaan ei kannata tehdä vielä kirjoitusvaiheessa. Opin, että pystyn saamaan jonkin aloittamani loppuun.

Mutta pitkällä aikavälillä se ei tosiaan ole itsellenikään kestävää. NaNoWriMon jälkeen kirjoittaminen usein vähintäänkin ällötti ja aloin vältellä sitä. Jokaisen voittovuoden jälkeen tuli olo "ei enää ikinä - paitsi ehkä seuraavana vuonna".

Joku mielestäni sanoi, että koska he jo tietävät pystyvänsä nanowrimoon, he eivät koe sitä enää mielekkääksi ja tarpeelliseksi. (Ehkä Southpaw, en ole varma?) Joka tapauksessa tämäkin on mielenkiintoinen näkökulma. (Kiinnostaisi kuulla täälläkin lisää, jos joku haluaa aiheesta kertoa omasta näkökulmastaan!) Tajuan itsekin sen, että olen kyllä oppinut paljon tällaisista haasteista ja ottaen huomioon haittapuolet… ehkä on aika jollekin uudelle. Kun on ottanut nanoon osaa useampana vuonna, onko sillä enää itselleni tarjottavaa? Ehkä on, ehkä ei. Mielestäni killan perustamiskeskusteluissa tuli esille se, että on kaipuuta haasteille, jossa otetaan huomioon laatu määrän lisäksi/sijasta.

Välillä nanowrimo-aiheinen keskustelu hämmentää mua, koska se tuntuu joskus tiivistävän kaiken kirjoittamiseen liittyvän pelkiksi sanamääriksi.

Mielestäni joillakin kirjoittajilla on erikoinen suhtautuminen kirjoittamiseen ylipäätään. En halua kritisoida ketään, mutta olen ollut eräällä pääosin yhdysvaltalaisella kirjoitusserverillä Discordissa ja tuskailu prokrastinoinnista, aloittamisen vaikeudesta ja ylipäätään kirjoitusongelmista kuitataan hyvin usein “itsekurin puutteella”. Tai siis tarjotaan ongelmiin ratkaisuksi vain, että pitää löytää se kuri ja hmm… en itse välttämättä ihan jaa tätä ajatusmaailmaa. Jossakin mielessä kyllä, mutta pääosin en. Olisi hyvä miettiä syitä siellä vaikeuksien takana. Itsensä lyöminen "kun ei minulle ole itsekuria" ei auta yhtään mitään. On myös ihan ok yrittää helpottaa näitä vaikeuksia sen sijaan, että puskee päin seinää, "jotta löydän itsekuria".

NaNoWriMossa minuaa hämmentää se, että virallisesti kaikkien pitäisi tavoitella tismalleen samaa tavoitetta ja noudattaa tismalleen samoja sääntöjä. Sivustohan siis esti minkäänlaiset muut tavoitteet nanowrimo-haasteeseen liitettynä, vaikka epävirallisesti tapoja pystyikin rikkomaan. Onko sillä mitään väliä, jos lopettaa nanowrimon muutaman tunnin myöhässä tai tavoittelee ennemmin suomen kieleen sopivampaa tavoitetta? Entäpä jos pyrittäisiin ennemmin kirjoitusrutiinin löytymiseen kuin siihen kerran vuodessa rykäisyyn? Entäpä jos haluaisi kirjoittaa runokokoelman romaanin/käsikirjoituksen sijasta? Mutta ei. Ymmärrän kyllä, että tuo 50 000 sanaa oli se alkuperäinen tavoite, mutta.

Yleisesti tämä tietynlainen pakkomielteisyys häiritsee siis.

[Southpaw]

Joku mielestäni sanoi, että koska he jo tietävät pystyvänsä nanowrimoon, he eivät koe sitä enää mielekkääksi ja tarpeelliseksi. (Ehkä Southpaw, en ole varma?)

