Kirjojen aiheuttamat tunteet

[Miksu]

Eläydyttekö paljon lukemiinne kirjoihin tai aiheuttavatko kirjat muutoin suuria tai pieniä tunteita? Jos, onko se enemmän positiivinen vai negatiivinen asia?

Tuskailen parhaillaan yhden fantasiakirjan kanssa. Kirja on mielestäni todella hyvä ja tahtoisin lukea sen loppuun. Ongelmana on, että sen lukemisesta tulee selittämättömällä tavalla paha mieli. Olen yrittänyt ymmärtää tätä tunnetta ja päätynyt siihen tulokseen, että 1) olen pahoillani toisen päähenkilön puolesta ja jollain tavalla samastun hahmon kokemuksiin, vaikka ne ovatkin yliluonnollisia, 2) jollain tasolla kadehdin päähenkilöitä ja 3) en pidä kaikista kirjailijan tekemistä ratkaisuista. Tällä tavalla järkeilemälläkään en ole ihan varma, mikä on suurin syy kirjan aiheuttamaan oloon enkä tiedä, pääsenkö siitä yli jotta voisin lukea kirjan loppuun ilman ahdistusta. Harmittavaa ja turhauttavaa.

Vähän vastaavaa on käynyt kirjojen kanssa aiemminkin. Erään runoilijan elämäkerran jätin lukematta loppuun, koska aavistin, että runoilijan kuolemasta lukeminen tekisi minut liian surulliseksi. Joskus taas kirja on jäänyt kesken ainakin osittain siksi, että jonkun hahmon tilanne on tuntunut liian masentavalta, vaikka olenkin ollut melko varma, että tarinan lopussa asiat ovat paremmin. Ilmeisesti myötäelän hahmojen kokemuksia vähän liikaa enkä osaa napsauttaa eläytymistä pois samalla sekunnilla kun suljen kirjan. Moniin kirjoihin jätän alun alkaenkin tarttumatta, koska en halua niissä käsiteltyjen aiheiden jäävän päähäni pyörimään, mutta harvasta kirjasta pystyy kansien perusteella sanomaan, sisältävätkö ne jotakin sellaista, mikä sattuu liippaamaan liian läheltä omia pelkoja tai ahdistuksen aiheita. Edellä mainitsemani fantasiakirjankin oletin ennalta hauskaksi ja viihdyttäväksi luettavaksi, ja kuinkas kävikään.

Yleensä minusta on kuitenkin positiivista, jos kirja onnistuu herättämään tunteita, ja tunteiden herättämiseen pyrin myös omilla teksteilläni. Mieluummin kuitenkin niin, että tunteikkaissa kohtauksissa itkettää, hymyilyttää tai kiukuttaa kuin niin, että koko lukemisen ajan taustalla häälyy epämääräinen ahdistus, jota kirjailija ei ole tarkoituksella pyrkinyt herättämään -- tai niin, että kiukku ja turhautuminen kohdistuu ennemmin kirjailijan tekemiin ratkaisuihin kuin hahmojen tarinassa kokemiin vääryyksiin.

Mitenkäs te muut? Myötäelättekö hahmojen vaikeita kokemuksia, raivoatteko päänne sisällä kliseille ja juoniaukoille vai luetteko kirjan toisensa perään tonnin seteli -ilmeellä? Mikä saa kyynelehtimään kirjan ääressä ja meneekö surullisesta kirjasta toipumiseen aikaa? Välttelettekö mitään kirjoja niiden aiheuttamien tunteiden takia vai etsittekö käsiinne nimenomaan luettavaa, joka riipaisee mahdollisimman syvältä?

[punnort]

Yleensä luen analyytisesti ja tunteettomasti, mutta on kaksi tärkeää poikkeusta:

Ensimmäisessä tapauksessa lukukokemus on äärimmäisen intensiivinen, ja minulla on olo, että luen jotain elämää suurempaa. Tällaisen lukukokemuksen saaminen vaatii ensinnäkin sen, että kirja on laadukas, mutta sen on myös resonoitava omaan elämäntilanteeseen poikkeuksellisen hyvin. Kirjat, joista olen saanut elämäni aikana tällaisen elämyksen on laskettavissa kahden käden sormilla, ja olen tottunut kutsumaan tällaista lukukokemusta syväksi taide-elämykseksi. Muutama vuosi Philip K. Dickin Valis oli tällainen lukukokemus. Muita kirjoja, joista olen saanut syvän taide-elämyksen ovat olleet kaksiviitosena luettu Poppy Z. Briten Drawing Blood, reiluna parikymppisenä luettu Stanislaw Lemin Solaris ja varhaisteininä luettu Taru sormusten herrasta. Syviä taide-elämyksiä olen saanut myös 17-vuotiaana nähdystä Equus-näytelmästä, sekä pari vuotta sitten koin kahden sekuntin ajan syvän taide-elämyksen katsellessani Pertti Kurikan kauhuperformanssia.

