Rekisteri, murre, puhekieli ja dialogi. Mp?

[haikailutaide]

Harkitsin hetken, laittaisinko tämän kielioppipuolelle.
Pohdin kuitenkin pikemmin lähestymistapoja, kuin äidinkielen säännöstöä ja konkreettista luettavuuden editointia.

Suomen kirjakielihän on melko nuori ja tekemällä tehty esim. englantiin, venäjään, italiaan tmv. maailmankieleen verrattuna.
Koko kirjakielen pointti on tehdä tekstistä luettavaa mahdollisimman monille murrealueesta riippumatta.
Ymmärrän siis hyvin, miksi preskriptiivisyys (ennalta määrittely epä/korrektiksi) jyrää ymmärtääkseni edelleen välillä deskriptiivisen (oikeaa arkikäyttöä kuvailevan) kielestä puhumisen suomeksi.
On hyvä, että fiktiota kirjoitetaan "oikeakielisesti" pienillä luovilla vapauksilla.

Toisaalta, keskustelut muutamien kavereiden kanssa murteista ja kirjoittamisesta ovat olleet tosi kiehtovia viime aikoina.
Kiinnostaa kuulla lisää teiltä!

Englanniksi rekisterivaihteluista ja kielivarianttien kirjoittamisesta puhutaan paljonkin.
Aksentista huolimatta britti lontoon Hackneysta puhuu eri tavalla kuin britti Black Countryn alueelta puhuu eri tavalla kuin jenkki Appalakeilta kuin jenkki NY:n Queensista.
Luokka, uskonto, etnisyys ja sukupuoli vaikuttavat puhetyyliin.
Ja jokainen heistä puhuu formaalissa tilanteessa eri tavalla kuin kotona.

Eli mites dialogi ja teksti suomeksi? Mielipiteitä aiheesta?

Käytättekö puhekielisyyksiä dialogissa?
Jos, niin millä perusteella, kuinka paljon tai millaisten hahmojen kanssa?

Jos välttelette puhekielisyyksiä, mitä syitä sille on?

Tuleeko puhekielisyyksiä, murteellisuutta tai rekisterivaihtelua (muodollinen/alatyylinen) koskaan kerrontaan dialogin ulkopuolella?

Tästä olisi tosi kiehtovaa jutella, koska musta tuntuu, ettei siitä hirveästi puhuta suomeksi netissä.

[Vlad]

Mustakin tämä on oikeasti tosi mielenkiintoinen aihe, josta voisi kyllä keskustella ikuisuuksia.

Omissa teksteissäni usein kerronta on kirjakielistä, usein yritän häivyttää sieltä yleiskielen piirteitä parhaani mukaan, mitä nyt koulun äidinkielen opetuksen perusteella osaan - ja en ole koskaan ollut hyvä äidinkielessä. Mutta pointtina kuitenkin se, että kerronta on mulla käytännössä aina kirjakielistä niin puhtaasti kuin vain kykenen.

Dialogissakin usein menen sieltä, missä aita on matalin (eli kirjakielellä, vaikkei kovin moni oikeasti puhu kirjakieltä). Oon kyllä viime aikoina alkanut enemmän miettimään näitä juttuja, koska jos kaikki X sivuhenkilöä puhuu käytännössä samalla tavalla, niin siinä jää iso siivu mahdollista moninaisuutta käyttämättä ja hahmot eivät ehkä ole niin syviä kuin voisivat olla. Koen silti fast drafting -vaiheessa helpoimmaksi kirjoittaa dialogin kirjakielellä, sitten editointivaiheessa koitan miettiä tarkemmin eri hahmojen puhetyylejä, rekisterejä ja mahdollisia murteita.

Musta on toisaalta omaa kirjoittamista miettien, että tietyissä teksteissä tietyt hahmot puhuvat puhelisesti/murteella. Esim. HP-ficit on semmoisia, että niissä yritän imitoida canonin puhetyylejä omalla tavallani. Usein oon vältellyt puhdasta puhekielisyyttä, koska puhekielellä edes dialogin kirjoittaminen on tuntunut hankalalta. Osittain sen takia, että se tökkii itseäni korvaan ajoittain pahastikin (johtunee siitä, että useimmiten lukemassani kirjallisuudessa aika harvoin tulee puhekieltä nähtyä) ja osittain sen takia, että oma puheeni/murteeni on niin kaamea sekamelska eri Suomen alueiden murteita, että epäilen osaisinko pitäytyä jossakin tietyssä hahmojen dialogin kohdalla.

