Kirjoittajien Kilta

Kahtotaan millon mie saan kirjan käsiini. On tosiaan kuljetuksessa tulossa, mutta saisin sen keskiviikkona, paitsi että olen kivasti keskiviikosta perjantaihin aivan muualla kuin töissä. Enkä viitsi mennä kollegoita häiritteen pääkirjastolle tiistaina, että kipaisisivat hakemassa sen kuljetuslootasta. En kyllä ehtis aloittaa lukemistakaan vasta kuin ensi viikolla, et ei sen puoleen ole kiirus miulla.

Mutta tuo luku päivässä kuulostaa kyllä ihan hyvältä, noin teidän muiden kannalta, jotka pääsette lukemaan ihan ajallaan

Lieveteksti sanoo Nabokovin kutsuneen teosta "ainoaksi proosarunoelmakseen" .... jos otan tuon lukuohjeena, niin sitten varmaan pyrin keskittymään rytmiin ja (piilo-?)merkityksiin


Kummassakin tulokulmassa on ongelmansa, kun puhutaan käännöksestä kirjaan, mikä on alkujaan julkaistu lähes sata vuotta sitten: toisen kielen rytmi, toisen kulttuurin merkitykset. Kuitenkin, joku on ajatellut että tälle käännökselle olisi tilausta tässä ajassa ja tälle kielelle, joten ehkä tämä tulee puhuttelemaan. Saa nähdä.

Olen päässyt aika hyvin alkuun, joskaan en välttämättä sanoisi että vauhtiin; kirjan alku on ollut .... vähemmän viihdyttävä ... kuin mitä ehkä toivoin.


Ymmärrän kyllä, miksi tätä on verrattu Kafkaan (ja ymmärrän kyllä, miksi vertaus on ärsyttänyt Nabokovia, semminkin jos hän ei ole teosta tehdessään vielä ollut lukenut Kafkaa). Kafka, Orwell .... luonnollisia verrokkeja, kyllä - ja kiinnostaisi tietää, onko Jeff VanderMeer on lukenut tämän kirjan ja noukkinut vaikutteita.


Piti googlata päähenkilön nimi; Cincinnatusta pidetään kansalaishyveiden esikuvana - mielenkiintoista, että tässä hänet on asetettu yksin yhteiskuntaa vastaan ...


Ajatukset ja mielipiteet teoksesta ovat vielä aika jäsentymättömiä, pitää katsoa mihin tämä tästä etenee.

Olen lukenut muutaman ekan luvun. Aika samat tunnelmat kuin @RikuY:llä eli ei nyt ihan vielä imaise mukaansa.

Se esipuhe suorastaan pakottaa vertailemaan muihin kirjailijoihin. Kafkan lisäksi Italo Calvino tuli mieleen, joskin molempien tuotanto on varsin viihteellistä tähän alkuun verrattuna

Tässä on sinänsä ollut monia aivan ihania lauseita, kokonaisuus vain vähän tuntuu laahaavan. Esim. ekassa luvussa: "Aika eteni aritmeettisessa sarjassa: kahdeksan" ilahdutti minua.

Lisättäköön, etten pidä niitä verrokkejakaan nyt kauhean viihdyttävinä. Laadukkaita, arvostettuja, ymmärrettävistä syistä kanonisoituja - mutta eivät sellaisia, joihin tartun ensisijaisesti viihtyäkseni. No ehkä Kafkaan, ja silloinkin tod.näk. surrealisminnälkääni ahmin Daniil Harmsia.

Mahtaakohan syynä lukemisen nihkeyteen olla se, että hahmot eivät oikein tunnu päästävän lähelleen? Antagonistit esitetään rooliensa edustajina, lausumassa rituaalisia sanamääriä, välillä (tekstin pintatasolla) konkreettisesti naamioituneena tai sminkattuina .... Ja he taas suhtautuvat päähenkilöön yliolkaisesti, ohi ja yli puhuen, lähinnä ärtyneinä ja turhautuneina siitä, että päähenkilö ei tunnu arvostavan heidän toimintaansa - sellaisella "tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun" -auktoriteettiasenteella?


Ikään kuin moninkertaista vieraannuttamista keskeishahmoista?



Onkohan tarkoituksenakin, että tekstiin pitää suhtautua jotenkin etääntyneesti, lukea jostain semivieraantuneesta positiosta?

Eka lukuviikko takana, kuinka projekti on kulkenut? Hyviä hetkiä, huonoja hetkiä, muuta, mitä _____________?


En tiedä, ehkä tyyliin tottuu tai sitten minulla on Tukholma-syndrooma; kuinka vaan, teksti tuntuu viikossa sujuvammalta - ei tämä edelleenkään varsinaisesti ahmimalla etene, mutta etenee nyt kuitenkin.


Teksti tuntuu niin tiheältä, että siitä on hankala nostaa jotain yksittäistä virkettä tai kohtaa ... olo on niin kuin meemin tyypillä, joka selittää salaliittoa ja taustalla fläppitaulussa langat kulkevat ristiin rastiin. Ehkä nelosluvussa esitetyt säännöt vangeille kuvaavat aika hyvin koko kirjan perustunnelmaa.

