Kirjoittajien Kilta

Ihan vain yleinen pulinaketju kirjallisuuteen, kirjoihin ja kirjailijoihin liittyen. :) Luokaa silti uusiakin ketjuja, mutta aina ehkä ei ole tarpeeksi sanottavaa luodakseen kokonaisen uuden ketjun, mutta silti haluaisi sanoa jotain ääneen.

Mahtava vapaapäivä. Syöksyin läpi Nesbon Pimeyden talo -romaanin kertaistumalta (tai siis, makasin peittojen alla ja kävin välillä keittämässä kupin kahvia, mutta periaatteessa...), yli puolen välin Arikan Homoromaani -teosta ja lisäksi lukaisin läpi Kivi Larmolan Demoni -sarjakuva-albumin ja JP Ahosen toisen Belzebubs -sarjiskokoelman. Minä sydän kirjasto.

Se tässä näin intensiivisessä lukurupeamassa on, että sitten mieli yrittää assosioida noita teoksia yhteen, varsinkin romaaneista koetan hakea yhteistä nimittäjää, vaikka genret ovat kovin erilaisia. No, minäkertoja noissa on molemmissa, ja menneisyyden traumat keskeisessä osassa, mutta tuo nyt tuskin on mikään kovin poikkeuksellinen yhdistävä tekijä, ei kauhean uniikkia.


Hyviä teoksia kyllä kaikki. Silleen jännä, että ohkaisin näistä, Larmolan albumi, tuntuu eniten vaivaavan ajatuksia, vaativan tiukempaa analyysiä ja uudelleen lukemista.

Minä luin Sherlock Holmesin tyttären loppuun, vaikka jo ensimmäisellä sivulla alkoi epäilyttää. Loppua kohden muuttui yhä enemmän vain sinnittelyksi. Lyhyesti kerrottuna Sherlock oli kuollut, mutta hänellä oli tytär. John oli elossa ja poikansa kanssa lähtivät selvittämään tämän tyttären kanssa mahdollista murhaa. Kaikki kirjan henkilöt olivat varsinaisen sarjan henkilöiden lapsia, täysin samoissa rooleissa, täysin samoilla luonteilla. Tarinan mukaan geenit ohjaavat sinua, mm. pahuus periytyy ja käytännössä olet vanhempasi. (Sherlockin tytär ja Johnin poika muuten tietysti ihastuivat toisiinsa.) Ei nyt muutenkaan ollut mikään mestariteos (mm. pitkästytti todella paljon kerronnallaan, juonella ja hahmoilla), mutta tuo jäi ärsyttämään eniten. En suosittele, enkä tule lukemaan seuraavia osia.

Nyt sitten olen lukenut kaikki Clark Ashton Smithin novellit eldritchdark.com:ista. Puolitoista kuukautta siihen meni. Fantasiaa, scifiä ja kauhua pulp-kaudelta. Teksti oli niin kuvailevaa, että suurimman osan luin skannaamalla, ja hyvin juonessa pysyi kärryillä. Seuraavaksi pitäisi päättää, mitä alan lukemaan seuraavaksi. Yksi vaihtoehto olisi uudelleenlukea Philip K. Dickin Three Stigmata of Palmer Eldritch, kun ei näillä pakkasilla oikein viitsisi kirjastoonkaan keskustaan täältä lähiöstä lähteä. Olen myös hiukan miettinyt, jos ottaisi projektiksi Raamatun lukemisen (yleissivistyksen vuoksi, en ole kristitty), ja olenkin jo kysellyt kristityiltä kavereiltani ko. opuksen sujuvakielisemmistä englanninnoksista kuin mitä se virallinen suomennos on.

Eikös tällä hetkellä virallinen suomennos (alkuteksteistä todella huolella tehty) kelpaa, vai miksi pitäisi olla englanniksi?

Quirinea kirjoitti: ↑08 Helmi 2024 23:49 Eikös tällä hetkellä virallinen suomennos (alkuteksteistä todella huolella tehty) kelpaa, vai miksi pitäisi olla englanniksi?

Suomennos on niin tarkka käännös, että se on huonoa kieltä. Mulle kelpaa epätarkempikin suomennos/englanninnos, kunhan se on sujuvaa lukea. Odotan Raamatun olevan paikoin niin tylsä, etten tahdo enää nostaa vaikeustasoa tönkkökielellä.