Haluaisin kyllä käyttää puhekieltä enemmän hyödyksi teksteissä, mutta jotenkin tähän asti se on tuntunut kovin hankalalta. Joissain lyhyemmissä novelleissa/flash fictionissa tulee kokeiltua enemmän kaikenlaista, mutta yhtään pidemmissä hahmot puhuvat kirjakieltä. Käytännössä aina, vaikka haluaisin kyllä hyödyntää suomen eri mahdollisuuksia monipuolisemmin.

[Crysarcher]

Mun on joskus hankala ymmärtää murteita kun luen, sillä kun niitä ei kuule niin jotenkin se on vaikeampi käsittää mitä siinä puhutaan. En ole myöskään mitenkään voimakkaan murteen alueelta, joten en ole kuullut/lukenut paljoa murteita tässä elämän aikana.

Oma kieli riippuu paljon siitä millaista kirjoitan. Jos kirjoitan historiallista fantasiaa, yritän kirjoittaa aika yleiskielisesti ja meneillään olevassa projektissani käytän melko korkeaa, high society -kohteliaisuuksia ja puherituaaleja. Mutta jos kirjoitan meneillään olevaa slice of lifea, kirjoitan hyvin matalasti, siis rekisterillisesti ja dialogi on puhekielistä, pienillä erikoisuuksilla jotka sopii hahmoihin, esim. äiti puhuu eri tavalla kuin teini.

[Nyrkes]

Mun lempiaihe! Viime aikoina olen oppinut tykkäämään todella paljon puhekielellä kirjoitetusta dialogista, ja nyt tuntuu jopa vähän oudolta, jos henkilöhahmot puhuvatkin kirjakieltä. Hyvin tyylitelty ja kirjakielinen puhe toimii sitten erinomaisesti esimerkiksi (korkeassa) fantasiassa ja jostain syystä omasta mielestäni käännöskirjallisuudessa. Suomeen sijoittuvaan miljööseen, jossa keskustelu käydään suomeksi, taas puhekieli ja murre istuu hyvin. Tää on kyllä mielenkiintoinen aihe – itselle on helpointa lukea ja kirjoittaa dialogissa jotain yleispuhekieltä, eli sellaista melko merkitöntä, laajalevikkistä puhetta, mitä esimerkiksi Helsingissä kuulee. Oma murretausta voisi taipua jossain määrin savon viäntämiseen, mutta murrealueisiin pitäisi perehtyä tarkemmin, jotta uskaltaisin oikeasti hyödyntää niitä. Toistaiseksi niillä tyylittely on aika pintapuolista, mutta oon huomannut että se, käyttääkö kukin henkilöhahmo dialogissa puhuessaan esimerkiksi minä, mä, mie vai miä -muotoa, auttaa jo paljon henkilöhahmojen taustojen maalailussa ja toisistaan erottamisessa.

Itse kirjoitan yleensä kerronnan yleiskieliseksi, paitsi viime aikoina olen nyt lipsunut siitä, heh. Tällä hetkellä kokeilen kirjoittaa pitkästä aikaa ensimmäisessä persoonassa, ja jotenkin siinä muodossa pääkaupunkiseudulla asuvalle nuorelle naiselle sopii kerrontaankin puhekielisyys. Kerronnan ollessa kolmannessa persoonassa sitten yleiskielisyys tuntuukin luontevammalta.

Puhemuodosta (ja sen teokseen tuomasta sävystä) riippuu myös muiden kielioppisääntöjen tärkeys sekä dialogissa että kerronnassa, esimerkiksi se, miten kaipailee pilkkuja tai voiko ja missä kohdin voi käyttää vaikkapa kirosanoja. Koko teoksen puhekielisyys sopii mun mielestä hyvin erityisesti nuortenkirjoihin, jolloin tärkeää on tietysti kirjoittaa ääni, joka kuulostaa nuorelta.

Puhekielen ”vaara” on ehkä se, että se voi helposti ikääntyä. Mikä ei tietysti ole aina huono juttu, silloin kuitenkin toivoisi, että kirjoittajan tarkoitus on alusta saakka, että trendikkäät slangisanat ankkuroivat teoksen tiettyyn vuoteen tai aikakauteen.

Tiivistäen: itse koen, että loppujen lopuksi kirjakielen ja puhekielen ”oikeellisuutta” tai paremmuutta tärkeämmäksi nousee teoksen välittämä tunnelma ja tämän tunnelman uskottavasti myyminen lukijalle.

[Quirinea]

Minä epäilen että aika usein kun kirjoittaa dialogia, niin se menee jonnekin puhe- ja kirjakielen välille. Oletteko muuten nähneet joskus litteroitua puhetta? Se saattaa olla ihan hirveää luettavaa.

