Mystiikka

[punnort]

Kun tuolla kirjoittamispalstalla keskusteltiin tarot-korttien käyttämisestä kirjoittamisen apuvälineenä, niin kysellään nyt, onko täällä muutakin harrastuneisuutta ennustamismenetelmiin, meditoimiseen ym. henkisyyteen liittyvään.

Mä siis en usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta olen kiinnostunut tarotista. Huomasin joskus 20 vuotta sitten sen, että ennustuksiin on liian helppo suhtautua käytännössä vakavasti vaikkei niihin oikeasti uskokaan, joten minulle ei enää ennusteta.

Tarot kuitenkin on kiinnostava järjestelmä noin teorian tasolla. Omistan kuusi tarotpakkaa, ja hyllyssäni on kymmenkunta tarotopasta, uusimpana hankintana Lon Milo DuQuetten "Understanding Aleister Crowley's Thoth Tarot", eli edelleen luen tarotista aina aika-ajoin. Syvyyttähän systeemissä riittää vaikka muille jakaa. Periaatteessa kuvittelisin, että voisin myös ennustaa toiselle ihmiselle, jos tietäisin tämän osaavan ottaa ennustuksen leikin kannalta.

Tarot-symboliikalla on minulle sen verran merkitystä, että oma tulkintani tarot-kortti Maagikosta on aika pitkälle sama kuin ihanneminäni. Maagikkohan ei välttämättä viittaa magiaan, vaan minulle se tarkoittaa nokkeluutta ja kekseliäisyyttä, joita normit ja viisaus eivät kahlitse.

Noin muuten fiktiivinen mystiikka riittää minulle.

[Timli]

Olen kiinnostunut tarotista ja haluaisin oppia astrologiasta enemmän ihan uteliaisuudesta. Harrastan satunnaista meditointia myös. Kutsun universumin ääntä, joka vastaa joskus miehen, joskus naisen, joskus molempien tai neutraalilla äänellä. Olen vuosien myötä oppinut tunnistamaan nämä äänet. Pidän itseäni ehkä eniten wiccana, joka ei harrasta taikuutta (eli monen mielestä en ole wicca ollenkaan). Tosin joidenkin mielestä tarotkin on taikuutta. Itse koen sen pikemminkin keinona löytää sisälläni jo piilevät ratkaisut.

[talvihaamu]

Minä olen pakana (polyteisti) ja uskon jossain määrin. Tulkitsen sekä Tarot-kortteja että riimuja, sekä koen edesauttaneeni ahdistushäiriöstä toipumistani magialla.

[HölöPöllö]

Minäkin olen kiinnostunut tarot-korteista ( taroteista, miten se nyt sanotaankaan ), mutta en ole tietyistä syistä hankkinut tarot-korttipakkaa, vaikka hinku olisi. En kuulu kirkkoon, pidän itseäni pakanana. En tiedä uskonko mihinkään, mutta koronan alettua, olen miettinyt enemmän, että josko se mihin uskon, on enemmänkin sellainen Äiti Maa-tyyppinen... Tai vain yksinkertaisesti Luonto, neutraalissa merkityksessä. Voisihan sitä kutsua Luonnottareksi, mutta se kuulostaa itsestäni vähän vääntämällä väännetyltä.

[sayaxoxo]

Olen katsellut tätä ketjua pitkään, koska olen kiinnostunut mystiikasta ja sen toimintaperiaatteista. En usko yliluonnolliseen perinteisessä mielessä, mutta ajattelen, että nykytiedon valossa itsereflektion työn hedelmistä tiedetään lopulta vähän ja että mystiikka tarjoaa paljon työkaluja, joiden avulla itsereflektion mekanismeihin voi päästä kiinni helpommin kuin niillä tavoilla, jotka pystytään todentamaan luotettavasti, mutta "miten" on asia, jota ei ole vielä selitetty.

