Kirjoittajien Kilta

Mikä on huonoin saamasi tai löytämäsi kirjoitusohje/-vinkki/-neuvo? Yleisesti huono tai sitten vain omaan tilanteeseesi huono.

Yleisesti minun mielestäni huonoin vinkki/ohje on, kun mitä tahansa vinkkiä tai ohjetta tarjotaan periaatteella one fits all. Mikään ohje ei päde kaikkiin tapauksiin, vaikka osa neuvoista on parempia ja osa ehkä huonompia.

En yhtään pidä myöskään siitä, jos kehotetaan olemaan tekemättä jotakin, koska tämän jotakinin vastakohta on ollut perustana tunnetulle ja menestyneelle kirjalle - ihan sama. Kirjoittaminen on sanataidetta ja sääntöjen rikkominen on hienoa. Minun mielestäni mitä tahansa sääntöä voi rikkoa. Kirjan voi kirjoittaa takaperin, sen voi kirjoittaa ilman välimerkkejä, voit kirjoittaa halutessasi jokaisen luvun eri näkökulmasta. Mitään näistä en ehkä suoriltaan neuvoisi tekemään, mutta miksei halutessaan saisi. Taiteen nimeen jne. Toki kirjoittamista voidaan miettiä myös menestyksen ja kirjan myymisen näkökulmasta, mutta mielestäni sitä ei kannata miettiä suoriltaan kirjoittamisen lähtökohtana, ellei kirjoittaja itse niin halua.

Mun lemppari huonoista kirjoitusvinkeistä on ”kirjoita, mistä tiedät”. Jos kaikki kirjoittaisi siitä, mikä on itselleen tuttua, niin ei syntyisi yhtään niin paljon kirjoja. Ja fantasiaa genre tuskin olisi olemassakaan, koska kukaan ei voi tietää fantasiasta (esim. jotkut taruolennot, joita ei ole olemassakaan).

Toinen on ehkä ”vältä uudelleenkirjoittamista”. Joskus uudelleenkirjoittaminen on ihan välttämätöntä. Jotkut saattaa uudelleenkirjoittaa kerran toisensa jälkeen, mutta aika harvat varmaan tuottaa valmista tekstiä kertaheitolla. Itse kannatan uudelleenkirjoittamista. Mutta kannattaa säilyttää alkuperäiset! Niistä saattaa tarvita vielä jotain joskus myöhemmin, kun on ensin kokeillut vaihtoehtoja.

Vlad kirjoitti: ↑14 Joulu 2023 22:37 Mun lemppari huonoista kirjoitusvinkeistä on ”kirjoita, mistä tiedät”. Jos kaikki kirjoittaisi siitä, mikä on itselleen tuttua, niin ei syntyisi yhtään niin paljon kirjoja. Ja fantasiaa genre tuskin olisi olemassakaan, koska kukaan ei voi tietää fantasiasta (esim. jotkut taruolennot, joita ei ole olemassakaan).

Itseäni suorastaan ärsyttää tämä neuvo etenkin silloin kun neuvon antaja tarkoittaa sen tuollaisena kirjaimellisena juttuna, tyyliin "et voi kirjoittaa lohikäärmeistä kun ei niitä oikeasti ole". Asia jonka moni tuota neuvoa toisteleva monesti unohtaa mainita on se, että neuvo on tarkoitettu käytettäväksi kun mietitään tarinan henkistä/tunteellista puolta, eikä sitä fyysistä ympäristöä jossa seikkaillaan.

Esim. Jos kirjoittajalla on etäiset välit omiin vanhempiin niin silloin voi olla vaikeaa kirjoittaa hahmoa jolla olisi läheiset välit omiin vanhempiinsa, koska kirjoittaja ei ole itse kokenut sitä, millainen se lapsi-vanhempi suhde voi parhaimmillaan olla. Tai vastaavasti jos kirjoittajalla on hyvä suhde vanhempiinsa, niin ei välttämättä osaa kirjoittaa sellaista dynamiikkaa jossa hahmo ei luota ja/tai jopa pelkää vanhempiaan ja on oppinut piilottamaan ja salaamaan yksityisasiansa tai jopa tulkitsemaan vanhempien olemuksesta milloin on hyvä hetki puhua suututtamatta heitä ja milloin taas kannattaa olla hiljainen, huomaamaton kummitus oman huoneen nurkassa. Jos ei ole koskaan ikävöinyt ketään, koko tunnetta voi olla hankala kuvailla tai jos ei ole itse kokenut masennusta, niin voi sortua kirjoittamaan masennuskuvausta huonosti ja mahdollisesti jopa ihmeparantumiseen asti (koska hahmonhan tarvitsee totta kai parantuakseen vain piristyä ja olla iloisempi) jne. jne.

