Kirjoittajien Kilta

Yleisessä kirjoituskeskustelussa on hieman keskusteltu epäluotettavasta kertojasta. Jäin miettimään, että olisiko kenelläkään kirjasuosituksia aiheeseen liittyen, teemana epäluotettava kertoja tai vastaavat teemat (esim. kertojan luotettavuutta joutuu pohtimaan jossain vaiheessa, teoksen aikana luotettavuus on hieman epäselvää, kertojan luotettavuus jää ehkä jopa lopussa hieman auki tai liikutaan jossain harmaalla alueella luotettavan ja epäluotettavan kertojan välillä)? Kirjan ei siis lopulta ehkä edes tarvitse sisältää suoraan epäluotettavaa kertojaa, mutta teemana käsiteltäisiin aihetta.

Toivoisin, että vähintäänkin kirjan nimen kohdalla käytetään spoileria, mikäli luotettavuus liittyy erityisesti kirjan loppuratkaisuun tai muuten voi pilata lukukokemusta. Spoileriin voi sitten laittaa myös tarkemmin tietoa ja muuten, ilman spoileria, kuvailla kirjaa suurpiirteisemmin. Tarkemmat tiedot ja juonipaljastukset kuitenkin eri spoileriin kuin kirjan nimi! Näin kukaan ei joudu kokemaan haluamattaan juonipaljastuksia muista kirjoista, vaikka halusi vain tulla jakamaan omia suosituksia. Spoileria käytetään tosiaan näin: Vielä tiiviisti: Kaivataan kirjasuosituksia kirjoista, joissa käsitellään jollain tapaa kertojan (mahdollista) epäluotettavuutta. Tarvittaessa kirjan nimi spoileriin. Jos halua kertoa yksityiskohtaisia lisätietoja kirjasta tai kertojasta, ne toiseen spoileriin.

Olihan tarpeeksi pitkät ja epäselvät pyynnöt ja ohjeet?

Tästä ensimmäiseksi ja vahvimmin tulevat mieleen ne dekkarit, joissa on kirjoitettu murhaajan näkökulmasta. Agatha Christiellä on pari kuuluisaa. Dekkarit tietenkin myös muuten, yleensä niissä valehtelee vähintään murhaaja, yleensä muutama muukin.

En ole itse lukenut (pitäisi) mutta jonkin vuoden Helmet-haasteessa oli "epäluotettava kertoja" ja tarjolla Mark Twainin

Huckleberry Finn

.

Muistaakseni F. E. Sillanpäällä on ainakin yksi epäluotettavan kertojan kirja, oon jopa lukenut sen, mutta en kyllä kuollaksenikaan muista, mikä sen nimi on :D Oon tainnut lukea sen ehkä peruskoulussa/lukiossa, veikkaisin peruskoulua ja siitä kun se on päättynyt on 15 vuotta, joten ei mitään muistikuvaa.

Agatha Christiellä on varmasti useampiakin, mutta itse tiedän ainakin

Robert Ackroydin murhan

olevan sellainen.

Itse ehkä laskisin myös Yann Martelin

Piin elämän

epäluotettavaksi kertojaksi, samoin ehkä S. J. Watsonin

Kun suljen silmäni

. Näiden kohdalla tosin se on pitkälti omaa tulkintaani.

Quirinean ja Vladin luettelemien lisäksi tulee mieleen ainakin Kazuo Ishiguro, jolla on useissa kirjoissaan epäluotettavia kertojia. (Sinänsä voisi väittää, että minäkertoja on melkein poikkeuksetta jossain määrin epäluotettava.)

2020-helmet-haasteessa oli tosiaan tämä yhtenä kohtana, ja olen näköjään lukenut siihen erinomaisen ranskalaisen sarjakuvan, Manu Larcenet'n

Blast

Kiitos todella paljon vinkeistä, arvostan! <3

Paula kirjoitti: ↑11 Tammi 2024 14:53 Sinänsä voisi väittää, että minäkertoja on melkein poikkeuksetta jossain määrin epäluotettava.

Tämä on ihan totta ja tätä olisi kiva hyödyntää enemmänkin omassa kirjoittamisessa! Jos kirjoitan päiväkirjamerkinnän siitä, kuinka kävimme kaverini kanssa syömässä, se olisi varmasti vähintään jossain määrin erilainen kuin kaverin kirjoittama vastaava päiväkirjamerkintä. Tuskin kumpaakaan meistä voisi kuitenkaan laskea vielä varsinaisesti epäluotettavaksi kertojaksi, me vain kiinnitämme eri asioihin huomiota, tulkitsemme asioita eri tavalla ja aivot tallentavat muistot eri tavalla. Se harmaa alue tuntuu todella kiehtovalta - missä vaiheessa kertoja voidaan määritellä epäluotettavaksi.

Ah mainiota, että löysin tämän keskustelun!

Omat suosikkini laadukkaasta epäluotettavasta kertojasta ovat

Marie Ndiayen Kolme vahvaa naista ja Susanna Clarken Piranesi

. Molemmat ovat jääneet pyörimään mieleen vielä kauan lukemisen jälkeenkin. Ja molemmissa teoksissa voi luottaa, että kirjailija tietää mitä tekee (kaikissa kirjoissahan tämä ei valitettavasti päde..)

Hyvä kysymys tietenkin, että onko minäkertoja aina hieman epäluotettava, sillä lopultahan kaikki on subjektiivista.

Tuoreena esimerkkinä kirjaston uutuushyllystä poimittu Jo Nesbon Pimeyden talo (Johny Kniga 2023, suomennos Outi Menna, alkuteos Natthuset 2023). Vetävä - meni itsellä kertatempaisulla koko kirja - ja tyylitajuinen:

vahvasti amerikkalaiseen kauhutraditioon nojaava romaani. Tyylittely kaikkine nyökkäyksineen lajityypin klassikoihin saa koko ajan lukijana arpomaan, että mikä on totta, mikä ei. Toisaalta sitten viimeisiä käänteitä voi pitää jo vähän ylimääräisenä kuorrutuksena - jos yllätyskäänteitä on liikaa, niin niiden tulo ei enää yllätä.

Että jos Poe ja King kirjailijoina toimivat, niin tätä voisi kokeilla.