Jotkin kellot kilisee päässä ja pystyn asettumaan tuon ajatuksen taakse, joten voi hyvin olla minun suustani :D Kun on osallistunut joka vuosi sieltä 2008 vuodesta asti, jossain kohtaa tulee se piste kun haaste on tehtävänsä tehnyt ja edistymistä ja kehittymistä haluaa alkaa mitata jotenkin muuten kuin kuinka lyhyessä ajassa ne sanat saa paperille. Sanamäärien seuraamisesta en luultavasti tule luopumaan koskaan, koska koen niiden olevan hyvä tapa mitata sitä, että teksti etenee, mutta nyt näin nanon ulkopuolella se 500 sanaa on itselleni ihan riittävä tavoite niinä päivinä kun on aikaa kirjoittaa.

Mutta joo, näen kyllä ehdottomasti nuo aloituksessa listatut haittapuolet etenkin kun puhutaan säännöllisestä osallistumisesta hulluihin haasteisiin. Kun on viettänyt tai viettää yhä suuren osan ajasta NaNoWriMon kaltaisen haasteen parissa ja ympäröi itsensä kaikenlaisten eri tilanteissa ja eri elämän/uran vaiheissa olevien kirjoittajien sijaan vain muilla haasteeseen osallistuvilla ihmisillä, syntyy helposti käsitys, että nanotahti on se normaali tahti, johon pitäisi kyetä. Ja tämähän ei missään nimessä pidä paikkansa, ellei ole joku Danielle Steele. (179 julkaistua kirjaa on todella omanlaisensa saavutus. Jopa Stephen King on Googlen mukaan julkaissut "vain" 65 kirjaa.) Tuo illuusio yhdistettynä jonkinlaiseen impostor syndroomaan ja perfektionismiin luokin sitten sellaisen kombon, että joidenkin Nanowrimo käyttäjien kohdalla on ollut surullista seurata sivusta kuinka ihmiset ovat tulleet yhteisöön täynnä kirjoitusintoa, joka sitten lopulta kuihtuu kun käyttäjä ei pysykään haasteen vaatimassa tahdissa tai jos pysyykin niin laatu on saanut käyttäjän ruoskimaan itseään siitä, että teksti on liian hätäisesti kirjoitettu, liian lapsellinen tai on liian paljon juoniaukkoja tai mitä ikinä.

Mutta kuten sanottu, haasteilla on omat hyötynsäkin. Parhaimmillaan nanon kaltaiset haasteet ovat hyvä keino luoda kirjoitusrutiini ja oppia mikä toimii itsellä ja mikä ei ja muodostaa näiden yritysten ja erehdysten kautta itselle se oma toimiva kirjoitusprosessi. Etenkin aloittelevalle kirjoittajalle haasteisiin osallistuminen voi olla opettavainen kokemus, kunhan sääntöihin ei suhtaudu liian ryppyotsaisesti ja asettaa tavoitteeksi, että teksti on saatava valmiiksi haasteen jälkeen, vaikka haaste itsessään loppuisikin tekstin ollessa vielä kesken. Kaikissa muissa taiteen eri muodoissa (musiikin soitto, piirtäminen, maalaaminen yms. yms.) on ihan normaalia, että ihmiset harjoittelevat ja tekevät toistoja kehittyäkseen paremmiksi, mutta kirjoittamisen suhteen harvoin kuulee puhuttavan, että joku kirjoittaisi ihan vain harjoittelun vuoksi. Haasteiden tarjoama tiukka deadline ja kirjoitustahti on minusta yksi lähimpänä harjoittelua olevista asioista, joita kirjoittaja voi tehdä sillä ne ovat yksi hyvä tapa vain pakottaa itsensä aloittamaan ilman paineita siitä kuinka puhdas ja lukukelpoinen lopputulos on.