Olen lukenut aika pitkälle. Ja yrittänyt keksiä "mikä tässä on vitsinä", mitä hahmot symboloivat. En ole yrittänytkään etsiä ihmisiä, samaistuttavia hahmoja, tai miettiä mikä on unta, mikä unta unessa.

KIrjaa tietysti väkisinkin lukee peilaten sitä kirjailijan esipuheeseen ja siihen historialliseen tilanteeseen, jossa se on kirjoitettu -- 1930-luvun Saksassa jonne kirjailija on paennut bolševikkeja...

Kielellisesti tekstiä on miellyttävää lukea (paitsi että koko ajan mietin onko Vappu Orlov kääntänyt sen venäjästä, englannista vai molemmista; toivottavasti ja oletettavasti vaihtoehto on tuo kolmas.

Muutama luku vielä lukematta. Minullakin tämän lukeminen on helpottunut ajan kanssa, en osaa sanoa miksi. Nelosluvun säännöt vangeille oli kiva kohta, joka saattoi tuntua omassa lukukokemuksessa jonkinlaiselta käänteeltä parempaan.

Eilen tosiaan sain kirjan vihdoin käsiini, ja jo eilisen työillan aikana onnistuin lukemaan kuusi lukua, ja kotona luin vielä kaksi lukua lisää. Miut tää kirja imaisi hyvin mukaansa, en tiedä oikein vielä itsekään, että mikä tässä kirjassa viehättää. Ehkä sitten, kun oma pää ei ole niin kohmeessa väsymyksestä, niin osaan sitten vastata.

Äh, olen ollut sairaana, joten en ole päässyt hakemaan varausta. Yritän vielä saada sen...

Teos alkaa olla loppusuoralla, muutama luku vielä. Kyllä tällä on hetkensä, mutta sellaiseen "Niitä kirjoja, jotka pitää lukea vähintään joka toinen vuosi" -kategoriaan tämä tuskin itsellä kohoaa. Jostain sain sellaisen käsityksen, että Nabokov olisi ollut synesteetikko; ehkä siitä on sävyjä (nuotteja, makuja, villan violettia karheutta) tekstissäkin ...


Juu totalitarismin kuvausta ja kritiikkiä kyllä; mietin myös, olisiko mielekästä nähdä teos analogiana tahdonvastaisesta hoidosta? Siis, joo, mestaus on aika lopullinen hoitomuoto sekin, yhteiskunnan kannalta epätoivottavalle ainekselle, mutta ajattelen auktoriteettien maskeja, päähenkilön "vanginkaapua" ja liian suuria tohveleita, jotain yleisessä asenteessa. Vai onko niin, että totalitarismissa kaikki instituutiot alkavat muistuttaa toisiaan?

No niin ... En ole ihan varma, paljonko kirjasta jäi ensilukemalla käteen. Kyllä sillä oli hetkensä, mutta en ihan päässyt sisälle sillä tavalla kuin olisin tahtonut. Voi olla jo edellämainitut seikat teoksessa; saattoi olla muu elämäntilanne, työt ja silleen, että en päässyt keskittymään ihan teoksen tarvitsemalla tavalla.

Paikoitellen kieli oli nautittavaa, ja tulkinta tuntuu mielenkiintoiselta älylliseltä haasteelta, mutta kokonaisuutena, ekan lukukerran jälkeen, en nyt puhuisi valtavasta lukunautinnosta.


Muut?

MInulle sattui hupaisasti koska luin Bulgakovin Saatanan juuri ennen tätä, ja näitä kahta tulee väkisin verranneeksi, ja ne samat teemat tulevat esiin, nimenomaan se rivien välissä oleva totalitarismin kuvaus ja kritiikki.
Jos kirjailijaa ajattelee, niin jokin vuosi sitten luin Lolitan, joka on tyyliltään täysin erilainen. Ei ensimmäiseksi tulisi mieleen, että kirjailija on sama

Tämä jäi minulla keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Alkupuolella häiritsi runsas, adjektiivipitoinen kuvailu, jolle ei ollut (minusta) oikein mitään syytä. Kun hahmot tai heidän kohtalonsa eivät koskettaneet, ei kiinnostanut myöskään miltä asiat näyttävät tai tuntuvat jonkun muun mielestä.

En nyt tiedä, kuinka paljon tämä spoilaa tai haittaako se, mutta piilotetaan nyt varmuuden vuoksi omat tarkemmat ajatukset.

Sitä mukaa kun tekstissä alkoi olla enemmän suoria viittauksia siihen, että koko juttu on vain surkuhupaisaa näytelmää, aloin pitää tästä enemmän. Tuntuiko se sitten jonkinlaiselta lukuohjeelta? Siis tyyliin, että asioita kuvaillaan kuten näytelmän käsikirjoituksessa, jotta lavastajat ja näyttelijät pystyvät toteuttamaan oman osuutensa.