Tarinan aloittaminen ja ensimmäiset lauseet

[Miksu]

Millainen on mielestänne hyvä tai kiinnostava alku tarinalle? Kuinka tärkeä on ensimmäinen lause? Tuleeko mieleen hetkiä, jolloin lukijana olisitte vaikuttuneet tarinan aloituslauseista -- tai sulkeneet kirjan heti ensimmäisen kappaleen luettuanne? Onko vaikeaa keksiä, mistä kohtaa tarinan pitäisi alkaa?

Pahimpana aloituskliseenä mainitaan usein se, että päähenkilö herää aamulla ja ryhtyy tavallisiin aamutoimiinsa. Pitäisi aloittaa jollakin kiinnostavalla, ja hampaiden harjaus sitä harvoin on, paitsi ehkä jos päähenkilö onkin yön aikana kasvattanut torahampaat. Muita vältettäviä asioita aloituksessa lienevät ainakin infodumppaus ja liian kaukaa aloittaminen (esim. maailman syntytarinan kertominen fantasiatarinassa, jossa aihe ei tule koskaan olennaiseksi). Sen sijaan olisi suotavaa saattaa lukija mahdollisimman pian kärryille siitä, millaisessa miljöössä ja millaisen päähenkilön matkassa ollaan. Aloituksen pitäisi myös sopia tarinan yleiseen tyyliin ja tunnelmaan. Nämä tällaisia yleisiä ohjeita, joita on tullut vastaan; kaikkia sääntöjähän voi rikkoa jos tietää mitä tekee.

Mulle kiinnostava aloitus on sellainen, joka menee mahdollisimman pian asiaan tai ainakin tarjoaa jonkin pienen koukun, vaikka kiinnostavan kysymyksen tai väitteen tai yliluonnollisen ilmiön. Pitkät maisemakuvaukset eivät ole mieleen, kun taas dialogia on yleensä helppoa hypätä seuraamaan. Myös pitkä prologi, josta hypätään ihan eri aikaan, paikkaan ja eri henkilöiden luo varsinaisen tarinan alkaessa, saattaa saada mut turhautumaan.

Vaikka mieltymykseni lukijana ovat aika selvät, hyvän aloituksen kirjoittaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Pohdin tällä hetkellä fantasiatarinani varsinaista aloitusta lyhyen(! :D) prologin jälkeen. Tiedän, mistä kohtaa tarina alkaa, mutta yksityiskohdat ovat vielä työn alla. Pitäisikö aloituslauseissa kiinnittää huomiota miljööseen, johonkin kiinnostavaan taikajuttuun, päähenkilön mielenmaisemaan... Tuntuu hankalalta yhtä aikaa tarjota tarpeeksi informaatiota, jottei alku ole sekava, ja toisaalta koukuttaa lukija jollakin mielenkiintoisella. Ehkä pitää vielä uudestaan miettiä, onko tämä oikea aika ja paikka aloittaa tarina, tai näenkö itse miljöön tarpeeksi selkeästi välittääkseni siitä kuvan.

Mitenkäs muut? Oletteko kohdanneet aloituksissa haasteita tai törmänneet erityisen toimiviin neuvoihin? Mun puolesta ketjussa saa vaikka jakaa erityisen onnistuneita (tai epäonnistuneita) aloituksia tai esimerkkejä siitä, miten tylsästä aloituksesta on saatu muokattua vetävämpi.

[Saarnetar]

Musta toimiva neuvo aloitukseen on se, että jo ensimmäisessä lauseessa pitää olla jokin koukku, joka kiinnittää lukijan huomion ja saa sen jatkamaan eteenpäin. Just jotkut aamutoimien tai maisemien kuvaukset harvemmin toimii. Niissä ei tapahdu mitään mielenkiintoista, sanota mitään mikä innostaisi jatkamaan lukemista. Paitsi jos esim. horisontissa näkyy jokin valtava, uhkaava sääilmiö.

Mä just aiemmin tällä viikolla katsoin Amazonissa yhtä Kindle-kirjaa, joka oli tarjouksessa. Luin ensimmäisen kappaleen ja siihen se jäi. Se alkoi jotenkin että sillä oli teekuppi kädessä ja se istui kuistilla. Siis niiin mitään sanomaton aloitus. Koko ensimmäinen kappale oli niin unohdettava että jätin lukemisen siihen enkä tosiaan kirjaa ostanut. Koska jos ensimmäinen lause ja kappale, jotka on tärkeitä, on noin tylsiä, miten on sellaisten kohtausten laita, jotka on rakenteellisesta vinkkelistä katsottuna vähemmän tärkeitä?