Anteeksi kuinka? Tiettävästi nimenomaan 1980-luvun suomennoksessa pyrittiin sujuvaan ja alkuperäisen tyyliä noudattavaan käännökseen. Komiteassa oli mm. Lassi Nummi.

(muistan jostakin letkauksen että Johanneksen Ilmestystä kääntämään olisi pitänyt saada joku huonosti suomea osaava suomenruotsalainen -- alkuperäiteksti on pahasti arameanvoittoista kreikkaa...)

1933 / 1938 Raamattu sen sijaan on raskassoutuista tyyliä.

En todellakaan ole mikään raamatunkäännösekspertti, mutta olen suunnitellut New Living Translationin hankkimista.

https://en.wikipedia.org/wiki/New_Living_Translation

Englanniksi ei muuten ole mitään virallista käännöstä (ah luin huolimattomasti ja puhuitkin suomennoksesta "virallisena", ja ajattelin "King James Bibleä", joka on loistavaa englantia ja erittäin ns. sanatarkka (otettava huomioon että se on tehty 1500-luvun osaamisella). Jopa niin että käytin sitä apuna jos en tajunnut heprean rakennetta.

Jotain ns. moderneja raamattuja on suomeksikin. Mutta tiedän että nimenomaan 1990-luvun käännöksessä pyrittiin sanomaan asiat suomeksi. Klassinen esimerkki on Hanna temppelissä: 1933 versiossa hän sanoo: "palvelijasi on saanut armon herransa silmissä", ja uudessa: "Kiitän sinua suopeudestasi."

Luin Timo Airaksisen uusimman kirjan Lukea, kirjoittaa, ymmärtää. Kirjan alussa oli sata sivua muka-analyysiä kirjoittamisesta ja lukemisesta. Osassa sanottiin lähinnä yleisessä tiedossa olevia latteuksia, eikä Suuri Filosofi onnistunut tarjoilemaan yhtään uutta ajatusta. Loput sata sivua olivat kritiikkejä suomalaisista vastikään ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksista. Nämä olivat minun silmääni ok kirjallisuuskritiikkejä, mutta ei Airaksinen mitenkään briljeerannut niissä. Lisäksi hän sortui niissä pariin syntiin: Ensinnäkin hän "löysi" useammastakin kirjasta täysin hatusta vedettyä symboliikkaa, ja kun käsiteltiin kirjaa, jonka käsittelemän (todellisen) henkilön hän oli tuntenut, Airaksinen tuntui koko kritiikin ajan lähinnä elvistelevän sillä, että kirjan kohde oli hänelle tuttu.

Airaksinen oli kirjoittanut myös kritiikin yhdestä low fantasy -kirjasta, ja kritiikki osoitti, ettei Airaksinen osaa lukea fantasiaa, mikä oli yllättävää henkilöltä, joka on kuitenkin parikymmentä vuotta sitten kirjoittanut pätevän kirjan Lovecraftin filosofiasta. Airaksiseltä mm. meni ohi, mitä tarkoittaa, jos low fantasy -romaanissa pakanallisiin tapoihin uskovassa puolimaagisessa kylässä ei ole kirkkoa. Airaksinen sanoi, ettei hän lue fantasiakirjallisuutta oikeaksi kaunokirjallisuudeksi, mutta kritiikki osoitti, ettei hän vain ymmärrä sitä.

Olen lukenut Airaksisen viimeaikaisista kirjoista myös hänen seksuaalisuuden ajan henkeä ja uskonnottomuutta käsittelevät kirjat. Airaksiselta tuntuu kokonaan karanneen mopo käsistä, eikä hänellä tunnu enää olevan mitään käsitystä siitä, mikä on julkaisukelpoista. Airaksinen kuvittelee, että kirjan voi pakata täyteen yleisessä tiedossa olevia latteuksia ja kutsua sitä ajan hengen analyysiksi ironisessa hengessä.

punnort kirjoitti: ↑22 Helmi 2024 01:16 Airaksinen sanoi, ettei hän lue fantasiakirjallisuutta oikeaksi kaunokirjallisuudeksi, mutta kritiikki osoitti, ettei hän vain ymmärrä sitä.

Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen kyseisen näkemyksen, mutta aina jaksan hämmentyä siitä. Mitä fantasiakirjallisuus sitten on, jos ei oikeaa kaunokirjallisuutta? Tietokirjallisuuttako? Erityisen hassulta tuo tuntuu siksi, että minulle spefi on se, mitä kaunokirjallisuudesta ensimmäisenä tulee mieleen. Se on vähän niin kuin fiktiivisintä fiktiota, jota voi olla.

On yllättävän yleistä halveksia ns. genrekirjallisuutta, etenkin SciFiä ja fantasiaa. Joskus epäilin, että "maaginen realismi" oli nimitys jonka joku keksi ettei tarvitsisi myöntää että esim. Marquezin ja Rushdien kirjat olisivat fantasiaa (tosin se taitaa olla ilmiselvästi yksi fantasian alalaji).

Minä "irrotan varmistinta" kun joku väittää että jokin kirjallisuudenlaji on roskaa (se ettei pidä jostain, on sitten eri asia): ei ole hyviä ja huonoja kirjallisuuden lajeja (ellei kioskiromaania lasketa lajiksi, ja voihan sinnekin vahingossa eksyä loistavasti kirjoitettu kirja), on hyviä ja huonoja kirjoja.

Toinen on ihmiset jotka uskovat tietävänsä kaiken asioista, joihin eivät oikeasti ole tutustuneet (taitaa olla sukua kauhealle miesselittäjälle). Olin kerran julkkareissa (useampi kirja ja yksi oli minun kääntämäni) josta yksi "päätähdistä" sai minut etsimään syytä livahtaa tieheni... Juu, hän ei uskonut Jumalaan, esitti jotain kommentteja kristinuskosta jotka tiesin pupuksi (en muista enää, mutta kyse ei ollut mistään ns. uskonasiasta), ja sitten oli tietävinään islamista jotakin ihan varmasti; siitä jopa myönsi ettei varsuinaisesti tiennyt, ja puhui tietysti vielä hullumpaa puppua...

Ihmisten käsitys fantasian ja fiktion eroista on välillä tosi jännä. Olen mm. kuullut, että kaikki kertomakirjallisuus on fantasiaa, koska kaikissa kirjoissa esiintyy keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia. Tämä ajatus tuli ihmiseltä, joka ei lue spefiä lainkaan, joten oletan, että hänellä ei vain ole minkäänlaista tietoa tai mielenkiintoa edes oppia, mitä kaikkea spefi voi sisältää.

Toinen mielenkiintoinen ihminen oli eräs, joka ei kertomansa mukaan lukenut koskaan muuta kuin elämäkertoja, koska niissä oli oikeita tapahtumia. Hän ei koskenut edes perus kertomakirjallisuteen, koska inhosi sitä, että siinä on keksittyjä tapahtumia. En tullut kysyneeksi, lukeeko hän tietokirjoja.

Timli kirjoitti: ↑03 Maalis 2024 16:06 Ihmisten käsitys fantasian ja fiktion eroista on välillä tosi jännä. Olen mm. kuullut, että kaikki kertomakirjallisuus on fantasiaa, koska kaikissa kirjoissa esiintyy keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia. Tämä ajatus tuli ihmiseltä, joka ei lue spefiä lainkaan, joten oletan, että hänellä ei vain ole minkäänlaista tietoa tai mielenkiintoa edes oppia, mitä kaikkea spefi voi sisältää.

Minä taas olen sitä mieltä, että realistinen kirjallisuus on spefin aligenre: Spefi tarkastelee kaikkia mahdollisia maailmoja, ja realistinen kirjallisuus rajoittuu vain yhteen niistä.

Nyt on sitten Raamattu luettu. 1400 sivua kaksipalstaista pientä pränttiä. Minusta ei tullut kristittyä, ennemmin alkoi tuntua siltä, että jos kristinuskosta haluaisi minkään järkevän ja avarakatseisen version, aika kauas se pitäisi viedä Raamatun sanomasta. Kautta uuden testamentin häiritsi erityisesti se, että kirjoittajat tuntuivat olettavan, ettei kukaan voi tulla vilpittömin mielin heidän omistaan eroaviin johtopäätöksiin, vaan jos joku on eri mieltä heidän kanssaan, se kumpuaa omaneduntavoittelusta, halusta pettää kanssaihmisiä tai jostain muusta sellaisesta.

Seuraavaksi aion lukea jotain, millä ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa. Suosituksia?