Kun mietin omia onnistumisen tunteita nanon kaltaisten haasteiden parissa, mieleen ensimmäisenä kohoava tunne on se kun sain itse aikanaan ensimmäisen pitkän tarinan oikeasti valmiiksi. Se oli jotain, mikä motivoi yhä tänäkin päivänä saattamaan meneillään olevat projektit loppuun vaikka välillä tuleekin myös niitä hetkiä jolloin epäilee tuleeko tästä yhtään mitään ja pitäisikö vain jättää teksti kesken ja siirtyä seuraavaan uuteen kivaan ideaan. Mutta joka kerta myös muistan, että olen jo saanut kolme romaanimittaista ficciä valmiiksi, joten miksen muka saisi meneillään olevaa projektiakin? Jokainen tarina vain on erilainen ja vaatii erilaisen kypsyttely ja kirjoitusajan.

[Nemja]

Kirjoitin ensimmäisen nanoni 2008 ja muistan vieläkin sen voitonriemun kun oikeasti sain romaanin mittaisen tarinan kasaan kuukaudessa. Tarina oli kyllä kauhea sekasotku, ja toki minulle oli alusta asti selvää, ettei kuukaudessa kirjoiteta julkaisukelpoista romaania. Paras puoli nanossa oli mahdollisuus heittäytyä täysillä tarinaan, elää sitä sen kuukauden ajan. Ja jonkinlainen "lupa" priorisoida kirjoittaminen muun elämän edelle.

Myöhemmin löysin myös yhteisön, ja sekin on ollut yksi parhaita puolia. On ollut kiva tutustua sekä netissä että livenä samanmielisiin ihmisiin, joille kirjoittaminen on myös tärkeää. Kaikki ne leikkimieliset kilpailut ym., mitä marraskuiseen nanoon liittyi, olivat kivaa yhteisöllisyyttä myös.

Kirjoittamistaitona nano opetti minulle, miten ensiversio saadaan kasaan kuukaudessa. Se on mielestäni arvokas työkalu, joka on edesauttanut kirjoittamistani kovasti. Mutta työkalusta on eniten hyötyä, kun sitä käyttää oikealla tavalla oikeaan aikaan. 50 000 sanan kirjoittaminen itsessään ei välttämättä ole mielekäs tavoite enää, eikä ehkä joka vuosi. Ennemminkin niin, että silloin kun minulla on mielessä hyvä tarina ja suunnitelmat kasassa, otan kuukauden ja suollan sen 50k sanan ensiversion ulos, tai mikä sanamäärä sitten tilanteeseen sopiikaan.

On kuitenkin ollut oleellista ymmärtää, että minulle se ensiversion suoltaminen on vain yksi osa kirjoittamista. Yhtä oleellista on kunnollinen suunnittelu, hahmoista ja juonesta täytyy olla hyvä käsitys ennen kuin saan ensiversion aikaiseksi. (Tämän opin kantapään kautta muutaman epäonnistuneen nanon myötä.) Vielä oleellisempaa on sitten editointi. Ensiversiosta on pitkä matka siihen, että voisin antaa tekstini kenellekään luettavaksi.

Haasteet ylipäätään toivotan tervetulleeksi edelleen. Pystyn kummasti motivoimaan itseäni numeroiden avulla. Tavoitteen määrittelisin kuitenkin mieluiten itse tilanteeseen sopivaksi, oli se sitten sanamäärää tai aikamääriä.

Eli, "50k kuukaudessa" -työkalu pysyy pakissani edelleen. Sen rinnalle tarvitsen kuitenkin muita työkaluja, vaikkapa "1000 minuuttia editointia kuukaudessa" mitä olen nyt alkuvuonna tehnyt. Tai ideointiin ja suunnitteluun liittyviä juttuja. Haluaisin oppia soveltamaan eri työkaluja sopivissa määrin ja sopivina aikoina, niin että kehittyisin kirjoittajana ja homma pysyisi mielekkäänä. (Ja saisin ehkä joskus jotain oikeasti valmiiksi...)