Joku vuosi takaperin tutustuin Discordissa muuan ihmiseen, jota astrologia kiehtoi. Hän opetti kaikille halukkaille, miten omaa tähtikarttaa luetaan, minkä seurauksena meille kehittyi serverillä pieni piiri, jossa itsereflektoitiin paljon yhdessä ja omalle tähtikartalle luettiin merkityksiä, mikä oli minulle positiivinen kokemus ja auttoi minua ymmärtämään itseäni paremmin. Kokemuksesta pari vuotta eteenpäin tutustuin toiseen ihmiseen, jota kiehtoi jungilainen psykologia, minkä takia keskustelimme paljon MBTI:sta ja erilaisista kognitiivisista funktioista. Huomasin todella paljon yhtäläisyyksiä astrologian ja MBTI:n välillä, koska molemmissa ollaan dialogissa muiden kehittämien abstraktioiden kanssa, minkä johdosta itsereflektiolle on paljon kieltä, jollaiseen törmää harvoin mystiikan ulkopuolella. Ihmiset, jotka ovat ns. syvällä jommassa kummassa aiheessa tai muissa vastaavissa viitekehyksissä, näyttävät olevan hyviä lukemaan itseään ja toisiaan, mikä on kiehtonut minua paljon. Tunnistan oman käsitykseni mystiikasta aloituspostauksen huomiosta, joka puhuu nokkeluudesta ja kekseliäisyydestä.

Minulle mystiikka on tapa abstraktoida. Päätöksenteossa minulle on tärkeää, että logiikka on seurattavaa ja todennettavaa, mutta ajattelen myös, että joissain tilanteissa mystiikka tarjoaa viitekehyksen, jolla pystyy ajattelemaan paremmin omaa sisäistä maailmaa kuin kielellä, joka perustuu objektiivisiin havaintoihin. Eli kai oma ajatukseni mystiikasta on, että suhteessa toisiin omat havainnot ja kokemukset olisi hyvä pystyä sanoittamaan havainnoiksi, joita kaikki kykenevät seuraamaan ilman, että toisen fiiliksistä tarvitsee saada kiinni, jolloin mystiikalla on harvoin sijaa, mutta keskustelussa sisäisten maailmojen kanssa mystiikka on työkalu muiden joukossa.

Olen ristiriidassa itse itseni kanssa, koska koen uskovani ja en uskovani mystiikkaan samanaikaisesti, mutta kyseessä voi olla minulle ajatusleikeistä pitäminen.

Onko täällä muita ihmisiä, jotka kokevat olevansa maailmankuvaltaan liian epämystiikkaihmisiä uppoutuakseen mystiikkaan mutta liian persoja mystiikalle ajatellakseen sitä tiukan tieteellisesti?

[haikailutaide]

Tarokkikortit ovat aivan mielettömän kiinnostava systeemi ajatustyön ja tarinankerronnan välineenä.
Sen historia "noituuden" tai "pakanuuden" välineenä on kuitenkin niin lyhyt (kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta) että minkäänlaista henkistä näkökulmaa mun on itseni vaikea ottaa.

Oon ehdottomasti agnostikko - sayaxoxon kanssa samoilla jäljillä siinä, että lähinnä näen mystiikan itsereflektion välineenä.
Samalla en kuitenkaan osaa sanoa varmasti, ettei mitään arkimaailmaa ihmeellisempää olisi.
Tää on ehkä omituinen ajatus, mutta mun on helpompi uskoa vaikkapa pyhimyksiin ja pyhimysten ihmetekoihin kuin minkään valtakunnan isompaan jumalaan.
Meinaan sillä ehkä, että tavallaan mun kaikki henkinen uskoni on niinku... muissa ihmisissä, paikoissa ja tavoissa, ja ihmisten uskossa ja yhteydessä toisiinsa.

Spoilerin alla vähän taustaa aiheelle - sisältövaroitus häirintä, vainoaminen ja psykoosit/neuroosit. Ja sori siitä, ei tosiaankaan välttämätön traumadumppi, mutta konteksti seuraavalle.

