Kirjoittajien Kilta

Hej på er!

Haluaisin tietää miten kiltalaiset ajattelevat lukemastaan kirjallisuudesta, jossa esitetään ruokailutilanteita tai ylipäänsä syömistä ja ruuanlaittoa?
Miten itse kirjoitatte, tai kirjoitatteko, ruokailutilanteita teksteihinne?
Mitä ruoka voi kertoa lukijalle?
Miten sukupuolittunutta hahmojen syöminen on (enkä nyt tarkoita vain lohikäärmettä, joka napostelee prinssin/ritarin tai tarinan kannibaalia)?
Syövätkö kaikki samalla tavalla, vai onko allergioita esimerkiksi esitetty?
Esitteletkö omassa tekstissäsi perinneruokia ja herkkuja? Miksi/Miksi et?
Miten arvolatautunutta syöminen/ruoka on?
Kuka saa syödä ja mitä ?

Asia alkoi todenteolla kiinnostaa, sillä luin pari päivää sitten loppuun Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy . Kirjailija on japanilainen mies. En ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta, enkä ole kovin perillä kyseisestä kulttuurista. Kirjassa kuvailtiin naista, joka teki fyysistä kuntoa vaativaa työtä 6 päivää viikossa (tai enemmänkin joskus). Nainen tulee kerran kuussa tapaamaan siskoaan erääseen kahvilaan ja tilaa aivan ihanalta kuulostavan ruokatilauksen, mutta kahvilan vakioasiakas (mies) kommentoi ikävällä tavalla naisen ruokahalua. Se saa naisen häpeämään itseään, vaikka tällä selvästikin on kova nälkä.
Ensi järkytyksen jälkeen aloin miettiä asiaa:
kirjailija kuulosti olevan miehen puolella, sillä kukaan ei puolustanut naista.
Miksi nälkäinen nainen ei saa rauhassa syödä vatsaansa täyteen edes kirjassa?
Miten nopeasti tunnelma voi muuttua kun puhutaan ruuasta, sehän on yksi suurimmista kulttuurin esittäjistä.

Itse rakastan ruuasta lukemista ja makujen kuvailua (siksi varmaan olin niin kovin järkyttynyt tästä feelgoodina markkinoidusta kirjasta :-D)

Kertokaa mitä mieltä olette :-)

Smaklig måltid!

Puhuttiinkin tästä jo, ihanaa että laitoit keskustelua alulle! Meinasin itekin, että vois. Aihe kiehtoo.

Mä luulen että fantasian kirjoittajina monelle täällä ruoka on kiinnostava osa kulttuuria, ja maailman ja tunnelman rakennusta, jonka mainitsitkin.
Mulle itselleni ruokapäydän (tai muun vastaavan tilanteen) ääreen kerääntyminen on myös todella luonteva keino saattaa hahmot käyttäytymään toistensa kanssa vapaammin.
Meinaan siis luontevalla paitsi sitä, että se tarjoaa luonnollisen oloisen tilan vuoropuhelulle, myös että se tulee multa ihan luonnostaan hyvin erilaisiinkin teksteihin.
Oon ehkä omassa elämässäni sitten kokenut nää ruokailukeskustelut merkittävinä?
Ne on sellaisia, jotka yleensä muistan pitkään, ja joissa koen tutustuvani ihmisiin.

Valitettavasti musta tuntuu, että tää on ehkä vähän katoava trendi fantasiassa? Tai sit oon vaan lukenut vääriä kirjoja.
Tuntuu, että hiljaisista hetkistä on aika monissa kirjoissa vaan kiire pois, ja maut ja tuoksut käytetään lähinnä vertauskuvien täytteenä oikean ruokailun sijaan.
Tai sitten valitaan kuvailla tuotteita ainoastaan silloin, jos niillä halutaan nostaa kohtauksen ällöyskerrointa; humalaiset seilorit, rasvaiset ruoat, törsäävä aateli jne.

Vähän sorrun ehkä jälkimmäiseen omassakin fantasiaprojektissani - totta kai hovi syö rahvasta hienommin, monipuolisemmin ja ennen kaikkea enemmän. Se on ihan olennainen osa maailmanrakennusta.
Oletan että useampikin ihminen voi olla kuninkaanlinnassa vähän tukevammassa kunnossa kuin moni köyhällä kalastajasaarella on.

Mut en missään nimessä kyllä halua, että siitä tulee lukijalle ruoasta, syömisestä tai ihmisistä sinänsä ällöttävä kuva. Se ei oo se mitä tavoittelen. Kyse on vaan epäreilusta tilanteesta.
En halua, että ruoka on ällöä, ellei kyseessä nimenomaan ole ällö ruoka korostetusti, jos esim. pitkän metsäreissun aikana joku sipuli homehtuu, tms.
En myöskään meinaa, että siinä on mitään pahaa, jos joku hovineito tai rouva tai herra olisikin vähän lihava - varsinkaan köyhältä kalastajasaarelta tulevan päähenkilön näkökulmasta.
Eiköhän hän vaan totea mielessään, että nätti kuin mikä, ja tuoltahan se parempi väki meilläkin toivoo näyttävänsä, eikä nälkiintyneeltä.

Vanha vitsihän on se, että kuvaamalla aterioita saa sanoja kasaan... Omissa teksteissäni on usein paljonkin puhetta ruoasta (Paula ehdotti että tekisin Kääpiöstä ja mäyrästä keittokirjan...). Aika vähän ruokaan suhtautumisesta muuten, mutta paikallisvärinä.