[Paula]

Minä en olisi varmasti saanut kirjoitettua yhtään kokonaista romaanikäsikirjoitusta ilman NaNoWriMoa. Osallistuin ensimmäisen kerran 2009 ja siitä lähtien joka vuosi, ja näistä vuosista on tuloksena yksi julkaistu romaani, kolme muuta kokonaista romaanikässäriä sekä muutamia enemmän keskeneräisiä. Ennen nanoa oli yrittänyt kirjoittaa romaania vuosikausia, mutta en päässyt koskaan alkua pitemmälle, koska kaikki mitä kirjoitin tuntui niin huonolta, ideasta alkaen ja toteutukseen päättyen.

Niin kuin täällä muutkin ovat sanoneet, Nano on yksi kirjoitustyökalu muiden joukossa. Minun kirjoitusprosessini tuntuu tarvitsevan jotain sen kaltaista työkalua, ts. vaihetta jolloin mittaan työtäni määrällisesti enkä laadullisesti. Tässä vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen että sanamäärän sijaan mittaan mieluummin kirjoittamiseen käytettyä aikaa, mutta sanamäärän mittaaminen sopii minulla silti parhaiten siihen vaiheeseen, kun haluan kokeilla uuden idean toimivuutta romaaniin. En tykkää tehdä kovin yksityiskohtaisia suunnitelmia ennen kirjoituksen aloittamista, koska se vie minulta kirjoittamisen ilon. NaNoWriMo tai muu vastaavantyyppinen rykäisy toimii siis minulla oikeastaan suunnitteluprosessina, josta en kuvittelekaan saavani tulokseksi mitään valmista.

Tiivistettynä: talon rakentaminen vain yhtä työkalua käyttäen voi olla hankalaa. Kaikki eivät silti välttämättä tarvitse samoja työkaluja. Jokainen toivottavasti löytää kokeilemalla itselleen sopivat menetelmät.

[Quirinea]

Minä myötäilen aika tavalla Nemjaa ja Paulaa -- 2009 oli minunkin ensimmäinen nanovuoteni. Ensimmäinen nanoni -- tjaahs. Siihen on ympätty satu, jonka tarjoamista jonnekin olen pohtinut, ja itse tekstissä voisi olla ainesta novelliksi. Olin kirjoitellut teini-ikäisestä, saanut pikkuhiljaa pari romaanimittaista teelmystäkin kasaan, mutta jumittunut hiomaan pikku yksityiskohtia, ja uusia tekstejä, jotka eivät edenneet. Monena vuonna Nano (ja campit) olivat sitten se sysäys saada oikeasti aikaan uutta tekstiä. Mutta jo parin viime vuoden aikana on tuntunut, ettei enää ole niitä uusia ideoita ole, ja teksti on väkisin vääntämistä. Nyt tuntuu monestakin syystä, että on keksittävä jotain muuta (ja ennen kaikkea työstettävä niitä puolivalmiita). Ns. Campeissa olen tehnytkin sitä, ja välillä ihan muuta. Kuten Stardew Valleyn käännöstä, useimmiten tekstien jatkamista, kerran rakensin fonttia...
Aikatavoitteiden kanssa olen vähän huono, kun minulla on taipumus tehdä 5 minuuttia, siirtyä sitten surffamaan, pelaamaan pasianssia tai hakemaan karkkia jne. Pitäisi varmaan hankkia šakkikello.

@Southpaw, ei tuo 179 vielä mitään: Barbara Cartland julkaisi eläessään 723 (Wikin mukaan lähde kyllä puuttuu) teosta, ja perikunnalla on vielä puolitoistasataa joista pohtivat mitä tehdä... On se henkilö joka vitsin mukaan kirjoitti kolmea kirjaa yhtaikaa: yhtä oikealla, yhtä vasemmalla kädellä ja kolmatta saneli sihteerille.