Itse kääntäjänä panen usein puhekielisyyksiä dialogiosiin -- mutta ne ovat sellaista pientä: "Mä", "tuu sitte". "Emmä tiiä", ja tietenkään kukaan ei puhu mitään tunnistettavaa murretta (ei ole onneksi tullut vastaan sellaista missä pitäisi erotella eri murteilla puhuvia ihmisiä -- mitä valitsee vastaavuksiksi, kuulostaako Chuck kaakkoissuomalaiselta ja Winston pohjalaiselta vai jotain muuta...)

Itse kirjoittaessa harvemmin tietoisesti ajattelen, ja murteita vain silloin kun se liittyy tarinaan jotenkin -- yhdessä tarinassa on hahmo joka puhuu peräpohjalaisittain.

[haikailutaide]

Siis nyt tulee kauhee monsteriromaani, mutta teillä oli niin hyviä juttuja! Aargh! Kiitos ♥

Oon kyllä viime aikoina alkanut enemmän miettimään näitä juttuja, koska jos kaikki X sivuhenkilöä puhuu käytännössä samalla tavalla, niin siinä jää iso siivu mahdollista moninaisuutta käyttämättä ja hahmot eivät ehkä ole niin syviä kuin voisivat olla.

Sanoitkin oikeastaan just sen, mikä mua vaivaa. Kirjakieli on kirjakieltä, ja siinä on aika kapea muodollinen alue, jolla liikutaan.
Korkealentoisempaa semihistoriallista fantasiaa kun kirjoittaa, on luonnollista että hoviväki puhuu hyvin formaaliin tyyliin, taivuttaa verbejään ja teitittelee ylempiään.
"Me, kuningas", on jopa persoonamuoto, jota tulee käytettyä vuoropuhelussa, ja kaiken maailman nollapersoonia ja hänettelyjä myös.
Sitten taas samassa tarinassa on hyvinkin arkista rahvasta, joiden puheen haluaisin olevan välitöntä ja lukijalle lähestyttävää...
Se nyt ei vaan voi silloin olla yhtä muodollista, jos haluan saada yläluokkaisen käytöksen järkyttävän muodolliseksi.

Mun on joskus hankala ymmärtää murteita kun luen, sillä kun niitä ei kuule niin jotenkin se on vaikeampi käsittää mitä siinä puhutaan. En ole myöskään mitenkään voimakkaan murteen alueelta, joten en ole kuullut/lukenut paljoa murteita tässä elämän aikana.

Ja tässä kaksi hyvää pointtia josta toisesta oon aivan samaa mieltä, toisesta en ihan:
Murteita on ehdottomasti aika vaikea lukea, jos niitä ei ole kuullut ennestään - ja tosi vaikea kirjoittaa, jos kieli ei ole tuttua luonnostaan.
Niin iso osa murteen koko äännemaailmasta on kuitenkin sana-asun lisäksi kielen rytmissä ja siinä, miten eri asioista puhutaan.

Toisaalta, yksi kaverini siteerasi hyvin jotakuta - kenelläkään ei ole murretta niin kauan, kunnes muuttaa toiselle murrealueelle ;)
Kun sain ystäviä joilla on selvästi peräpohjalainen, savo-karjalainen tai pohjoispohjalainen puhetapa, niin omankin helsinkiläisen kielen hassuudet on nousseet ihan eri tavalla esiin.

Mun lempiaihe! Viime aikoina olen oppinut tykkäämään todella paljon puhekielellä kirjoitetusta dialogista, ja nyt tuntuu jopa vähän oudolta, jos henkilöhahmot puhuvatkin kirjakieltä. Hyvin tyylitelty ja kirjakielinen puhe toimii sitten erinomaisesti esimerkiksi (korkeassa) fantasiassa ja jostain syystä omasta mielestäni käännöskirjallisuudessa.

Tää onkin muuten hyvä pointti - aika harvoin kaipaan suomeksi käännetyistä kirjoista puhekielisyyttä.
Elena Ferranten Napoli-sarjan suomennoksessa oli mun mielestäni aika hyvin vaan mainittu murre silloin, kun joku hahmo puhuu erityisen vahvaa napolia yleiskielisessä seurassa.
Jos se olisi yritetty korvata koko kirjasarjan halki vaikka... emt, raumalla, niin olis ollut kyllä melkoinen työmaa ja oudot konnotaatiot.

Että ehkä tässä tullaankin siihen, että tosielämän kielirajojen yli aika monet murre-erot alkaa olla vaikeita selittää ja rinnastaa?