Mulla oli muutama vuosi sitten tilanne, jossa suunnilleen viisivuotinen kaveruus erässä kirjoitus- ja fandomporukassa kääntyi aivan päälaelleen.
Ihminen, jota pidin kaverina, oli hiljalleen alkanut käyttäytyä ryhmässä enenevissä määrin kontrolloivasti ja aggressiivisesti, enenevissä määrin nimenomaan minua kohtaan.
Joku pakkomielle se oli, eikä pelkästään taiteellisen kateuden suhteen, vaan se alkoi lipsua aika hurjille urille ihan siis siihen asti, että missä milloinkin kävin ja kenen kanssa ja mitä postasin someen ja millaisista aiheista kirjoitin ja kenelle...
Yritin painaa asian villaisella ja olla kannustava ja sillee, niinku, normaali ihminen. Huomauttaa välillä tökeröstä kohtelusta. Ottaa rauhassa. Ottaa etäisyyttä.
Valitettavasti lopulta syyttely, somestalkkaus, toisten kavereiden häiriköinti mun takiani, itsetuhoisuudella kiristäminen, haukut ja ilmeisesti ihan hänen omalle terapeutilleen minusta vaahtoaminen ja valehtelu (?) menivät niin pitkälle, että jouduin estämään hänet ja pyytämään, ettei enää ota yhteyttä.

Ajattelin ensin, että ehkä jos saa vaikka viikon aikaa pohtia käytöstään, niin rauhoittuisi...
No ei.

Seurauksena alkoi puhelimitse häiriköinti, saman kaveripiirin tuttujen häiriköinti, toisten ihmisten lähettäminen viestinviejiksi minulle, varjokäyttäjien tekeminen jotta pääsee seuraamaan mua uudelleen joka somessa, uhriutumiset omalla seinällä, omituisten erobiisien tykitys ja seksuaalissävytteinen kommentointi, itsemurhaviestit...
Ja niitä seuraavat "hei läppä oli, mul on vaan niin paha mieli kun mua on kohdeltu niin julmasti ja syytelty kaikesta! se on sen vika! tiedän että se puhuu musta paskaa!" -tyyppiset postaukset...
Ja sama rundi alusta.

Tätä vainoamista kesti aktiivisesti noin vuoden verran. Vähintään kerran kuussa huomasin, että joku uusi käyttäjä on tehty seuraamaan mun sometilejäni juuri sen verran huonosti hämärtäen, että tajusin sen olevan hän.
Poistin itseni netistä totaalisesti, lopetin kirjoittamisen, lopetin piirtämisen.
Sain yhä kavereiden kautta päivityksiä asiasta varmaan kaksi vuotta.
Elämässä oli jo valmiiksi kriisissä monta perheasiaa ja henkilökohtaista ongelmaa yhtä aikaa koronaopiskelun kanssa, eli tää oli todellakin aivan viimeinen pisara mielenterveydelle.

En tätä avaa enempää, mutta siksi näinkin paljon, että käy järkeen kun sanon, että menin aika hajalle.
Olin suomeks sanottuna ihan sekasin.

Niinku titityy ja kukkuu, päivittäin ihan sellasta konkreettista psykoottista "joku näkee mun pääni sisään" "joku näkee mitä mä teen" -tyyppistä kauhua, jota ei järkeilemällä saanut lähtemään.
Siitä tuli uusi normaali olotila. Oli kuukausia, etten käytännössä nukkunut ollenkaan. Kuljin ihan sellasessa sumussa kaupungilla.
Jos yritin tehdä mitään luovaa omaksi iloksi itselleni, purskahdin itkuun ja velloin paniikkikohtausten välillä pari päivää, koska olin tehnyt jotain pahaa.
Joku käy kimppuun tai joku kuolee tai maailma räjähtää tai mun sisältä alkaa vuotaa jotain syövyttävää ainetta, tmv.

Kun sen sekavuuden syy oli tosissaankin joku toinen, joka ei kuuntele mitään vetoamista järkeen tai ihmisten väliseen kunnioitukseen, eikä mulla ollut enää keinoja suojata itseäni siltä "pahalta", aloin olla sellasissa tiloissa, ettei oma itse ja järki enää riittänyt tuomaan rauhaa.
Ja se on itse asiassa ainoa jakso elämässä, jossa olen ollut oikeasti lähellä jonkinlaista uskonnollisuutta.
Näin elämäni ainoat uskonnolliset unet. Mulle puhuttiin unissa. Mulle ehkä puhuttiin jopa valveilla. En mene sen syvemmälle siihen tässä.