[Miksu]

Minullekin nano on ollut tärkeä väline sen huomaamisessa, että pystyn kirjoittamaan enemmän ja pitkäjänteisemmin kuin olin kuvitellut. Olisiko jokin lempeämpi kirjoitushaaste ajanut saman asian? Hyvin mahdollista. Jossain vaiheessa aloin toivoa, että nanon sanatavoite olisi pienempi ja kesto pidempi, koska ei se kuukaudessa kasaan kaapimani 50k juuri koskaan toiminut minulle romaanin ensiversiona. Tarina joko jäi ihan kesken ja piti kirjoittaa loppuun seuraavien kuukausien aikana tai oli niin sekava, ettei siitä viitsinyt edes yrittää jatkojalostaa mitään.

- Keskittymiskyvyttömyys. Maailma muuttuu jo nyt nopeammaksi. Foorumeilta siirrymme chattipohjaisiin keskustelualustoihin. Youtubesta siirrymme lyhytvideoihin. Tavoitettavissa pitää olla 24/7, koska puhelin on jatkuvasti käden ulottuvilla. Taustalla pauhaa jatkuvasti musiikki ja äänikirja, kun multitaskaamme. Onko tällainen "pikakirjoittaminen" vain samanlaista kehitystä muulle maailman kehitykselle?

Hyvä huomio. Tuollaista kuukauden pikarykäisyä lienee etenkin nykyaikana helpompi markkinoida kuin jotain "Kirjoitetaan romaaniluonnos puolessa vuodessa." Nanossa minulla oli usein ajatus, että pakko saada luonnos valmiiksi kuukauden aikana, koska sen jälkeen keskittymiskyky loppuu kuitenkin. Mutta jos miettii, niin parempia luonnoksia on tullut niistä tarinoista, joita olen jatkanut rauhassa nanokuukauden päätyttyä. Viimeksi aloittamaani tarinaa olen kirjoittanut kohta neljä kuukautta, ja vaikka harmittaa, että ekassa versiossa on kestänyt näin kauan, niin ainakin ideat ovat ehtineet kypsyä ja olen ehkä tehnyt juonen suhteen järkevämpiä ratkaisuja kuin jos olisin rykäissyt koko tekstin kasaan kuukaudessa. Joillekuille "pikakirjoittaminen" ehkä on juuri se oikea konsti saada kasaan teksti, jota on hauskaa lähteä työstämään eteenpäin, mutta itselleni se ei tunnu toimivan. Editointi tuntuu tarpeeksi epätoivoiselta puuhalta jo ilman, että pitää korjata miljoona juoniaukkoa ja epäjohdonmukaisuutta, joita ei olisi, jos ensiversiota kirjoittaessa ei olisi ollut hirveä kiire. (Pidemmässä ajassa kirjoitetussa luonnoksessa on vain sellaiset puoli miljoonaa aukkoa.)

Yhteisöllisyys on ehdottomasti ollut nanon parhaita ja tärkeimpiä puolia. Kirjoittaminen on loppujen lopuksi tosi yksinäistä puuhaa, mikä ei ole pelkästään huono juttu, mutta ainakin itse kaipaan sitä, että saan myös kertoa kirjoitusprosessistani, jakaa onnistuneita kohtia tai aivopieruja, kannustaa ja saada kannustusta kanssakirjoittajilta. Nanossa ehkä korostui enemmän sanamäärien mittaileminen, mutta pitkään sain siitä silti sellaista yhteisöllisyyden kokemusta, jota en muualta löytänyt. Nyt kun on foorumi, joka vastaa tähän tarpeeseen, olen miettinyt, millaisia kirjoitushaasteita ylipäätään kaipaan, jos kaipaan. Jotain erityistä siinä oli, että valtavalla porukalla valmistauduttiin kirjoittamaan 50k sanaa marraskuussa, mutta romaanien valmiiksi saattamisen kannalta tarvitsen ehkä jotain rauhallisempia haasteita/tavoitteita.