Nostitkin kanssa tosi hyvän huomion tavallaan tosta kirjakielen näennäisestä puhekielistämisestä:

esimerkiksi se, miten kaipailee pilkkuja tai voiko ja missä kohdin voi käyttää vaikkapa kirosanoja.

Samoin Quirinea myös, juuri tuo Chuck ja Winston ja mitä he nyt sitten muka suomeksi puhuisivat... :D

Itse kääntäjänä panen usein puhekielisyyksiä dialogiosiin -- mutta ne ovat sellaista pientä: "Mä", "tuu sitte". "Emmä tiiä", ja tietenkään kukaan ei puhu mitään tunnistettavaa murretta (ei ole onneksi tullut vastaan sellaista missä pitäisi erotella eri murteilla puhuvia ihmisiä -- mitä valitsee vastaavuksiksi, kuulostaako Chuck kaakkoissuomalaiselta ja Winston pohjalaiselta vai jotain muuta...)

Sanojen määrä ja rytmi ja laatu voi tosiaan tehdä jo tosi paljon. (Litteroitu puhe paljastaa, kuinka paljon, ja se on tosiaan aika karmeeta.)
Tässä fantasiatekstissäni mä oon nimenomaan yrittänyt viljellä alemmille säädyille enemmän täytesanoja ja kaiken maailman muita lotkautuksia, kun puhuvat keskenään.
Toki jotkut hahmot sitten myös tarkoituksella rikkoo ns. omaa normaalia puhetyyliään vastaan, mutta sitä ihmiset tekevät kun tilanne muuttuu.

Sen mä menin nyt kässärin lopulla tekemään, että toisessa miljöössä työväki käyttää stadin slangia (vähän vanhahtavaa, vältän uudempia englanninlainoja, ja osin muunneltua tän kyseisen mielikuvituskaupungin tarpeisiin).
Tarkoitus oli saada päähenkilöille tuntu siitä, että todella ollaan vieraassa ympäristössä, ja lukijalle tuntu siitä, että isossa kaupungissa kielenkäyttö sekoittuu.
En tiedä, tykkäisinkö sellaisesta tehokeinosta toisessa kirjassa, mutta omassa perheessä sitä on viljelty joskus enemmänkin, joten tää on jokseenkin tuttu kielimuoto itselle.

Ja se kyllä mielestäni sekä lisää aiemmin esitellyn hovipuheen koomisuutta, että helpottaa eri hahmojen tunnistamista, kun dialogi voi näyttää tältä:

”Sinulla on outo ilme.”
”Minulla on outo olo.”
”Tulkaa oudot ineen sielt… Kosti-kultsi, sä oot blegu ku oisit jonkun haamun nähny.”
”Olen nähnyt monta.”
”Hyi hitto, ihmekös sit on.”

“Kosti hei? Mikä meininki?”
“Olen yhä yhtenä kappaleena…”
“Onks mun tsööki kans?”
“Uskoakseni kyllä.” Hiljaisuuden täytti varovainen kolistelu. “Mutta Eudra, sinulla ei valitettavasti enää ole sitä lasista karahvia…”
“Älä vittu viiti, pistitsä sen paskaks?”

Ongelma toki on taas se, että oikeasti slangia (ja pääkaupunkiseudun murretta laajemmin) taivutetaan (=jätetään taivuttamatta) tavalla, joka poikkeaa kirjakielestä aika vahvasti.
Sanastoja löytyy paljon, ja tietysti näitä kuriositeettikirjoja, jotka on kirjoitettu tai käännetty slangille. Mutta kirjalliseksi suunniteltua kielioppia ei ole.
En siis loppupeleissä kirjoita edes slangia aina "oikein" - olen joutunut jättämään konjunktioita tai verbipäätteitä yleiskieliseen muotoon luettavuuden nimissä.
Paluu siihen, mitä Chrysarcher sanoi, tavoite ei kuitenkaan ole se, ettei lukija pystyisi ollenkaan seuraamaan keskustelua, jos ei ole ollut sellaisia slangienoja, kuin minulla.

Tässä on ollut sitten jo hyvin tietoista valikointia. Laimeampaan puhekieleen voi tavallaan laittaa lyhennöksiä helpommin miettimättä.
Näin vahvaa slangia puhuva hahmo vaatii mielestäni jo vähän liennyttelyä kirjakielen lomassa puhuessaan.
Esim. sanat sitten, ihan, ja johan saavat olla lyhyitä, mutta että on melkein poikkeuksetta pitkänä, jottei se sekoitu 2. persoonan kieltoon et.
Samoin jotkut sijat kirjoitan usein kokonaisuudessaan (esim. yllä olevat "ineen" ja "jonkun") vaikka ne lausuttaisiinkin ilmän ännää, ihan vaan koska kirjakieli.