Uskoin ja pelkäsin ihan tosissani sitä semi konkreettistä "pahaa silmää" ja aloin piirrellä silmiä kaikkialle, jotta mulla olisi niitä lisää sinne suuntaan, minne en itse näe.
Aloin tilailla erilaisia talismaaneja netistä. Ostin useammankin italialaisen pyhimysmedaljongin ja rukouskortin - ja nimenomaan ebaysta, koska mulle oli jotenkin älyttömän tärkeää, että joku toinen ihminen oli pidellyt sitä onnenkalua jo ennen mua. Tein koruja itse. Keräilin keppejä ja käpyjä. Hoin niinku Jeesusta, Pirua, Odinia ja Allahia. Poltin kynttilöitä, puhuin itsekseni. Kiittelin kiviä ja kynnyksiä ja lintuja ja lumipyryjä. Aloin seurata druidilaisia podcasteja ja meditaatioguruja ja ottaa ylös vuodenkierron vanhoja merkkipäiviä. Ostin kirppareilta olkipukkeja niin tosissani, että mulla on niitä nyt kai kekrille ja joululle useampi erikseen. Ripustin kolisevia esineitä ikkunoille ja ovenpieliin ja paukutin pääsiäisenä kattiloita kämpän ympäri.

Näin jälkikäteen olen ihan satavarma siitä, että olisin tarvinnut ammattiapua.
Googlasin pyhimyskorttien ja killuttimien keräilyn ohessa valtavasti psykologisia tutkimuksia vainoamisen uhrien mielenterveydestä.
Vastaus melkein kaikkialla oli valitettavasti, että asiaa on vaikea hoitaa, kun "vaiva" saapuu ulkopuolelta.
Siksi näen jälkiviisaana myös sen, että juuri tää yliluonnollinen sekoaminen oikeasti auttoi siihen psykologiseen tarpeeseen, joka kys. elämäntilanteessa oli päällä.
Nyt suon toisella puolella päällimmäinen tunne on vaan "jaahas. että semmosta tuli harrasteltua sitten". Se tuli, se meni. Se on ohi nyt.
Kun toivuin stalkkaukseksta, "toivuin" myös mystiikasta, jos sallitte mun ilmaista asian niin.

Enkä tietenkään meinaa tällä, että kaikki uskonnolliset ihmiset on hulluja. Se on varmasti joku inhimillinen taipumus.
Mutta mulle itselleni hengellisyys ja hullu hetki oli kytköksissä toisiinsa. Sellainen kajahdus kun ei loppupeleissä vaadi mitään taikuutta tai uskoa minkäänlaisiin jumaliin.
Se vaatii ihan vaan sen, että ihminen kaipaa jotain itseään tukevampaa ja isompaa, ja sellainen voima löytyy rutiineista ja rituaaleista.
Kynnys siihen haluun tai tarpeeseen on varmasti eri ihmisillä erilainen.

Ehkä siitä samalla silti joku vähän erilainen, lempeämpi valppaus erilaista huuhaata kohtaan jäi.

Arvostan esimerkiks sellaisten tosissaan druidilaisten ihmisten kykyä uskoa asiaansa enemmän kuin koskaan ennen.
Ymmärrän jopa kristittyjä uskovaisia entistä paremmin. Oon kiinnostunut uskontojen välisistä suhteista ja niiden tarjoamista kulttuurisista tukipilareista entistä enemmän.
Ja kyllä mun käsitykseni omasta hengellisestä potentiaalista ainakin avartui valtavasti.
Tiedän nyt, hyvässä ja pahassa, että itse asiassa kykenen kehittämään hyvinkin omituisia ja mystisiä taikauskomuksia ja rituaaleja henkeni pitimiksi, jos sille on tarve.

