Onko teillä jotain sellaisia lukukokemuksia, tekijöitä tai genrejä, jotka tuntuvat kielletyiltä tai noloilta - jotain, mistä ei tulisi pitää?
Minä luen aika ajoin Lee Childin Reacher -romaaneja, vaikka pidän niitä pääosin aika kömpelösti kirjoitettuina (no, on hän vuosien mittaan oppinut jotain romaanin rakenteesta); enkä periaatteessa ole mahdottoman innostunut hieman hunni Attilasta oikealle sijoittuvasta vigilantismista (sentään tuoreemmissa teoksissa antagonisteja ovat muutkin kuin arabit, albaanit ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat) .... mutta joo, luen. Enkä oikein osaa perustella muulla kuin analogialla: tiedän, että salaatit ja vihersmoothiet tekevät minulle hyvää - silti toisinaan lähipizzerian rasvalätkä ja pari kaljaa on just se, mitä haluan.
Kellään muulla samanlaista salaa peiton alla ja kenenkään tietämättä -lukukokemusta/taipumusta?
Guilty pleasure/kirjalliset kielletyt nautinnot?
Valvoja: Emeritusa
- haikailutaide
- Kiltavalvoja
- Viestit: 500
- Liittynyt: 04 Joulu 2023 10:45
- Paikkakunta: Turku
- Viesti:
Re: Guilty pleasure/kirjalliset kielletyt nautinnot?
Joo siis iso oma paheeni ovat nää seiskytluvun ja kasarin pahimmat vanhat Komisario Morse -dekkarit.
Se telkkarin komisariohan on leppoisa ja sympaattinen mies verrattuna kirjallisiin lähtökohtiinsa, puhumattakaan Nuoren märkä rätti -versiosta.
Alkupään kirjojen Morse on sen luokan härski ja sovinistinen itteään täynnä oleva Gary Stu (ihan oikeasti, ansaitsee sen tittelin) että siitä tulee oikeesti jokseenkin hyvää viihdettä. Ehkä osin jopa taroituksella, sillä fyysistä huumoria ja mitä lie toilailua kyllä riittää lähinnä äijän itsensä kustannuksella.
Kyllä kirja-Morse myöhemmin vähän laantuu lähemmäs tv-versiotaan, kun julkaisuhetket niiden välillä ovat lähentyneet, mutta kuitenkin.
Sarjassa "ehdottomasti en suosittelisi näitä kellekään, mutta nautin kyllä itse".
Se telkkarin komisariohan on leppoisa ja sympaattinen mies verrattuna kirjallisiin lähtökohtiinsa, puhumattakaan Nuoren märkä rätti -versiosta.
Alkupään kirjojen Morse on sen luokan härski ja sovinistinen itteään täynnä oleva Gary Stu (ihan oikeasti, ansaitsee sen tittelin) että siitä tulee oikeesti jokseenkin hyvää viihdettä. Ehkä osin jopa taroituksella, sillä fyysistä huumoria ja mitä lie toilailua kyllä riittää lähinnä äijän itsensä kustannuksella.
Kyllä kirja-Morse myöhemmin vähän laantuu lähemmäs tv-versiotaan, kun julkaisuhetket niiden välillä ovat lähentyneet, mutta kuitenkin.
Sarjassa "ehdottomasti en suosittelisi näitä kellekään, mutta nautin kyllä itse".
Piimän Paavali, joka kertoi kauhutarinan työpaikan kahvihuoneen kokkelipurkista...
Sudensurma, poliittista folklore-fantasiaa; 2. luonnos, 23/27 lukua.
Aivoriihessä: Jätinhauta, synkeää seikkailufantasiaa; Heppakirjoja historiallisella twistillä.
Sudensurma, poliittista folklore-fantasiaa; 2. luonnos, 23/27 lukua.
Aivoriihessä: Jätinhauta, synkeää seikkailufantasiaa; Heppakirjoja historiallisella twistillä.
- sayaxoxo
- Käännöskirjallisuuden sanansaattaja
- Viestit: 103
- Liittynyt: 02 Joulu 2023 10:28
- Sanamäärä: 11,201 / 20,000
Re: Guilty pleasure/kirjalliset kielletyt nautinnot?
Lähestyvän halloweenin kunniaksi aion puhua omasta kauhukirjallisuuden suosikistani; syistä, joiden takia toivoisin, että kauhuklassikkosuosikki olisi joku toinen mutta myös syistä, joiden takia teos on minulle kaikkein rakkain genren edustaja.
Bram Stokerin "Dracula" on kauhusuosikkini. Sillä on klassikon asema, mutta tarinaa on vuosien varrella kritisoitu esimerkiksi juonen naiskuvasta ja stereotypisoinnista. Itse ajattelen, että jos kirjan asettaa oman aikansa kontekstiin, siinä on paljon elementtejä, jotka voisi nähdä julkaisuhetken ilmapiirissä maltillisen myötämielisinä naisten oikeuksien puolesta. Esimerkiksi kirjan kaksi naispäähahmoa esitetään itsenäisinä, mikä ei välttämättä ole ollut ajassa samanlainen olettamus kuin nykykirjallisuudessa. Silti naishahmoista toisella on monta kosijaa, kun taas toinen heistä on nokkelan lisäksi pidättyvä. Saa arvata, kummalle käy kehnosti - ja tästä syystä olisi vaikeaa väittää teosta edelläkulkijaksi. Kauhuklassikoista Mary Shelleyn "Frankenstein" on helppo tunnistaa pioneeriksi, joka osasi kysyä teknologian kehityksestä hyviä eettisiä kysymyksiä ennen kuin moni osasi edes arvata, miten nopeasti tiede lähentyisi elämän luomista, kun taas Lovecraftin kauhun voisi kiteyttää huoleen tutemattomaan törmäämisestä, vaikka monelle tiedefanille ajatus herättää intoa kauhun sijaan, missä tapauksessa Lovecraftin kauhusta on vaikea saada kunnollista otetta tai vastata siihen dilemmaan, jonka voi tunnistaa esitetyksi, vaikka sitä ei itse pitäisi ongelmana tai asiana, johon henkilökohtaisella tasolla pystyy ottautumaan.
