Ovatko NaNoWriMo ja vastaavat haasteet todella hyväksi meille?

[HannaTulijoki]

En tiedä. Eivät välttämättä.
Itse osallistuin muutaman kerran erääseen käsityöaiheiseen vaihtoon. Alussa se oli kivaa, mutta lopussa alkoi ahdistaa ihan hirveästi. En tajunnut ensin, mistä se tuli, mutta sitten tajusin, että se oli velvollisuudentuntoni. Ensin oli suuri ilo, kun sai yllättää toisen, mutta loppua kohti se muuttui valtavaksi ahdistukseksi, kun yllätyksistä tulikin velvollisuus. Nanon tapauksessa saattaisin ajatella kirjoittamisen olevan velvollisuus, vaikka yleensä se on nautinto. Saattaisin alkaa lopussa stressaamaan ajan riittävyydestä ja kaikesta muusta. En omasta mielestäni ole siis oikea ihminen Nanon kannalta.

[Ael]

Kiitos runsaista vastauksista ja mielenkiintoisesta keskustelusta! Täällä on niin monta hyvää pointtia ja tärkeintähän on, että kysymykseen "Ovatko NaNoWriMo ja vastaavat haasteet todella hyväksi meille?" on mahdotonta vastata, koska vastaus riippuu niin paljon yksilöstä, eikä 'totuus' ole mustavalkoinen. Itse olen ottanut ehkä vähän negatiivisen kannan tähän kysymykseen, mutta tunnistan todellakin myös kaikki nämä hyvät puolet.

Yhteisöllisyys on myös mainittu; miltä tuntuu, kuinka paljon nanon merkityksen pohdintaan teillä vaikuttaa se, että tässä on käyty läpi korona-aika sosiaalisine rajoituksineen? Toisaalta nano on osittain verkkotapahtuma, mutta livemiitit ovat ilmeisestikin myös kokonaisuuden suola, sokeri ja hydrattu rasva - miten niiden puuttuminen vaikutti nanon merkityksen arviointiin silloin, millaisia kaikuja sulusta elää edelleen?

Minulle itselleni tämä ei ehkä vaikuta kovin paljoa. Noin muutenkin olen kaivannut paljon sellaista kirjoittajapiirimäistä sosiaalista puolta elämääni, mutta sellaisia on ollut jotenkin vaikeahko löytää, varsinkaan livenä. Toisena saatan olla vähän arka uusille kokemuksille, joten livetapaamiset aina jännittää ja hermostuttaa. Samoin etänä tapahtuvat tapaamiset äänen (ja mahdollisesti) videon kanssa. Iloisesti siis kirjoittelen menemään tietäen, että jossain siellä ruudun puolella kaikki nämä nimimerkit myös kirjoittelevat samaan aikaan. Se on riittänyt itselleni yhteisöllisyydeksi ja sen takia tällaiset haasteet ja yhteisöt ovat olleet tärkeitä myös ennen koronaa. En halua sanoa, että korona itsessään olisi ollut mitenkään hyvä juttu, mutta hyvänä puolena se kyllä mahdollistutti vielä suuremman yhteisöllisyyden netin kautta, koska yhtäkkiä vähän kaikki olivatkin ruutujen takana.
Näköjään kokemukseni on hyvin samanlainen Southpawn kanssa.

Täytyy myöntää, että edellisten kuukausien aikana olen kuitenkin tykästynyt myös ideaan livenä tapahtuvista tapaamisista ja tapahtumista.

[Shaluna]

Mulle haasteet on hyväksi vaikka oonkin samaa mieltä niiden huonoista puolista. Hajanaisia ajatuksia aiheesta:

Mä oon iloinen että osallistuin nanoon ekan kerran, koska sen avulla ylipäätään aloitin kirjoittamisen. Sitä ennen ei oo juuri ollut muuta kuin ideoita, muutamia lauseita siellä täällä ja päiväkirjamerkintöjä. Nano tuntu hyvältä

Joku ulkopuolinen deadline on mulle tärkee saadakseni aikaiseksi suurin piirtein yhtään mitään, niin nano on auttanut siinä. Muutenkin mulle on helpompi tehdä asioita urakka-tyylisesti kun säännöllisesti. Ja sit nanohaasteet on rytmittäneet mun vuotta jo jonkin aikaa.