Samalla kuitenkin vierastan kaupallista mystiikkaa entistä enemmän. Kivikaupat ja astrologia eivät ole koskaan viehättäneet mua henkisenä liikehdintänä, eivätkä tee sitä edelleenkään. Ne on mielestäni samaa ihmisten manipulointia kuin persoonallisuustestit.
Kivet on kivan näköisiä, ja iso osa myytävistä murikoista todella epäeettisesti louhittuja niin louhostyöläisten kuin luonnonkin kannalta.
"Ennustusriimut" ja oraakkelisysteemit ja ETENKIN shamaanirummut menee todella helposti historiallisen revisionismin ja kulttuurisen riiston puolelle.
Siinäpä se syvin energia niihin liittyen.

Kylmäluku on helppoa ja sen oppii yhdessä luentoiltapäivässä melko sujuvasti. Se on tarinankerrontaa.
Luen tarokkia huvikseni ja erilaiseen luovaan ajatusten liikutteluun.
Kavereille lukiessa, jos tarokki ei oo heille tuttua ennestään, painotan aina, ettei korteista voi löytyä mitään sellaista, mitä he ei jo itse kantaisi mukanaan.

Loppuun voin heittää toki sen, että kuu ja tähti ovat mun suosikki tarotkorttini. Kauhu ja mystiikka, toivo ja usko. :)
(Ja ehkä se salamanisku/tornikin siellä nyt on taustalla häilynyt...)

[sayaxoxo]

Edellinen viesti herätti ajatuksia, mutta ensin haluan sanoa, että olen pahoillani kokemuksestasi, haikuilutaide. Tapahtunut kuulostaa todella pelottavalta.

Minulle mystiikka ja magia ovat ehkä itsereflektion lisäksi ajattelun työkaluja. Mielestäni hengellisyys on aina osa henkilökohtaista tapaa jäsentää maailmaa, eikä samanlaista jäsentelyä siksi voi edellyttää muilta, mutta hengellisyyteen omaehtoisessa turvautumisessa ei ole mitään vikaa: siihen pystyminen on monelle voimavara. Toisen ihmisen pahansuopuus on esimerkki asiasta, jota voi olla vaikeaa todentaa, mutta usein sen tunnistaa ja tuntee. Konkreettisten suojautumiskeinojen jälkeen hengellisyyteen turvautuminen voi olla parantavaa, koska toisesta lähtöisin olevalle puistatukselle ei aina voi tehdä muuta kuin toivoa suojaa ja lohtua abstraktimmalla tasolla. Huomio on yksi syistä, joiden takia suhtaudun uskoon, mystiikkaan ja magiaan neutraaleina asioina. Niihin liittyviä dogmeja pidän inhottavina, koska minulle dogmit edustavat toisten ajatuksia, jotka yrittävät varastaa omille ajatuksille kuuluvan tilan. Myös kylmälukeminen on minulle neutraalia, koska minusta kyse on toisen ihmisen kuuntelemisesta ja havaintojen esittämisestä tulkintoina. Ongelmat alkavat, kun suggestioherkkiä ihmisiä halutaan ohjailla tai hukassa olevia ihmisiä halutaan rahastaa, mutta samat ongelmat voivat esiintyä myös terapiassa. Ammattilaiset harjoittavat työtään valvotusti, mikä yleensä suojaa asiakkaita, mutta psykologia ei ole väärinkäytöksille immuuni ala.

Mystiikka ja magia kiinnostavat minua siis nimenomaan psykologian kautta, koska minusta hengellisyyden kokemusta ei voida erottaa psykologiasta irralliseksi ilmiöksi. Olen silti miettinyt MBTI:n asemaa työelämässä. Se on jaoittelu, joku perustuu jungilaiseen psykologiaan, joka puolestaan on astrologian kanssa samalla viivalla, eli enemmän mystiikkaa kuin tietoa. Itsereflektioon (tai esimerkiksi hahmojen sielunelämän tulkintaan) nuo voivat olla työkaluja muiden joukossa, mutta mystiikkaa ei pitäisi käytettää toisten ihmisten lokerointiin tai itsensä kahlitsemiseen jonkun tietyn arkkityypin pohjalta, koska se riistää ihmiseltä toimijuuden. Tarot-kortit mielestäni vertautuvat näihin kahteen hyvin, koska paras käyttösovellus on sanoittaa omaa sisintään ulospäin viitekehyksessä, jonka voi oppia ja jota voi opettaa muille.