Esimerkkejä varmaan riittäisi loputtomiin siitä mitä tuolla neuvolla oikeasti haetaan, mutta niin moni ottaa sen silti kirjaimellisena, hahmojen fyysiseen ympäristöön ja maailmaan liittyvänä neuvona. Kuka ikinä tuon neuvon alunperin keksi, sietäisi saada luunapin otsalle jotta alkaisi alun perinkin levittää sitä muodossa "Kirjoita tunteista jotka olet kokenut"

Vlad kirjoitti: ↑14 Joulu 2023 22:37 Mun lemppari huonoista kirjoitusvinkeistä on ”kirjoita, mistä tiedät”. Jos kaikki kirjoittaisi siitä, mikä on itselleen tuttua, niin ei syntyisi yhtään niin paljon kirjoja. Ja fantasiaa genre tuskin olisi olemassakaan, koska kukaan ei voi tietää fantasiasta (esim. jotkut taruolennot, joita ei ole olemassakaan).

Toinen on ehkä ”vältä uudelleenkirjoittamista”. Joskus uudelleenkirjoittaminen on ihan välttämätöntä. Jotkut saattaa uudelleenkirjoittaa kerran toisensa jälkeen, mutta aika harvat varmaan tuottaa valmista tekstiä kertaheitolla. Itse kannatan uudelleenkirjoittamista. Mutta kannattaa säilyttää alkuperäiset! Niistä saattaa tarvita vielä jotain joskus myöhemmin, kun on ensin kokeillut vaihtoehtoja.

Eikös tähän samaan kategoriaan mene kanssa ohje "jos et ole vähemmistön x edustaja, et voi kirjoittaa vähemmistöstä x koska et voi mitenkään tietää miltä heistä tuntuu?" Eli käytännössä tuomitaan kirjoittaja pelkästään hänen taustansa takia ottamatta huomioon esimerkiksi taustatyötä jonka kirjoittaja on voinut tehdä, mutta jättänyt mainitsematta koska useimmissa tilanteissa ihmiset eivät tule kyselemään kirjoittajalta "oletko ottanut niistä aiheista selvää joista kirjoitat".

Komppaan kaikkea edellä mainittua, ja tästä päästään mun mielestäni hyvin siihen päätelmään, että todellinen ongelma onkin kirjoitusvinkkien antaminen ja ottaminen liian kirjaimellisesti. Se ei yleensä johda kovin monen luovan taidon opettelussa mielekkäisiin tuloksiin.

Iso osa kirjoittamiseen liittyvistä vinkeistä pitäisikin mun mielestäni mieluummin nimetä "kirjoitusharjoituksiksi". Koska vaikka laatu on kontekstisidonnaista ja tekstin nautinnollisuus lukijan määriteltävissä, sen silti näkee tekstistä, jos kirjailija suhtautuu kirjoitusvinkkeihin toimintaohjeena, josta ruksitaan kohtia suoritetuksi.

Kirjoitusharjoituksena on tosi hyvä esimerkiksi opetella käyttämään kuvailussa kaikkia aisteja tai käyttämään henkilöiden kuvailussa tarkkuutta.
Kirjoitusvinkkinä on kuitenkin aivan kestämätöntä, jos joka ikinen ohitus sivuhenkilö XYZ-123:n kanssa vie lukijalta saman verran keskittymistä kuin koko juonen merkityksellisin romanssi.

Show don't tell, jos sen ottaa liian kirjaimellisesti ja kahlitsee kirjoittamisensa siihen niin, että kaikki luovuus katoaa ja oma tyyli kärsii.

Tuo "kirjoita, mistä tiedät" on minusta sellainen vinkki, joka voi johtaa yhtäältä parhaimpiin ja toisaalta huonoimpiin tuloksiin, riippuen siitä, miten sitä soveltaa :D

Jos olen kokenut läheisen kuoleman äkilliseen sydänkohtaukseen, niin saatan kyllä pystyä kuvaamaan aika monipuolisesti siitä seuranneita tunnetiloja. Mutta mikään ei estä minua salaisesti siirtämästä niitä mielentiloja fiktiivisen maailman tilanteeseen, jossa päähenkilön läheinen on kuollut taistelussa kuvitteellisiä maagisia pahis-ihmissyöjätiikereitä vastaan ja päähenkilön pitäisi diilata tilanteen kanssa.