Toinen tapaus on se, missä lukukokemus synnyttää syviä vastenmielisyydentunteita. Yleensä tämä vaatii sen, että kirjan arvomaailma sotii omaani vastaan, mutta kirjailijan pitää myös pystyä esittämään oma arvomaailmansa niin taidokkaasti, etten voi suhtautua siihen älyllisen analyyttisesti. Pari vuotta sitten joku Ursula le Guinin novellikokoelma oli tällainen lukukokemus, koska kirjan arvomaailma oli liian feministinen. Tällaisissa tapauksissa luen kirjan aina ehdottomasti loppuun, koska tiedän, että omastani eroaville arvomaailmoille altistuminen avartaa maailmankuvaani. Ja tämä on asia, jota suosittelen myös muille: Olipa oma arvomaailmanne millainen tahansa, lukekaa myös sen kanssa sotivaa kirjallisuutta.

[Huurre]

Mä olen itse yliempaattinen ihminen ja koen tunteita todella voimakkaasti (ja sinänsä suht hallitsemattomasti) noin muutenkin. Tässä yhteydessä sisällytän nyt pitkät fanficit, joita luen todella paljon, tähän kirjakategoriaan, ihan vain, etten kirjoita ficciä tuohon useampaan kertaan. :D

Mä eläydyn kirjoihin todella voimakkaasti, siis imeydyn niihin mukaan täysin ja huomaan usein, että saatan hetkellisesti omaksua jonkun päähenkilön jotain tapoja itselleni muutamaksi päiväksi tai muutamaksi viikoksi, kunnes pääsen kyseisestä kirjasta yli. Lukemani tulee uniin ja se pyörii päässä pitkään. Hypin tasajalkaa, kun romantiikassa kaksi hahmoa viimein pitää kädestä tai uskaltautuu tunnustamaan tunteensa toisilleen, itken, kun stressaava tilanne alkaa purkautua tai tapahtuu jotain hirveää, koen myötähäpeää, kun hahmot tekevät mun mielestä jotain noloa. Myötähäpeä on noin muutenkin mulle sellainen, jota tunnen herkästi ja esim. leffoja ja tv-sarjoja jää usein kesken sen takia, mutta onneksi kirjojen osalta se ei nyt niin pahasti vaivaa. Saatan ihan yksinkertaisesti lukea viimeisen luvun aika alkuvaiheessa sen takia, että alan pelätä tunteiden takia, etten pysty jatkamaan lukemista, jos en saa ensin tietää, että onhan kirjassa onnellinen loppu.

Saatan siis ihan puhtaasti leimahtaa hirveään kiukkuun, jos kirjassa joku hahmo tekee jotain äärimmäisen idioottimaista ja kiukuttavaa (ja raivota sitä sitten puolisolle...), ruveta ns. tyhjästä vollottamaan täysillä tai hihittelemään hulluna.

Näistä huolimatta mä kulutan esim. työmatkat lukemalla ja sitten vain toivon, etten suutu tai ala itkeä kesken kaiken. Olenpa joskus toimistolle päästyäni ensimmäisenä purskahtanut itkuun vain sen takia, mitä olen juuri lukenut.

Välillä "lepuutan" itseäni lukemalla/kuuntelemalla muutamaa tietokirjaa, jotka mulla on sellaisia vakkareja. Esimerkiksi nukkumaanmennessä kuuntelen usein äänikirjaa ja kuuntelen noita vakkareita yhä uudelleen ja uudelleen vuorotellen, koska ne on tuttuja ja turvallisia ja mun ei "tarvitse" reagoida tunteilla niissä oleviin asioihin (enää) mitenkään.