Suhteeni mystiikkaan on ohut mutta mutkaton, koska jos jokin rituaali auttaa, sen luonteella (yliluonnollinen vs tieteellinen) ei ehkä ole lopulta väliä. Totta kai haluan tietää ja ottaa selvää taustamekanismista, koska jos joku pystyy purkamaan mekanismin osiin, saadaan uutta tietoa, jota voidaan soveltaa myös muualla. Toisaalta monesti jostain asiasta saatu apu on arvokasta itsessään, vaikka toimintamekanismia ei ymmärrettäisi täysin. Esimerkkinä tästä HS kirjoitti artikkelin altistavasta kirjoittamisterapiasta viime viikolla (18.6.) otsikolla "Trauman voi voittaa kirjoittamalla - Uusi terapiamuoto osoittautunut tehokkaaksi". Olen odottanut altistavasta kirjoitusterapiasta puhuvia artikkeleita ja sen valtavirtaistumista, koska on ollut viitteitä sen hyödyllisyydestä jo pitkään. Taustalla on kai ajatus siitä, että oma kipu ulkoistetaan paperille, jolloin sen voi ajatella olevan poissa päästä. Joillekin tämä riittää, mutta joillekin voi olla tärkeää mennä pidemmälle ja nähdä, että kipu lähtee pois. Eräs minusta mielenkiintoinen variaatio tästä on kirjeen kirjoittaminen ihmisille, jolle ei voi lähettää oikeaa kirjettä. Joitakin auttaa tunteiden puiminen kirjeessä ja pyytäminen yliluonnolliselta voimalta, että se ottaa kirjeen sisällön haltuunsa. Joitakin kirjeen polttaminen auttaa. Näissä tapauksissa helpotuksen tuo kai se, että taakka annetaan pois, mutta riippuu paljon ihmisestä, milloin hänestä tuntuu, että taakka on todella annettu pois. Tässä näyttäisi olevan paljon henkisyyttä, mikä on mielenkiintoista. ^^

Olen itse saanut mystiikan työkaluista apua yksinäisyyteen. Minusta on usein tuntunut siltä, että minun ja suurimman osan muista välissä on aikavääristymä ja että minun on siksi lähes mahdotonta olla läsnä muiden seurassa. Pystyn arkijärjellä nimeämään syyt kokemukselle ja löytämään ihmisiä, joiden seurassa en tunne olevani yksin jossain toisaalla, mutta aina se ei riitä. Kun turvaudun mystiikan viitekehyksiin, pystyn olemaan hetken läsnä muille ihmisille aikavääristymän läpi, mikä on ollut ihan hyvä kokemus ja koen, että olen saamassa kiinni jostain ajatuksesta, jota voin soveltaa elämässä laajemmin tulevaisuudessa. En luota mystiikkaan, mutta en sulje sitä pois.

[haikailutaide]

Kiitos ja oikein pätevää pohdintaa sulla taas, aika samoilla linjoilla nyökyttelen edelleen!

Mietin toki tovin tuossa aiemman kanssa, että viitsinkö koko viestiä lähettää. Tiedostan että se saattaa olla vähän downer, mutta sen teroitan vielä, että pahin kajahdus ja trauma on jo tukevasti takana ja nykyisellään fiilis asian suhteen jos nyt ei hyvä niin toipunut! Kirous on tiessään tmv...

Erittäin kiva kuulla, että se jotain ajatuksia herätti - sillä idealla sen lopulta päätinkin jakaa. Kyse on kuitenkin kokemuksesta, jossa melko kaikenkirjava mystiikka ehdottomasti oli mun elämässä tietyn aikaa positiivinen (ja hyvinkin tärkeä, kantava) tukipilari (omasta arjen neutraalista epäuskoisuudesta huolimatta).

Esimerkiks tuo mainitsemasi huolien ulkoistaminen oli siinä varmasti iso osa. Oli se sitten pyhä kukalie tai joku hahmoton paikanhaltija tai tusina nazaria joka nurkassa ja päällä, niin oli sitten edes joku joka vahtii nurkkia oman hajoavan pään seurana. Kyllä mä edelleen pidän sitä osittain ihan käypänä pienenä taikauskoisuutena.