[Vlad]

Mulla on todennäkösesti tulossa aikanaan, kun ensin saan juonen kuntoon sivujuonineen, ihan kunnon kierros sillain, että katson ajatuksella läpi nämä mun hahmot ja niiden puhetavat. Koska jos maailma koostuu kolmesta hyvin erilaisesta valtakunnasta, joissa on omanlaisensa kulttuurit ja uskomusperinteet ja niihin päälle ympätään kollektiivinen hallintosysteemi, joka pakottaa ne kaikki kolme samaan "kulttuuriin", niin pakostihan sen olisi hyvä ehkä näkyä puheessa jotenkin. Etenkin, kun tässä mun "partyssani" on hyvin erilaisista taustoista tulevia ihmisiä; ihan aatelisesta koulutettuun soturiin ja edelleen koko järjestelmän ulkopuoliseen, maalla, pienessä kylässä varttuneeseen ihmiseen, niin tuntuisi hassulta, jos aatelinen puhuisi samalla tavalla kuin maalainen.

Toisaalta, yksi kaverini siteerasi hyvin jotakuta - kenelläkään ei ole murretta niin kauan, kunnes muuttaa toiselle murrealueelle ;)

Tämä on hyvä huomio ja hyvä pointti. Luultavasti tätä ajatusta voisi hyvin hyödyntää omassakin tarinassa aikanaan, kun pääsen puhetyylien hiomiseen asti. Toki omalla kohdallani ihan irl-elämässä oon tavallaan ollut aina tietoinen omasta puhetavasta/murteesta, koska a) mulla on ollut lähipiirissä monenlaisia murteita, esim. isoisäni, joka kuolemaansa asti puhui savolaismurteita (ja jonka puheesta en koskaan ymmärtänyt mitään) ja b) todella pitkään puhuin itse kirjakieltä. Sitten jossain kohtaa muutin Joensuuhun, missä omaan puheeseen tarttui sikäläisen murteen piirteitä ja nykyään palattuani taas kotiseudulle, niin huomaan puhuvani edelleen eri tavalla kuin täkäläiset. Useimmiten ero tulee nimenomaan nuotissa, joka itselläni monesti viittaa Itä-Suomeen, mutta kirjallisessa muodossa sanojen nuottia on vaikea kirjottaa. Mutta jos näitä muistaisi/uskaltaisi käyttää enemmän, niin näillä saisi hyvin hienovaraisestikin sävyjä hahmoihin. Voi esimerkiksi tuoda esille, että hahmo yrittää puhua formaalisti, mahdollisesti esittää ylempiarvoista kuin on (ehkä saavuttaakseen tiettyjä etuja itselleen), mutta välillä lipsahtelee silti siihen omaan, luontaiseen puhekielisempään puhetyyliin. Ja näitä ois vähän haastava tuoda fiksusti esiin muuten kuin dialogin kautta. Ainakaan ilman, että sortuu yliselittämään.

Toisaalta se tasapainottelu puhekielen/murteellisen dialogin ja kirja-/yleiskielisen dialogin välillä on jotenkin hankalaa. Puhekieli vanhenee joltain osin + osaako pysyä oikeassa puhetavassa, jos nyt päättäisi, että Idän kuningaskunnan asukkaat puhuvat Lapin murretta, kun se murre ei ole oma. Ja kun yleiskielisessä puheessakin alueelliset erot voivat tulla jossain ihan muussa kuin sanastossa - eli asioissa, joiden kirjoittaminen on vaikeaa, esim. se rytmi tai nuotti.

Mutta esim. Potter-ficeissä oon huomannut olevani huomattavasti monipuolisempi dialogin suhteen ja se on tavallaan helpompaa, en tiedä miksi... Usein mun ficeissä luihuiset puhuu kirjakielellä (tai etenkin puhdasveriset muutenkin), Harry, Ron ym. puhuu puhekielisemmin (esim. me mennään vs. me menemme) ja Hagrid tietenkin puhuu huomattavasti puhekielisemmin. Mut jotenkin originaaleissa se jää.

[Quirinea]

Se mistä muuten näkee heti että joku yrittää olla "hienompi kuin on" on se että käyttää ns. hyperkorrekteja muotoja. Sanoo vaikkapa "kanpa" tai "onpi" (kampa, ompi). Tai yrittää käyttää hienoja sanoja mutta sotkeutuu niihin. "Täällä on niin ideallista" (kun pitäisi sanoa idyllistä". jne.