[haikailutaide]

Tää on itse asiassa ajatus, joka on vähän yllättänyt mut viime aikoina. Kyllä, lukeminen ehdottomasti herättää mussa tunteita.
Ei, ne ei yleensä ole niitä hahmojen kokemusten tai kirjan varsinaisen tunnelman tunteita, enkä ollut oikeastaan edes ajatellut, että näin "pitäisi" olla tai että niin usein on.

Eläydyn kyllä hyvin kirjoitettuun kirjaan, nauran joskus jos huumori oikein osuu, ja saatan huokailla syvään surullisille kohdille.
Mutta en kyllä koe hahmojen tunteita itse. Eläydyn vaan niin kuin... niin kuin vuoristoradassa. Sydän tykyttää, filmi pyörii.
Tunne, joka hyvästä kirjasta päällimmäisenä mulle tulee, on sellanen pienen luokan päähänpinttymä, jonka voimalla pyörin seuraavat pari päivää.
Kiihtymys syntyy nimenomaan siksi, että sain hetken kokea sellasia ennalta ohjailtuja muita tunteita, jotka eivät ole mun omiani.

Siis mä rakastan perinteisiä tragedioita, ja luen mielelläni myös semmoisia kaunokirjoja, joissa vaikka seurataan jonkun perheen vyöryvää alamäkeä.
Ei se mua ole koskaan kovasti masentanut, pikemminkin se kannustaa eteenpäin omissa hommissa.
Jollain tapaa todellakin kaipaan niitä äärimmäisiä fiktiivisiä tunteita, jotta kaiken oman tunteilun saa silloin ulkoistettua toisenlaisiin ajatuksiin.

Samalla mä oon puolestani älyttömän huono lukemaan sellaista kevyttä hyvän mielen kirjallisuutta, koska se ei oikeastaan herätä mussa sitä tarkoitettua hyvää mieltä.
Sellainen tuntuu vain työltä ja vaivannäöltä, ja ainoa syntyvä tunne on turhautuminen. Jonkin sortin tarkkaavaisuushäiriöllä on varmaan osansa tähän...
Ainoa kevyempi genre, jota jaksan, on dekkarit. Niissä on ylimääräinen palapeli pähkäiltäväksi, josta jaksan innostua. Närkästystä aiheuttaa lähinnä se, jos kirjan tyylilaji kesken kaiken hyppää vaikka cosy crimesta perheväkivaltaan - tunnelman muutos häiritsee enemmän kuin hahmojen kokemukset sinänsä. Paikkansa kullekin.

Ainoa poikkeus tähän tunteiluun on sellainen psykologinen kauhu, joka kyseenalaistaa hahmon ja/tai lukijan oman todellisuudentajun.
Se oli varsinkin vähän nuorempana mulle liian iso konkreettinen pelko, jotta olisin esim. voinut katsoa kauhuleffoja, ja olin jo lapsena tosi säikky muutenkin.
Jopa omat painajaiset oli lähinnä sitä, että omat vanhemmat ei yhtäkkiä vaikka tunnistaneet mua, tai että veljeni katosi ja kuoli ja kaikki väittivät, että niin oli aina ollutkin.
Kansanperinteellisistä kummitus- ja pirutarinoista kuitenkin tykkään. Ehkä sulatan yliluonnollisen riivauksen helpommin kuin sen, että todellisuudentaju hämärtyy "ilman syytä"? Hmm...
Okei, samoin Huurteen mainitsema myötähäpeä. Se on kans ollut mulle nuorempana supervaikeaa nieltävää fiktiossa. Nyt ehkä sekin helpottunut?

[Miksu]

Saatan ihan yksinkertaisesti lukea viimeisen luvun aika alkuvaiheessa sen takia, että alan pelätä tunteiden takia, etten pysty jatkamaan lukemista, jos en saa ensin tietää, että onhan kirjassa onnellinen loppu.

Tavallaan samastuttavaa; itse en ole koskaan spoilannut itselleni loppua tällä tavalla, mutta olen kyllä joskus tietynlaisia kirjasuosituksia pyytäessäni asettanut yhdeksi kriteeriksi onnellisen lopun. Se madaltaa kynnystä tarttua kirjaan ja tuo mielenrauhaa lukemiseen.