Mulla on yksi lempi aloituslause. Mä tunnustan että en ole kirjaa vielä lukenut. Ihan siksi, että mun odotukset on kirjan suhteen niin korkealla, että mä pelkään ettei se kirja pysty niitä ikinä lunastamaan ja aloitus vaan siirtyy ja siirtyy ja siirtyy... Mutta, kirja alkaa tällä lauseella: "Ask me not if God exists, but why he's such a prick." (Empire of the Vampire-Jay Kristoff). Ja musta tuo on yksi parhaista aloituslauseista jonka mä olen nähnyt. Osa ei varmaankaan tykkää, mutta musta tuo on loistava. *chef's kiss*

Jossain oli myös, että aloituslause ei saa valehdella. Eli toisin sanoen, se ei saa maalata sellaista kuvaa, että jotain katastrofaalista on tapahtumassa ja sitten lopulta se tapahtuma olikin jokin todella mitätön, esim. kahvikupi särkyminen. Koska siinä petetään lukijan luottamus heti alkuunsa ja se luottamus on sitten vaikea saada takaisin.

Sitten vielä viimein vinkki aloitukseen: aloita toiminnalla. Ei tarvitse siis kirjaimellisesti olla mikään taistelukohtaus menossa (vaikka toki voi olla), vaan että siinä ensimmäisessä lauseessa tai kappaleessa, luvussa, tehdään jotain, liikutaan jollain tapaa. Jos hahmo tosiaan istuu teekuppi kädessä kuistilla, niin siinä ei tapahdu mitään. Ei ketään kiinnosta. Mutta jos se juoksee siellä kuistilla se teekuppi kädessä, niin se aloitus on jo paljon mielenkiintoisempi! Miksi se juoksee? Minne se juoksee? Seuraako sitä joku? Mitä jos se kaatuua? Kaatuko se?! :D Ja tällä tavalla lukija jatkaa lukemista. Sille tulee kysymyksiä siitä alusta ja se haluaa saada niihin vastauksen. Hook and catch!

[shieva]

Tykkään itse aina aloittaa kesken toiminnan, tai sitten dialogilla. Joskus voi olla, että editoidessa tulee sitten lisättyä jotain selittävämpää ennen sitä, mutta kirjoittamisessa auttaa se, että menee vaan suoraan siihen itseä kiinnostavaan kohtaan. Todennäköisesti se kiinnostaa myös lukijaa. Tykkään kyllä samasta myös lukemissani kirjoissa. Varsinkin joku miljöökuvaus on ihan boooring. Jotkut toki siitäkin tykkää.

Tuosta Saarnettaren "Ask me not if God exists, but why he's such a prick."-esimerkistä tuli mieleen, että monet kirjat alkavat myös jollain mietelauseella tai ennakoivalla lauseella. Ylpeys ja ennakkoluulo alkaa yleistyksellä: "On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa." Tämä tietysti voi olla hyvä tapa myös, että tavallaan tiivistetään joku tarinan kannalta tärkeä elementti ensimmäiseen lauseeseen, mutta sen voi tosiaan keksiä vaikka sitten editointivaiheessa.

Ensimmäinen lause ei ehkä ole niin tärkeä kuin ensimmäinen kappale. Voihan se olla vaikka "Hei." Jos sen "Hei"n jälkeen tulee vaikka että "Nostin katseeni ylös kahvikupistani ja tajusin, että pöytääni oli istuutunut täydellinen kopio minusta. Ja minä kun luulin olevani ainut lapsi", niin mielenkiinto alkaa jo herätä.

Miki Liukkosen Vierastilan alku oli sellainen, että raivostutti sen lukeminen ja en olisi varmaan jatkanut, ellen olisi ostanut kirjaa :D Se alkaa näin:

Niin tosiaan ei se ollut edes kysymys vaan käsky. Ja pitääkö tämä paska käydä IHAN OIKEASTI taas läpi...? (Häpeälliset muistot kolmista edellisistä treffeistä lävistivät mielen kuin nuoli hämärän ullakon ja suoraan epätoivokeskukseen.) Hän oli näissä jutuissa aina esprit de l'escalier.

Muutaman sivun ajan tuntui tervanjuonnilta, mutta sitten kerronta onneksi rauhoittui (ja itsekin ehkä tottui). Mutta olisi voinut jäädä siihen, jos en olisi päättänyt, että luen kirjan vaikka mikä olisi. Kaunis kirja, yksi kauneimpia kirjoja mitä omistan ja siksi sen ostinkin (ja koska halusin tutustua Miki Liukkosen tuotantoon), vaikka arvelinkin, ettei ole ihan mun juttu.