Minulla oli yhdessä tarinassa miettimistä kun ensin siinä esiintyi nuori tyttö joka osasi vähän huterasti sitä yhteistä kieltä. "Mina menen sanoman aidille" p.o. "minä menen sanomaan äidille", eli osaa, mutta jotkin äänteet tuottavat vaikeuksia ja kielioppi lipsahtaa, ja sitten taas kerrotaan tarina pohjoisen barbaareista joiden puhe on hirveää mongerrusta "Te neitse, te täyty mene jumala luo".

Pitää vain koettaa kuunnella mikä kuulostaa siltä, mitä haluaa.

[Crysarcher]

Toisaalta, yksi kaverini siteerasi hyvin jotakuta - kenelläkään ei ole murretta niin kauan, kunnes muuttaa toiselle murrealueelle ;)
Kun sain ystäviä joilla on selvästi peräpohjalainen, savo-karjalainen tai pohjoispohjalainen puhetapa, niin omankin helsinkiläisen kielen hassuudet on nousseet ihan eri tavalla esiin.

Tää on itelle hieman outo, sillä oon asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Keski-Suomessa, niin kun puhutaan murteista, mulle tulee mieleen lähinnä sellaiset isot ja kuuluista murteet niinkuin savon murre, pohjalainen murre ja näin eespäin. Varmasti puhe kuulostaa erilaiselta kun muuttaa eri alueelle, mutta sellaista pohjamurretta, ainakaan isoa ei ole. Enkä ole asunut Jyväskylässä, joten en puhu jyväskylää

Murteissa kuitenkin on jonkinlaisia sisäisiä sääntöjä mitä tulee noudattaa, eikö? Sen takia on vaikeaa matkia toisen murretta ja toisaalta jos sitä käy läpi ja alkaa kirjoittaa sitä, huomaa miten tietyt asiat menevät tietyillä tavoilla ja jos sen tekisi eritavalla, se olisi jotenkin väärin. Niin en koe ns. osaavani mitään muuta kuin vain omaa melko peruspuhekieltä ja kun kirjoitan en halua kirjoittaa murteita kun en osaa niitä kirjoittaa.

Mutta puhekielisyys ja mikä nyt on yleissuomea, lienee kyllä hyvin paikkakuntakohtaista ja millaista sanastoa käyttää.

Hyvin, hyvin kirjakielisesti kirjoitan oman tarinani aatelisia, sillä heille ikäänkuin kuuluu sellainen kasvatuksen mukanaan tuoma jäykkyys ja samalla kohteliaisuus ja kirjakieli jotenkin istuu siihen kuvaan mikä minulla on aatelisesta päässäni fantasiaahan se on joten voisin tehdä mitä vaan mutta kirjakieli ja vähän sellainen "en sano mitä haluaisin sanoa vaan kiertelen asiaa" -tyyli.

[haikailutaide]

Toisaalta, yksi kaverini siteerasi hyvin jotakuta - kenelläkään ei ole murretta niin kauan, kunnes muuttaa toiselle murrealueelle ;)
Kun sain ystäviä joilla on selvästi peräpohjalainen, savo-karjalainen tai pohjoispohjalainen puhetapa, niin omankin helsinkiläisen kielen hassuudet on nousseet ihan eri tavalla esiin.

Tää on itelle hieman outo, sillä oon asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Keski-Suomessa, niin kun puhutaan murteista, mulle tulee mieleen lähinnä sellaiset isot ja kuuluista murteet niinkuin savon murre, pohjalainen murre ja näin eespäin

Niin en koe ns. osaavani mitään muuta kuin vain omaa melko peruspuhekieltä ja kun kirjoitan en halua kirjoittaa murteita kun en osaa niitä kirjoittaa.

Niin, pointti olikin siis se, että se, mikä "peruspuhekieliselle" on murretta, on jollekulle toiselle peruspuhekieltä.
Savolaisalueella se "peruspuhekieli" taas ei ole enää peruspuhekieltä, vaan nimenomaan esim. leimallisen eteläsuomalaista puhetta.
Jätin ehkä selittämättä sitaatin aika tehokkaasti, sori :D

Mut joo, mitä tulee omasta poikkeavien murteiden ja siis erityisesti ns. murtaen puhumisen / huonon kielitaidon kuvaamiseen...
Ehkä syön vähän sanojani aiemmin. Itse en tykkää kirjoittamalla kirjoittaa (enkä lukea) "hoonoa soomea" sen enempää kuin imitoida sitä puhuen.
Siinä tulee helposti tahtomattakin vähän pilkkaava sävy tekstiin, varsinkin jos samaa jatketaan kauan.
Kyllä ihminen kuitenkin oppii "väärää" aksenttia kuuntelemalla ymmärtämään, missä lausunta ei ihan toimi, ja mitä äännettä puhuja oikeasti tavoitteli.