Mutta minulle "Dracula" on kirja, jota ei voi arvioida samalla mittapuulla.
Näen "Draculassa" paljon samoja asioita, joista pidän Stephen Kingin tuotannossa: yliluonnollista, kutkuttavaa mysteeriä, joka kuljettaa lukijan vastauksia kohti vankan varmasti, sekä hahmovetoisuutta, ehkä myös found family-troopin ja seikkailua. Pidän kirjassa paljon hahmojen välisestä dynamiikasta, jossa he kaikki ovat toistensa tukena tilanteessa, joka on heille kaikille tuntematon. Ja nämä tyypit ovat päättäneet selvittää mysteerin, minkä takia lukijana on helppo päästä heidän kauttaan samaan mielentilaan ja todeta: "Minäkin haluan tietää!" Lempikohtani kirjassa on kuvaus haaksirikkoutuneesta laivasta, jonka muistan yllättäneen minua ensimmäisellä lukukerralla, koska se toi muuten hyvin tiiviiseen tarinaan uuden näkökulman keskellä kirjaa, mutta samaan aikaan loksautti palapelin paloja kohdilleen.
Tiedän, että "Dracula" ei ole omassa sarjassaan se kaikista filosofisin, uraauurtavin tai edes katu-uskottavin teos, mutta se on myös yksi niistä harvoista kirjoista, joita lukiessa minulle ei ole tullut vastaan yhtään tylsää sivua, minkä voi nähdä syynä kirjasta tehtyjen sovitusten määrään. Minusta kirjassa on nimenomaan hienoa, että se jättää tilaa lukijan omalle pohdinnalle keskittymällä hyvän tarinan kertomiseen. Kaikesta huolimatta se on helposti ammennettava teos. ^^
Bram Stokerin "Dracula" on kauhusuosikkini. Sillä on klassikon asema, mutta tarinaa on vuosien varrella kritisoitu esimerkiksi juonen naiskuvasta ja stereotypisoinnista. Itse ajattelen, että jos kirjan asettaa oman aikansa kontekstiin, siinä on paljon elementtejä, jotka voisi nähdä julkaisuhetken ilmapiirissä maltillisen myötämielisinä naisten oikeuksien puolesta. Esimerkiksi kirjan kaksi naispäähahmoa esitetään itsenäisinä, mikä ei välttämättä ole ollut ajassa samanlainen olettamus kuin nykykirjallisuudessa. Silti naishahmoista toisella on monta kosijaa, kun taas toinen heistä on nokkelan lisäksi pidättyvä. Saa arvata, kummalle käy kehnosti - ja tästä syystä olisi vaikeaa väittää teosta edelläkulkijaksi. Kauhuklassikoista Mary Shelleyn "Frankenstein" on helppo tunnistaa pioneeriksi, joka osasi kysyä teknologian kehityksestä hyviä eettisiä kysymyksiä ennen kuin moni osasi edes arvata, miten nopeasti tiede lähentyisi elämän luomista, kun taas Lovecraftin kauhun voisi kiteyttää huoleen tutemattomaan törmäämisestä, vaikka monelle tiedefanille ajatus herättää intoa kauhun sijaan, missä tapauksessa Lovecraftin kauhusta on vaikea saada kunnollista otetta tai vastata siihen dilemmaan, jonka voi tunnistaa esitetyksi, vaikka sitä ei itse pitäisi ongelmana tai asiana, johon henkilökohtaisella tasolla pystyy ottautumaan.
Mutta minulle "Dracula" on kirja, jota ei voi arvioida samalla mittapuulla.
Näen "Draculassa" paljon samoja asioita, joista pidän Stephen Kingin tuotannossa: yliluonnollista, kutkuttavaa mysteeriä, joka kuljettaa lukijan vastauksia kohti vankan varmasti, sekä hahmovetoisuutta, ehkä myös found family-troopin ja seikkailua. Pidän kirjassa paljon hahmojen välisestä dynamiikasta, jossa he kaikki ovat toistensa tukena tilanteessa, joka on heille kaikille tuntematon. Ja nämä tyypit ovat päättäneet selvittää mysteerin, minkä takia lukijana on helppo päästä heidän kauttaan samaan mielentilaan ja todeta: "Minäkin haluan tietää!" Lempikohtani kirjassa on kuvaus haaksirikkoutuneesta laivasta, jonka muistan yllättäneen minua ensimmäisellä lukukerralla, koska se toi muuten hyvin tiiviiseen tarinaan uuden näkökulman keskellä kirjaa, mutta samaan aikaan loksautti palapelin paloja kohdilleen.
Tiedän, että "Dracula" ei ole omassa sarjassaan se kaikista filosofisin, uraauurtavin tai edes katu-uskottavin teos, mutta se on myös yksi niistä harvoista kirjoista, joita lukiessa minulle ei ole tullut vastaan yhtään tylsää sivua, minkä voi nähdä syynä kirjasta tehtyjen sovitusten määrään. Minusta kirjassa on nimenomaan hienoa, että se jättää tilaa lukijan omalle pohdinnalle keskittymällä hyvän tarinan kertomiseen. Kaikesta huolimatta se on helposti ammennettava teos. ^^