[white elm]

NaNoWriMon ansiosta olen ylipäänsä saanut kirjoitettua yhtään mitään ja tuntuu, että löysin tieni sinne elämässäni juuri oikeaan aikaan vuonna 2012. Olen paljon enemmän lukija kuin kirjoittaja enkä edes kirjoittamisesta hirveästi nauti, mutta siitä huolimatta taito kirjoittaa on kiinnostanut. Ekoina NaNo-vuosina se antoi mulle ihan valtavasti intoa kirjoittamiseen, kun huomasin, että sehän sujuu ihan hyvin, ja bonuksena tutustuin tähän hienoon yhteisöön. (Vaikken olekaan ikinä ollut järjin aktiivinen osallistumaan keskusteluihin, olen kuitenkin tosi aktiivinen sivustaseuraaja, ja juuri yhteisöllisyys on pitänyt mut mukana.) Kirjoittaminen ei ole sujunut NaNon ulkopuolella, joten marras-, huhti- ja heinäkuu on ne ainoat kuukaudet, kun olen saanut tekstiä itsestäni irti. Tarvitsen siis jonkinlaisen takalistoonpotkijan tämän homman tueksi. Olen aika hidas kirjoittaja, joten se, että olin tuolloin monta vuotta työttömänä, auttoi tosi paljon siinä, että sain sen 50k sanaa suhteellisen helposti kasaan myös suomen kielellä ja lopputuloksena tullut teksti oli yllättävän hyvälaatuista, jota ei kovin paljon tarvinnut editoida. Olen tainnut julkaista kolme NaNossa aikaan saatua ficciä, jotka on kaikki kirjoitettu niinä alkuvuosina.

Mutta sitten NaNo-laiva muutti uuteen satamaan, pääsin kokoaikatöihin ja aloin hiljalleen siirtyä ficeistä originaaleihin. Suurin ongelma noista on työ, koska vapaa-ajan määrä kutistui valtavasti eikä kirjoittaminen ole kovin korkealla sillä listalla, mitä vapaa-aikana haluan tehdä. Originaalit ei myöskään ole sujuneet yhtään, ja muuton myötä myös NaNo yhteisönä ei ole tuntunut enää samalta. Muutaman vuoden ajan marraskuun urakka on ollut ihan kamalaa pakkopullaa, ja ennen viime marraskuuta uuvutti jo pelkkä ajatuskin, että pitää taas jostain repäistä se 50k. Vaikka kirjoituskieli on lähes aina englanti, on 50k silti ihan liikaa, varsinkin kun inspiraatio on kadonnut kokonaan.

Pariin vuoteen en ole jaksanut keskittyä kunnolla mihinkään muuhun kuin ikuisuusprojektiini. Sekin on poikkeuksellinen projekti, koska sen ei ole tarkoituskaan koskaan tulla valmiiksi eikä myöskään olla mikään koherentti tarina. Lisäksi varsinainen kirjoittaminen on siinä aika pienessä osassa, joten olen viime vuosina kirjoittanut tosi vähän. Marraskuukin meni ihan muulla tavoin ja aikatavoitteella, jonka sitten vaan muunsin sanamääräksi oman keskimääräisen kirjoitustahtini perusteella.

Nykyään siis NaNosta en saa juuri mitään tätä yhteisöä lukuun ottamatta, kirjoittaminen ei kiinnosta ja tuntuu, että kaikki se vähäinenkin taito, mitä joskus oli, on kadonnut täysin. En halua kuitenkaan kirjoittamisesta luopua, joten olen päättänyt yrittää palata ficcailuun, jos sillä saisi taas edes pienen kiinnostuskipinän aikaan. Yhteisiä haasteita kaipaan, jotta on mahdollisuus saada aikaiseksi aloittaa mitään uutta (tai vanhaa), mutta sen pitää olla, ainakin tällä hetkellä, jotain huomattavasti kevyempää ja vähemmän hektistä kuin 50k sanaa kuukaudessa.

[RikuY]

Kuten muutama muukin on todennut, niin haasteen isoin anti on ollut se, että siihen on pystynyt vastaamaan - itselle ehkä enin fiilis meni toisen voiton jälkeen (ekan voiton jälkeen siteerasin itselleni lockpicking lawyerin iskulausetta youtubekanavaltaan: "Let's try one more time so it wasn't a fluke").