Sen sijaan jos julistan kirjan takakannessa, että kirja on tehty kaikille, jonka läheisen on syönyt tiikeri, ja haluan kaikissa haastatteluissa edustaa heitä, niin se on yleensä jo vähän huono valinta. (näin karkeasti yksinkertaistaen)

Ja toisaalta maagisten tiikerien kuvaamistakaan ei kannata välttää vain sillä perusteella, ettei ole nähnyt tiikereitä

(EDIT: no joo, olipa hapokas esimerkki mutta... joo)

Ihan yksittäisenä mainittakoon erään tutun vinkki maagisista reisitaskuhousuista. Siis että kun meidän maailmamme päähenkilö siirtyy fantasiamaailmaan, hänellä olisi jalassa reisitaskuhousut, joiden lukuisista taskuista hän ottaisi esineitä "maagisesti".

Minä muistan jonkin kirjoituskilpailun yleispalautteesta sen että "ei saa antaa hahmoilleen väärän sukupuolen nimiä". Siis niin kuin minkä määritelmän mukaan? Mika? Kari? Andrea? Kim? Bo?

Minä sain myöskeran palautteen että mieshahmo ei voi olla Nanna. Vaan kun nimet olivat sumerilaisesta legendasta ja kuunjumala Nanna on miespuolinen et punctum. (ei siis tunnistanut legendaa, vaikka siihen moneen kertaan viitattiin tarinan sisällä: siis että kapinallisten salanimet olivat peräisin sumerilaisesta mytologiasta, ja tämän osajuonen hahmot nimenomaan Inanan manalanmatkasta.

"kertoja ei voi olla humalassa!" - Tämä neuvo tuli Kohta palaa maahan. Joo, kyllä se kertoja on humalassa aika usein, ja muissakin aineissa, mut ei kai sitä nyt kertojilta mitään ehdotonta raittiutta vaadita.

"Aloita toiminnalla" äärimmilleen vietynä. Aloituksessa on hyvä olla koukku, mutta olen kyllästynyt action-dumppaukseen alussa, kun ei ole vielä selvää, kenelle kunkin raajat kuuluvat ja miksi niiden liikkeistä raportoidaan.

sayaxoxo kirjoitti: ↑13 Marras 2024 08:44 "Aloita toiminnalla" äärimmilleen vietynä. Aloituksessa on hyvä olla koukku, mutta olen kyllästynyt action-dumppaukseen alussa, kun ei ole vielä selvää, kenelle kunkin raajat kuuluvat ja miksi niiden liikkeistä raportoidaan.

Aloita toiminnalla on mun mielestä loistava vinkki. MUTTA, kuten sanoit, äärimmilleen vietynä se ei aina oikein toimi. Musta tuntuu että moni kirjoittaja ymmärtää "aloita toiminnalla"-kehotuksen väärin. Ajatellaan, että se tarkoittaa nimenomaan jotain taistelukohtausta tai kohtausta jossa juostaan tuhatta ja sataa jotain tyyppiä karkuun. Se VOI tarkoittaa sitä, mutta sen ei tarvitse. Se toiminta voi olla hyvinkin rauhallista ja minimaalista. Joku voi kävellä eteenpäin samalla kun miettii jotain. Joku taas seisoo tiskialtaan edessä ja tiskaa astioita apinan raivolla, koska sitä ottaa päähän. Tai joku voi istua keinussa katsomassa auringonlaskua ja itkee samalla. Tuossa se itku on se toiminta, ei istuminen. Sen toiminna ei tarvitse tosiaan olla mitään mahtipontista eteenpäin menoa joka nostaa sykettä. Pieni toiminta on ihan riittävää.

Hyvä pointti Saarnetar, ja jatkaisin ajatusta vielä sen verran, että nimenomaan noissa esimerkeissä toiminta ei ole itse tarkoitus, vaan toiminta esittelee meille hahmon ja kertoo, miksi hänestä pitäis kiinnostua.

Yksistään se, että joku tiskaa astioita ja jatkaa normipäivää ihan saman arkikaavan mukaan, ei ole sen kiinnostavampaa kuin se, että kaksi nimetöntä tappelupukaria antaa toisilleen pataan vailla mitään kontekstia heidän kamppailulleen.
Mutta jos kohtaus alkaa muuten tavallisen illan aikana ja lapsi kysyy isältä, miksi tämä tiskaa apinanraivolla jotain yhtä ja samaa kattilaa kolmatta varttia, niin meillä on paljon selkeämmin jo käsillä kysymyksiä herättävä tarina.

Jos ohjeen toiminnasta tosin ymmärtää näin laveaksi, mietityttää jo, mikäse vaihtoehto ylipäätään on? Mitä kämmiä ohjeella yritetään estää?