Yhteisöllisyys on ollut alusta asti mulle iso juttu. Ekana vuonna (2010) olin aktiivinen foorumilla ja 2011 uskallauduin ekaan livemiittiin. Pk-seudun miiteissä olin aktiivinen 2011-2019. Korona-aikana oon käynyt parissa livemiitissä, mut oon ollut monessa jitsi-miitissä. (Korona-ajaksi lasken siis 2020 eteenpäin varmaan johonkin hamaan tulevaisuuteen, vaikka korona ei enää näykään samalla tavalla yhteiskunnan toimissa.) Mulle etätapaamiset on tosi kivoja, koska siinä ei oo samalla tavalla kuormittavia juttuja kun livemiiteissä. Plus näkee muuallakin maassa asuvia muutenkin kun vierailemalla paikan päällä.

Oon iloinen että Killassa (Killalla?) on haasteita ja tosi iloinen että tavoitteet päätetään itse. 50k on ollut vähän haasteellista jo useempana vuonna, mutta en myöskään osannut ottaa pienempää tavoitetta. Varsinkin kun oli niitä voittoja takana enemmän ja enemmän.

Sanamäärä on mulle helppo tapa hahmottaa tavoitetta, mutta nyt oon useemman kerran kokeillut minuuttitavoitetta.

Nyt on liian nälkä jatkaakseni pohdintoja enempää

[shieva]

Tosi hyviä pointteja tässä keskustelussa jo tullutkin, samoja juttuja olen pohtinut paljon itse. Osallistuin NaNoon ensimmäistä kertaa vuonna 2010, silloin ja parina ensimmäisenä vuotena tuli voitto ihan rehellisesti, vaikkakin siinä ja siinä. Jossain vaiheessa rupesin "huijaamaan" eli laskemaan sanamääriin mukaan myös päiväkirjatekstit. Huomasin lopulta, että kirjoitin sitten päiväkirjaani jotain roskaa ihan vain että saisi sanamäärän täyteen. Tajusin jo pari vuotta sitten, että eihän tämä nyt enää toimi. Kokeilin viime vuonna Campin aikana aikatavoitetta ja se onnistui ihan hyvin, tosin tavoitteena oli 15 minuuttia päivässä ja sitten vedin 2-3 tunnin päiviä ja monta päivää ilman kirjoittamista, eli sekään ei ollut ihanteellinen ratkaisu.

Marraskuun NaNon suhteen olen luovuttanut jo aiemmin, Campeihin olen osallistunut esim. 30k tai joskus 15k tavoitteella. Työllistymisen jälkeen totesin, että ruumis ei fyysisestikään kestä sitä, että istuu ensin työpäivän koneella koodaamassa ja sitten pitäisi vielä illalla kirjoittaa n. tunnin ajan (sen verran minulla suunnilleen menee 1667 sanan kirjoittamiseen, hyvinä päivinä). Viimeistään kuun puolessa välissä selkä oli täysin jumissa. Marraskuu nyt ei muutenkaan ole niitä parhaita kuukausia fyysisesti pimeyden ja kylmyyden takia, huhti- ja heinäkuu menee huomattavasti kivuttomammin.

Ehkä se yhteisöllisyys on juuri se maaginen tekijä, joka erottaa NaNon ensimmäiset ja viimeiset vuoteni. Ekoina vuosina tuli notkuttua foorumeilla ja Campin cabineissa, ja suunnilleen vuosina 2012-2016 kävin Lahden miiteissä. Sen jälkeen olen kerran käynyt Helsingin miitissä. Ja siinä se. Ehkä yhteisöön kuulumisen tunteen puuttuminen on tehnyt tavoitteestakin vaikeammin saavutettavan. Toivottavasti nyt pääsen taas siihenkin kiinni.