Luin kaverin kanssa siis näitä kirjaston omakustannefantsupokkareita, ja yhdessä oli hahmo, joka puhui todella vaikeaa tankerokieltä läpi teoksen.
Jääköön nimettömäksi, etten parjaa suoraan, mutta valinta oli mielenkiintoinen, kun monikielisessä maailmassa kyseinen hahmo oli ainoa, joka ei saanut puhua "oikein".
Toiset hahmot vieläpä kerronnassa pistivät huonon kielitaidon toistuvasti merkille. Lukija oli sen kyllä jo huomannut ilman muistuttelua.
"Minä ei... Tiedä tämä puhe" -tyyppinen dialogi kävi tosi raskaaksi pidemmän päälle ja sen osoittelu alkoi ottaa aivoon.
Aivan yhtä selkeästi asian olisi voinut ilmaista jollain johtolausekkeilla, vaikkapa {hahmo} sanoi kankeasti taivuttaen, ja äänsi sanansa hieman väärin.
Ja siitä edes lukija voisi sitten täydentää omat ajatuksensa tästä ontuvasta puhetyylistä.

Jossain tekstissä tällä voi olla tietysti paikkansa, esim. omia kielivaikeuksia käsitellessä, tai monikulttuurista keskustelua kuvatessa.
Mutta mun mielestäni hienovaraisempi on yleensä sen suhteen mukavampaa luettavaa.
Tai sitten todellakin oletan myös äidinkielisten murteet kirjoitetun iha aukisillee guneo. :DD

[Surku]

Monilla on tosi hyviä pointteja. Tuon nyt pari ajatusta mukaan, vaikka osittain menee toisten komppailuksi.

Mielestäni on epäuskottavaa jos esim. katujengiläinen puhuu kirjakieltä. Ja toisaalta aateliselle se sopii hyvin ja korostaa sitä ylemmyyttä. Eli mielestäni puhekieli voi olla hyvin luontevakin hahmosta riippuen. Mielestäni omissa teksteissäni käytän keskusteluissa pääasiassa jonkinlaista puhekielen ja kirjakielen välimuotoa. Ei puhdasta kirjakieltä, koska se tuntuisi hahmojen suussa oudolta, mutta ei ihan realistista puhekieltäkään.

Olemassa olevien murteiden käyttäminen taas mielestäni harvoin toimii. Jos vaikka fantasiamaailman hahmo puhuu vahvaa savon murretta se tuntuu oudolta. Lähinnä se toimii jos tarina sijoittuu Suomeen ja hahmo on savolainen. Tällöinkin olisi hyvä kiinnittää huomiota tekstin ymmärrettävyyteen, jotta muutkin kuin savolaiset ymmärtää mitä hahmo sanoo tutustumatta savon murteeseen. Ja vaikeaa sen kirjoittaminen voisi ollakin, ellei kirjoittaja itse puhu savoa. Enemmänkin suosisin yleisiä puhekielisiä ilmaisuja, kuten "mä" tai "niinku".

[ylireija]

Kirjoitan novellikokoelmaa, jossa seikkailee myös savokarjalan murteella puhuvia henkilöitä. Yksi heistä on noin 8-vuotias tyttö ja toinen lähes satavuotias papparainen ja kolmas jo edesmennyt mummu. Tämä on aiheuttanut lukijoissa ristiriitaisia tunteita. Murteella puhuminen on mielletty mukavaksi osaksi Oivan hahmoa, mutta Tytti on taas saanut palautetta, ettei murre oikein sovi lapsen suuhun. (Mikä on erittäin mielenkiintoista.)

Jos käytän tekstissä jotakin murresanaa, mitä toisen murrealueen lukija ei varmaankaan heti ymmärrä, pidän huolen, että sanan merkitys tulee ilmi muuten tekstissä.
Esim.
”Mäne vinniin Väenö, vinniin!” mummu käski heristäen reumatismin kopristamaa sormeaan."