Oon joka tapauksessa sayaxoxon kanssa siinä samoilla linjoilla, että oon alkanu ite arvostamaan hitaampia ja selittävämpiä alkuja viime aikoina. Liika aktiviteetti ja tunnedraama kääntyy herkästi itseään vastaan.
Tuntuu että tällä hetkellä genrekirjallisuudessa jyrää jo vähän sellanen liika virtaviivaisuus hahmojen ja tilanteen pohjustamisen kanssa. Pitäisi ikäänkuin olla jo kelkassa, vaikka vasta avasi kirjan.
Ei mulle oo automaattista se, että pidän hahmo A:sta ja vihaan hahmo B:tä vain siksi että A on näkökulmahenkilö ja B sanoi hänelle rumasti.
Joskus enemmän on enemmän.

haikailutaide kirjoitti: ↑14 Marras 2024 16:11 Hyvä pointti Saarnetar, ja jatkaisin ajatusta vielä sen verran, että nimenomaan noissa esimerkeissä toiminta ei ole itse tarkoitus, vaan toiminta esittelee meille hahmon ja kertoo, miksi hänestä pitäis kiinnostua.

Yksistään se, että joku tiskaa astioita ja jatkaa normipäivää ihan saman arkikaavan mukaan, ei ole sen kiinnostavampaa kuin se, että kaksi nimetöntä tappelupukaria antaa toisilleen pataan vailla mitään kontekstia heidän kamppailulleen.
Mutta jos kohtaus alkaa muuten tavallisen illan aikana ja lapsi kysyy isältä, miksi tämä tiskaa apinanraivolla jotain yhtä ja samaa kattilaa kolmatta varttia, niin meillä on paljon selkeämmin jo käsillä kysymyksiä herättävä tarina.

Tämä on ihan totta. Kiinnostavaa ei ole se, että kaksi tyyppiä tappelee veri nenässä tai että joku tiskaa apinan raivolla samaa kattilaa sen 45 minuuttia. Kiinnostavaa on se, MIKSI tämä kyseinen henkilö tekee niin ja mikä sitä ohjaa tekemään näin. Mitä sen hahmo kokee tai ajattelee juuri sillä hetkellä. Mitä se tuntee.

Kahden ihmisen tappelu voi olla todella tylsä, jos siinä ei ole mitään ajatusta mukana. Jos se tappelu on siellä vaan siksi että saadaan tarinaan vähän liikettä, toimintaa! Ei ketään kiinnosta. Siitä tappelusta tulee heti paljon kiinnostavampi, kun tietää miksi se tapahtuu ja mitä sen hahmon päässä liikkuu. Siksi tosiaan heti alussa oleva tappelu voi olla tylsä, jopa luotaantyöntävä, koska lukija ei vielä voi tietää miksi tapellaan. Voi jopa ajatella että onpa tympeä hahmo kun turvautuu nyrkkiin. En jatka lukemista jostain agressiivisesta öykkäristä. Mutta jos ne tietäisi, että se tappelu syntyi vaikka siksi, että päähenkilö on juuri irtisanottu ja tämä tappelun osapuoli tuli siihen ivailemaan ja kertomaan että nyt sillä on sauma päähenkilön tyttöystävän kanssa, koska päähenkilö ei voi sitä enää elättää, niin tottahan se alkaa kiinnostamaan. Myös siksi että miksi se tyttöystävä tarvitsee elättäjän? Miksei se elätä itse itseään? Millainen maailma tai kulttuuri tämä on? yms.

Muokkaus. Jäi ajatus kesken. Piti siis vielä sanomani, että jos tappelu sijoittuu heti tarinan alkuun, niin vaikka jos se päähenkilön motiivi esitellään siihen heti perään, niin se silti saattaa haitata negatiivisesti lukijan mielipidettä päähenkilöstä. Koska ensivaikutelma on tärkeää, kirjan hahmoissakin. Mun mielestä ainakin. Joten ensin pitäisi tietää hahmosta edes jotain sellaista, joka saa kiinnostumaan siitä. Vasta sitten aletaan tapella, jos tapella pitää.

Olen myös samaa mieltä siiten, että rauhallisemmat alut on parempia. Jos hypätään tarinassa heti syvään päätyyn, ilman selittelyjä, niin siinä helposti käy niin, että koska en saa kiinni siitä kuka hahmo on, mitä tapahtuu ja miksi, niin mä lopetan lukemisen. Jos mun pitää tarinan alku ihmetellä että mitä tapahtuu, en ymmärrä, niin en mä kauaa jaksa ihmetellä. Tosin ei se alku liian tylsäkään saa olla.