Kun nyt huomasin, että sanamäärätavoitteet eivät minulle toimi, niin mietin mikä sitten toimisi. Rasti kalenteriin tai jotain? Sellaistakin kokeilin, mutta ei tuntunut hyvältä. Kuukausi sitten keksin sen. Otin pienen vihon ja kirjoitan siihen jokaisen kirjoituskerran jälkeen onnistumisista: mitä projektia kirjoitin, miltä tuntuu (aina hyvältä ja aikaansaavalta), mitä oivalluksia tein. Siihen saa kirjoittaa myös silloin, kun on editoinut (sanamäärähän voi olla silloin miinusmerkkinenkin) tai kun on vain saanut jonkun idean ja kirjoittanut siitä muistiinpanoja. Reilun kuukauden jälkeen kirjoituspäiviä on kertynyt 10, kun viime syksynä niitä oli 0. Vielä en ole asettanut mitään tavoitetta (vihkon täyttäminen on tavoite, mutta aikarajaa sille ei ole), mutta ehkä se olisi juurikin tuo 10 päivää kuukaudessa.

Uskon itse vakaasti, että nanowrimon tyyppinen määrä edellä -haaste on aivan varmasti aiheuttanut myös haittaa kirjoittajille.
Se voi ihan taatusti tehdä kirjoittamisesta stressaavaa. Varmasti jollekulle siitä on tullut liiaksi kilpailu.
Luulen, että sanamäärien tuijottaminen voi myös viedä fokuksen pois luovuuden mutkittelevasta luonteesta, sekä suunnitteluun ja kokeiluihin käytettävästä ajasta.
Romaanin työstö saa kuitenkin varmaan olla hidasta ja edestakaista? Ei se tule valmiiksi kertarykäyksellä, vaikka kuinka yrittäisi.

Tämän allekirjoitan täysin, ja lisäisin vielä, että kirjoittajien lisäksi se on varmasti aiheuttanut haittaa myös kustantamoille. Koronan jälkeen oli haastateltu kustantajia siitä, kuinka heille lähetetyt käsikirjoitukset (ja niiden laatu) räjähtivät käsiin. Kuulemma samaa tapahtuu usein myös kesä- ja joululomien jälkeen, kun ihmisillä on ollut aikaa kirjoittaa. Veikkaanpa, että kustannustoimittajalta saattaa päästä suusta kirosana, jos mainitsee lähettämänsä käsikirjoituksen olevan NaNoWriMon aikana kirjoitettu. En tietenkään sano, etteivätkö NaNo-romaanit voisi olla hyviä, tiedän että niitä on olemassa, mutta kuinka paljon sitten onkaan niitä, jotka ovat päätyneet suoraan roskakoriin kustantamoissa...

Kirjoittajana NaNoWriMo on varmasti alkuun ollut minulle käänteentekevä. Se, että saa paperille jotain aikaiseksi, vaiennettua sisäisen kriitikon jne. Nyt kun haluaisi saada aikaiseksi jotain sellaistakin, mitä joku voisi lukea, se ei ehkä olekaan enää niin hyvä juttu. Pitäisi opetella raakatekstin tuottamisen lisäksi myös editoimaan, ja sitähän NaNoWriMo ei itsessään opeta. Jos on aina burnoutissa NaNoWriMon jäljiltä, niin milloin sitä jaksaa tehdä?

[Crysarcher]

Tämän haasteen myötä on tullut löydettyä yhteisö, mutta komppaan kyllä todellakin tuota burn outtia. Olen huomannut että yli tuhannen sanan kirjoittaminen vain ei ole minun aikatauluillani/keskittymisen lahjoillani mahdollista, ja se että olen yhden kerran voittanut nanon johtui siitä että olin lukiossa jossa ei ollut oikeastaan kamalan paljon tekemistä marraskuussa. Nyt kun olen ollut useamman vuoden työelämässä, huomaan että aikaa minulla on kirjoittaa lähinnä iltaisin/öisin ja olisi ihan mukavaa huomioida läheisiäkin siinä jossain välissä. Myös tämä laatuongelma on minulle hyvin tullut esille, aivan sutta ja sekundaa on olleet tiedostot täynnä.

Ajattelen että pitkäjänteinen kirjoittaminen on hyvää, mutta tiedostan itse sen, että omat voimavarat ei riitä enää sellaiseen hurjaan suoritukseen, että jokin pienempi sanamäärä olisi hyvä ja olenkin pitänyt campeistä enemmän kuin itse päätapahtumasta.