Ja tuli noista haikailutaiteen mainitsemista dekkareista ja psykologisesta kauhusta mieleen, että minulle jännityskirjallisuus on tyypillisesti ollut sellainen "turvallinen" genre. Eli jos haluan lukea jotakin mutta välttyä tunnemyrskyltä, tartun jännäriin, koska niissä hahmot ovat usein sen verran pahvisia ja tapahtumat noudattavat siinä määrin tiettyjä kaavoja, ettei missään vaiheessa oikein pääse syntymään sellaista "voi ei, liian surullista" -tunnetta. Halu selvittää mysteeri ja nähdä, kuinka kaikki päättyy, ajaa järkyttävienkin tapahtumien ohi. Poikkeuksiakin toki on ja esimerkiksi juuri joku perheväkivallalla mässäily on joskus aiheuttanut lukiessa tosi epämukavan olon.

[ylireija]

Samaistun paljon Hirmun aloitukseen, etenkin että kirja saattaa jäädä kesken sen takia, koska lopun voi arvella olevan liian surullinen tai masentava. Olen nimittäin pahin (tai paras määrittele nyt sitten :-D) myötäeläjä. Karmein kokemus varmaan on ollut Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jota en vain voinut lukea loppuun. Näin myös painajaisia, että olin Raskolnikov ja pystyin vähän liian hyvin samaistumaan (ehkä mulla on myös samoja piirteitä omassa luonteessa, who knows?) tähän surkean onnen hahmoon.
Monesti saatan jäädä tunteineni kiinni useiksi päiviksi johonkin lukemaani kirjaan, mutta mikä tahansa opus ei saa tätä aikaan. Vain jos kirja on kirjoitettu hyvin ja hahmot ovat uskottavia, niin tunnesalaatti on taattu. Komppaan tätä haikailutaiteen kommenttia:

Tunne, joka hyvästä kirjasta päällimmäisenä mulle tulee, on sellanen pienen luokan päähänpinttymä, jonka voimalla pyörin seuraavat pari päivää.

vaikka kylläkin välillä koen hahmojen tunteet, ja välillä olen myös istumassa huvipuiston laitteessa :-D
Haluaisin mielelläni lukea enemmän viihteellisempää kirjallisuutta, mutta monesti kirjailija ei osaa ohjailla tarinaa niin, että tuntisin niitä tunteita, joita tämä on hakenut niin kirja saattaa jäädä kesken tai lukemiseni tyyli usein muuttuu, ja alan keksittyä vain kirjan epäolennaisuuksiin. Toki huono kirjoitustyyli aiheuttaa myös tunteita: vihaisuuttaa, turhautumista ja joskus jopa raivoa.

[sayaxoxo]

Herättelen keskustelua, koska pari päivää sitten taisin mainita muualla kirjasta, joka jäi Helmet-haastetta varten kesken.

Ketjussa on jo sivuttu sitä, että on parempi turhautua kirjan tapahtumiin eläytymällä kuin tuntea kiukkua itse kirjailijaa kohtaan. Olen tässä kuussa painiskellut asian kanssa, koska huomasin, että hetki sitten kesken-jääneen kirjan kanssa koin pelkkää ylemmyydentuntoa, mikä harmittaa. Ajatuksen tasolla tiedostan, että ylemmyydentunto on todella ruma puoli minussa, enkä haluaisi kokea sitä näin voimakkaasti, mutta en ole vielä kyennyt purkamaan keskeytyneen kirjan aiheuttamaa tunnetta kunnolla. Voisinko pitää kirjailijaa jossain mielessä ansioituneena, koska kirja herätti tunteita? En haluaisi sanoa niin, koska siinä kirjassa nimenomaan rivien välistä koettu kirjailijan oma maireus rasitti ja tiesin tuntevani kirjan keskeisimmät teemat hyvin, enkä saanut vaikutelmaa, että kirjailija olisi tehnyt aiheista taustatutkimusta. Soimaako pata kattilaa? On vähän ironista tuntea kirjaa kohtaan ylemmyydentuntoa siksi, että kirjailijan ylemmyydentunnon tunnistaa ja sitten sitä vielä pitää aiheettomana. Olisin mieluummin tuntenut kiukkua päähahmon kokemia vääryksiä kohtaan kuin kirjailijan käsittelytapaa kohtaan, mutta en eläytynyt.