Yhteisöllisyys on myös mainittu; miltä tuntuu, kuinka paljon nanon merkityksen pohdintaan teillä vaikuttaa se, että tässä on käyty läpi korona-aika sosiaalisine rajoituksineen? Toisaalta nano on osittain verkkotapahtuma, mutta livemiitit ovat ilmeisestikin myös kokonaisuuden suola, sokeri ja hydrattu rasva - miten niiden puuttuminen vaikutti nanon merkityksen arviointiin silloin, millaisia kaikuja sulusta elää edelleen?

[Southpaw]

kuinka paljon nanon merkityksen pohdintaan teillä vaikuttaa se, että tässä on käyty läpi korona-aika sosiaalisine rajoituksineen?

Tää on kiinnostava kysymys, johon ois kiva kuulla vastauksia isommissa kaupungeissa asuvilta. Omalla kohdallani se ei juuri vaikuttanut, koska Seinäjoella ei lisäkseni ole ikinä ollu kuin ihan pari kolme osallistujaa max. jotka hekin on osallistuneet joinain vuosina ja joinain eivät. Tämä taas on johtanut siihen että joinain vuosina on ollut miittejä ja joinain taas ei, ihan koronasta riippumatta, joten korona-aika ei tuntunut samanlaiselta menetykseltä kuin se ehkä isommissa ja säännöllisemmin tapaavissa liveyhteisöissä voisi tuntua. Se suurin yhteisö ja ns. parhaat bileet on aina ollut mulle internetin välityksellä ja melkein uskaltaisin väittää, että korona jopa paransi omaa kokemusta kun ihmiset ympäri maata uskaltautui ihan eri tavalla tulemaan virtuaalimiitteihin videopuheluiden kautta.

[Paula]

Minä olen tavannut paljon mukavia ihmisiä pääkaupunkiseudun livemiiteissä, ja osasta heistä on tullut ystäviä muutenkin kuin kirjoittamisen merkeissä. Näiden ihanien tyyppien kanssa tapasimme siis kyllä myös korona-aikana ainakin sen jälkeen kun rokotukset oli saatu, vaikka tapaamiset eivät olleet nimeltään nanomiittejä. Sikäli se tauko virallisessa miittailussa ei tuntunut varmastikaan yhtä pahalta kuin olisi muuten tuntunut.

[Hahtuva]

Paljon hyviä ajatuksia täällä. Nanon kaltaisissa haasteissa on paljon hyvää ja huonoa, ja itse olen aina lähtenyt nanoon väljemmin tavoittein kuin muut. Itselleni NaNoWriMon merkitys on kyllä ollut viime vuosina suurina: olen sen verran hyvä välttelemään kaikkea produktiivista, ettei tekstiä tunnu syntyvän ilman ulkopuolisia kannustimia Nano pakotti kirjoittamaan, ja aina marraskuussa sain oikeasti aikaiseksi tekstiä. Sanatavoitteet hillitsivät hyvin perfektionismiani, joka yleensä hidastaa menoa suhteettoman paljon. Yhteisöllisyys teki kaikesta sen arvoista, ja ehdottomasti yhdyn aiempiin kommentteihin siitä, että se oli nanon parhaita puolia.

Ja sitten ne huonot puolet. Marraskuussa tuli aina kirjoitettua, ja ehkä pienempienkin haasteiden aikana, mutta muut kuukaudet on viime vuosina kyllä eletty kirjoittamisen suhteen hiljaiseloa. En nyt sanoisi, että kyseessä on mikään burn out, mutta kuukauden rykäyksen jälkeen tuntui aina hyvältä tehdä hetki jotain muuta, ja siihen se yleensä sitten jäikin. Tiedä sitten, olisinko ilman nanoa kirjoittanut muina kuukausina enemmän, vai olisiko vuoden sanamäärät jääneet vaan aina lähelle nollaa. Kuten sanottua, itsekuri ei ole vahvuuteni ja haasteet onneksi kannustavat kirjoittamaan.