[Saarnetar]

Tuosta Saarnettaren "Ask me not if God exists, but why he's such a prick."-esimerkistä tuli mieleen, että monet kirjat alkavat myös jollain mietelauseella tai ennakoivalla lauseella. Ylpeys ja ennakkoluulo alkaa yleistyksellä: "On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa." Tämä tietysti voi olla hyvä tapa myös, että tavallaan tiivistetään joku tarinan kannalta tärkeä elementti ensimmäiseen lauseeseen, mutta sen voi tosiaan keksiä vaikka sitten editointivaiheessa.

Tuo Ylpeys ja Ennakkoluulon aloitus on myös vallan mainio. Siinä sekä herätetään lukija ajattelemaan asiaa kertomalla että jokin asia on totuus ja kerrotaan myös hyvin ytimekkäästi mistä itse tarinassa on kyse. Tällaisen lauseen kun lukee niin kyllä sitä mielenkiinto herää ja jatkaa lukemista.

[Nanumea]

Miki Liukkosen Vierastilan alku oli sellainen, että raivostutti sen lukeminen ja en olisi varmaan jatkanut, ellen olisi ostanut kirjaa :D Se alkaa näin:

Niin tosiaan ei se ollut edes kysymys vaan käsky. Ja pitääkö tämä paska käydä IHAN OIKEASTI taas läpi...? (Häpeälliset muistot kolmista edellisistä treffeistä lävistivät mielen kuin nuoli hämärän ullakon ja suoraan epätoivokeskukseen.) Hän oli näissä jutuissa aina esprit de l'escalier.

Muutaman sivun ajan tuntui tervanjuonnilta, mutta sitten kerronta onneksi rauhoittui (ja itsekin ehkä tottui). Mutta olisi voinut jäädä siihen, jos en olisi päättänyt, että luen kirjan vaikka mikä olisi. Kaunis kirja, yksi kauneimpia kirjoja mitä omistan ja siksi sen ostinkin (ja koska halusin tutustua Miki Liukkosen tuotantoon), vaikka arvelinkin, ettei ole ihan mun juttu.

Saako kysyä, mikä siinä tarkemmin ottaen raivostutti? Mun mielestä tuo on aivan hykerryttävän ihana aloitus, joka näyttää lukijalle heti mitä on luvassa: epätavallisia kielikuvia, sekavaa menoa, aivan uusia täsmäsanoja sekä namedroppailua ja viittauksia joita varten tarvitaan google käden ulottuville. Ja sitähän Miki Liukkosen tuotanto on. On siis yllättävää kuulla, että noin mikiliukkosmainen alku on ensin raivostuttanut mutta sitten olet kuitenkin pitänyt kirjasta.

[shieva]

Saako kysyä, mikä siinä tarkemmin ottaen raivostutti? Mun mielestä tuo on aivan hykerryttävän ihana aloitus, joka näyttää lukijalle heti mitä on luvassa: epätavallisia kielikuvia, sekavaa menoa, aivan uusia täsmäsanoja sekä namedroppailua ja viittauksia joita varten tarvitaan google käden ulottuville. Ja sitähän Miki Liukkosen tuotanto on. On siis yllättävää kuulla, että noin mikiliukkosmainen alku on ensin raivostuttanut mutta sitten olet kuitenkin pitänyt kirjasta.

No en kyllä voi sanoa että pidin kirjasta, vaikka sainkin sen loppuun asti luettua. Mutta kirjassa on tavallaan kaksi vaihdetta: juonenkuljetus ja filosofinen jaarittelu, ja olisin suonut, että alkuun olisi ollut vähän enemmän sitä juonenkuljetusta, eikä menty suoraan syvään päätyyn. On aika vaikeaa kiinnostua hahmon päänsisäisestä monologista, kun ei tiedä vielä yhtään mitään siitä hahmosta tai maailmasta jossa se hahmo elää. Kiinnostus kirjaa kohtaan heräsi oikeastaan siinä vaiheessa, kun kirjailijahahmo astui kuvioihin, koska vaikka sekin oli monologia, niin aika nopeasti hoksasin että tässä nyt on tavallaan Miki Liukkonen itse tämä hahmo, jolloin siihen vaahtoamiseen oli paljon helpompi päästä sisälle. Ja tämän monologin jälkeen kirjassa alkoi sitten juonen osalta jotain tapahtuakin.

Ja siis rakastan Miki Liukkosen maailmaa, kuuntelin sen hyvin intensiivisesti yhden kesän aikana (niin intensiivisesti että aloin itsekin ajattelemaan hänen äänellään), mutta otan filosofiset monologit mieluummin podcastmuodossa kuin romaanin aloituksessa.