Välissä muita päähenkilön ajatuksia, ja sitten sanaselitys:

"Kaipa hänen kuitenkin pitäisi käydä pirtin
ylisillä tarkastamassa mitä roinaa mummu oli sinne hamstrannut"

Ja, minusta vaikka et itse osaisi jotain murretta ja haluat tarinaan hahmon, joka sitä puhuu niin go for it, mutta pyydä apua :) ! Ihmiset yleensä haluavat auttaa kun on kyse murteesta, se on itselleni ainakin niin iso osa identiteettiä, että olisi oikein kunnia asia "kääntää" jonkun hahmon puhetta :-D

[Inkki]

KPM on puhekielinen sekä dialogi että kerronta. Päähenkilön taustoista ja tyylistä johtuen siinä myös kiroillaan paljon. Kuten Surku tuolla sanoikin, olis outoa päähenkilön taustoilla puhua kirjakieltä. Ja koska hän on myös kertoja, niin on vaikea kuvitella hänet kertomassa tarinaansa edes kirjakielellä. Tähän vaikuttaa myös paljon mitä se kertoja kuvailee, millaiset sen sanavalinnat on. Että tuskin se kenenkään asunnosta kuvailee verhojen väriä tms, mutta saattaa sitten autoista kiinnittää yksityiskohtiin enemmän huomiota. Murre on KPM:ssa kuitenkin aika lievää. Tarina sijoittuu Ouluun, niin jotkut oululaiset hahmot puhuvat ehkä selkeämmin Oulun murretta(jota en itse puhu, mutta kuulen aika usein). Sitten niissä kohdissa, kun muut puhuu esim saksaa, mitä päähenkilö ei ymmärrä, hän tyytyy vaan kuvaileen miltä se kuulostaa. Samoin eräässä kohtaa ollaan helsingissä ja päähenkilölle puhutaan stadinslangia, niin varsinaista slanggia ei kirjoiteta, vaan kertoja siinäkin kuvailee miltä se hänen korvaan kuulostaa.

[ylireija]

Murre on totta tosiaan hyvä tehokeino, mutta mikäli koko tarina on kerrottu murteella voi se käydä lukijalle raskaaksi. Tietenkin, jos tarina on pääasiassa kirjoitettu juuri tietyllä murrealueella eläville ja kyseistä murretta puhuville ihmisille, on asia eri :-) tulee mieleen monta ihanaa runoteosta oi <3
Hyvä pointti on myös kyllä tuo mitä Inkki kirjoitti murteen tai kielen kuvailusta tarinan henkilöhahmojen näkökulmasta. Silloin hahmon asennetta/asenteellisuutta vieraasta saa näppärästi rivien väliin. Tietenkin vieraaseen murteeseen tai kieleen tutustuminen vaatii jonkin verran työtä, mutta maksaa takuulla vaivan, koska kyseistä murretta tai kieltä puhuvat ihmiset varmasti huomaavat kun työ on tehty hyvin :-)

[Aoda]

Mä olen kirjoittanut ihan kokonaan puhekielellä yhden kässärin, siis minäkertoja ja se viittaa itseensä "mä" ja niin edelleen. Ja "hän" on "se" ja niin edelleen. Mun mielestä se teksti elää ihan toisella tavalla silloin ja kuvastaa paljon paremmin sitä henkilön tajunnanvirtaa, ja sopii siihen tyyliin myös. Monet lukijat sanoo inhoavansa puhekielikerrontaa, mutta mä itse pidän siitä. Koetan pitää mielessä, että nämä jotkut lukijat eivät saa mun päässäkään sanella, mitä teen.

Iida Rauman Hävitys-romaanissa oli oikein reipasta Turun murretta, ja se toimi - se teki kahdesta eri kertojaäänestä erilaiset ja lisäsi myös tunnetta siitä, että tää on kunnon vuodatusta. Sen kirjan murteellisuudet oli ilmeisesti tarkistanut joku ihan murretutkija, mutta joskus kirjailija saattaa kirjoittaa murretta mutta jotenkin liioittelee sitä murretta tai käyttää sellaisia piirteitä, joita kyseisessä murteessa ei oikeasti ole. Esimerkiksi omalla murrealueellani sanotaan PÄÄSÄÄNTÖISESTI "tehä" eikä "tehrä", mutta silti joskus näkee sitä "tehrä"-muotoa murretekstissä, ja se kielii mun mielestä siitä, että on liioiteltu sitä murretta väärällä tavalla tai tungettu väkisin murrepiirteitä siihen puheeseen. Turussa näkee välillä mainoksia, joissa on käytetty Turun murretta, ja mua ärsyttää niissä se, että on kaikki mahdolliset murrepiirteet pitänyt tunkea samaan tosi lyhyeen tekstiin. Eli tässä ehkä se, että annostelee sopivasti.