Eläytyminen on minulle lukemisen suola. Minulle paras lukukokemus aiheuttaa sekä analysointia että eläytymistä. Käytän monesti myötätuntoa analysoinnin lisätyökaluna. ^^ Sen kai voisi ilmaista niin, että jos uppoudun kirjaan, älyllistän hahmojen kokemuksia ja toisaalta myös myötäelän niitä, jolloin pystyn vaihtelemaan niiden välillä, mutta se vaatii kerrontaa, jossa kirjailijan voi unohtaa. Sen takia usein pidän kirjoista, joissa on usea mahdollisimman erilainen näkökulmahahmo.

Se oli varsinkin vähän nuorempana mulle liian iso konkreettinen pelko, jotta olisin esim. voinut katsoa kauhuleffoja, ja olin jo lapsena tosi säikky muutenkin.
Jopa omat painajaiset oli lähinnä sitä, että omat vanhemmat ei yhtäkkiä vaikka tunnistaneet mua, tai että veljeni katosi ja kuoli ja kaikki väittivät, että niin oli aina ollutkin.

Tunnustaudun psykologisen kauhun ystäväksi, mutta tunnistan nuo lapsuudenpelot itsestäni. Luin paljon kauhua lapsena, minkä takia tuo "omat vanhemmat ei yhtäkkiä vaikka tunnistaneet" yhdistyy mielessäni erään kirjan juonikuvaukseksi. Ja se kirja oli minulle liian liikaa silloin, kun luin sen. Olen palannut kirjaan myöhemmin, koska halusin tietää, miten kehittyneemmät aivot lukevat tarinan ja huomasin, että tarina oli itse asiassa surullinen ja pelkoa herätti nimenomaan konseptin raadollisuus ja lopullisuus, eivät kummitukset tai mikään selittämätön.

Ja tuli noista haikailutaiteen mainitsemista dekkareista ja psykologisesta kauhusta mieleen, että minulle jännityskirjallisuus on tyypillisesti ollut sellainen "turvallinen" genre. Eli jos haluan lukea jotakin mutta välttyä tunnemyrskyltä, tartun jännäriin, koska niissä hahmot ovat usein sen verran pahvisia ja tapahtumat noudattavat siinä määrin tiettyjä kaavoja, ettei missään vaiheessa oikein pääse syntymään sellaista "voi ei, liian surullista" -tunnetta. Halu selvittää mysteeri ja nähdä, kuinka kaikki päättyy, ajaa järkyttävienkin tapahtumien ohi. Poikkeuksiakin toki on ja esimerkiksi juuri joku perheväkivallalla mässäily on joskus aiheuttanut lukiessa tosi epämukavan olon.

Tämä nosto dekkareista oli mielenkiintoinen lukea, koska koen dekkarit samalla tavalla, mutta minulle hahmojen pahvisuus nimenomaan aiheuttaa tunnemyrskyjä: nyt tavallaan naurattaa kertoa, että aina kun yritän lukea dekkarin tai edes katsoa jännityssarjaa, todennäköisesti päädyn paatoksellisesti kyseenalaistamaan, miksi tarinan pitäisi edes kiinnostaa minua. Voin myös kuvitella jonkun epäonnisen tutun kysymässä hölmistyneenä, että no miksi sitten lukea/katsoa sellaista. Ja sitten tuntemassa itseni urpoksi. 😅

[Timli]

Minä olen myös eläytyjä, varsinkin lapsena, jolloin isot tunnekuohut saattoivat saada minut heittämään kirjan lattialle, tekemään sängyllä kuperkeikkoja, hakkaamaan päätä tyynyyn tai lattiaan, piirtämään itseeni, pidättämään hengitystä aivan kirjallisesti jne. Juutuin hyvin vahvasti nimenomaan noihin tunteisiin, ja saattoi mennä tunteja, ennen kuin pystyin rauhoittumaan tarpeeksi jatkaakseni kirjan lukemista. Samoin nauroin ja itkin täysin estottomasti, jos tarina kosketti. Olin siis tunnistamaton autisti ja fantasian lukeminen oli suurin erityismielenkiinnonkohteeni. Nykyään minulla on rakentavammat keinot purkaa noita tunteita, mutta vieläkin ne saattavat tulla valtavana hyökynä.

Jännä juttu muuten, että hyvin harvoin mikään muu genre kuin fantasia aiheuttaa minulle noita tunnekuohuja.