Fantasiatarinassa jossa kuljetaan maailmaa etelästä pohjoiseen, päähenkilö myös tutustuu ruokakulttuureihin ja panee merkille erot. Myös sen mitä tapahtuu, kun yritetään tehdä vieraan kulttuurin ruokaa oikein onnistumatta: "tulinen kastike oli vain tulista vailla hienompia makuvivahteita".

GRRM harrastaa mässäilykohtauksia... Kahlasin Jään ja tulen laulun ekan osan; kirjoittaa hyvin, mutta en jaksanut sitä synkkyyttä; ja siinä ainoat suvannot olivat ne herkkuateriat...

Mun tarinoissa syödään harvoin ja juodaankin kohtuullisen harvoin. (Poislukien Teelehtiä ja nokkasiilejä -nanoni, joka sijoittui suurelta osin teehuoneeseen.) Olen itse vegaani, joten hahmonikin ovat tyypillisesti "salavegaaneja". Hahmot saattavat siis syödä vaikka makkaraperunoita, mutta en kuvaile erikseen sitä, että makkara on seitanista tehtyä ja lisukkeet vegaanisia. Minulle ei ole tullut eteen montaa tilannetta, jossa hahmon olisi välttämättä syötävä jotain eläinperäistä tai jossa pitäisi erikseen korostaa, että kyseisen hahmon leivän välissä olikin tofua. Toki näilläkin keinoilla voisi luoda hahmoon syvyyttä, jos kiinnostusta ja tarvetta olisi. Mun ruokasuhde nyt vain on vähän kummallinen, niin en halua tämän omituisuuden heijastuvan kirjoittamiseen.

Toisaalta ruokakuvaukset kiinnostavat minua lukijana erityisesti spekulatiivisessa fiktiossa. Se, mitä syödään ja miten ruoasta puhutaan kertoo maailmasta paljon.

Minä tykkään lukea ruoasta ja syömisestä. Lähiaikoina lukemistani esim. Heikki Valkaman Riku Mäki -sarjassa on hyviä ruokakuvauksia, kun päähenkilö toimii kokkina Japanissa. (Nämä ovat periaatteessa dekkareita, mutta se dekkaripuoli ei minusta ole ihan yhtä onnistunutta kuin ruoka- ja muun kulttuurin kuvaus.) Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarjassa on myös reseptejä, tykkään siitä! Siksi ehdotin Quirineallekin, että olisi lisännyt ruokien ohjeita siihen kivaan Kääpiö ja mäyrä -kässäriinsä. Haruki Murakami kuvaa myös usein ruoanlaittoa sen verran tarkasti, että niistä pystyisi ainakin melkein ottamaan ylös reseptin.

Itsekin kirjoitan usein ruoasta. Varsinkin tekstin ekassa versiossa ruokakuvaukset ovat runsaita, tyyliin "Viisikko syö eväitä luolassa" Ja ainakin yhdessä tarinassani otin viisikkovertauksen tekstiin mukaan: kun hahmot ovat lähdössä seikkailemaan, he keskustelevat että evääksi pitää ottaa teetä, inkivääriolutta ja hedelmäkakkua, koska sellaiset eväät seikkailijoilla kuuluu olla.

Herkullinen keskustelu! 🍰

Lähestyn kysymystä ensisijaisesti fanfictionin kirjoittajana, koska monesti lähdemateriaalissa on mainintoja hahmojen lempiruoista. Useissa mangoissa ja light novelleissa on eri hahmoille sellainen pieni triviaosio, jossa mainitaan heidän syntymäpäivänsä, pituus, motto, juoneen liittyvät erityistaidot ja monesti lempiruoka muiden pienten nippelitietojen lisäksi. Lähdemateriaalin perusteella tiedän, että nykyinen suosikkihahmoni ei osaa laittaa ruokaa, mikä kerran inspiroi minua kirjoittamaan kohdan, jossa hän puolisonsa kanssa opetteli laittamaan ruokaa yhdessä.

Olen viihteen, lukemisen ja kirjoittamisen kautta tutustunut japanilaiseen keittiöön. Joskus kauan sitten faktantarkistus nimenomaan ruoka-asioissa oli hankalaa nykyaikaan verrattuna. Nykyään voin avata Youtuben ja helposti löytää kanavan, jossa vaihe vaiheelta näytetään, miten joku ruoka tehdään, vaikka ainekset eivät olisi entuudestaan tuttuja. Oi voi sitä päänsärkyä, kun yritit vuonna 2007 setviä perinteisen uuden vuoden aterian kaikki komponentit ja kotikirjaston ainoa "japanilainen" keittokirja puhui enimmäkseen purkkitonnikalasta à la Uncle Ben's riisi. ^^'

Paula kirjoitti: ↑18 Helmi 2024 13:33 Itsekin kirjoitan usein ruoasta. Varsinkin tekstin ekassa versiossa ruokakuvaukset ovat runsaita, tyyliin "Viisikko syö eväitä luolassa" :grin: Ja ainakin yhdessä tarinassani otin viisikkovertauksen tekstiin mukaan: kun hahmot ovat lähdössä seikkailemaan, he keskustelevat että evääksi pitää ottaa teetä, inkivääriolutta ja hedelmäkakkua, koska sellaiset eväät seikkailijoilla kuuluu olla.

Viisikon eväsretket!!! 💜

Kiinnitin niihin huomiota jo lapsena, mistä aasinsiltana päästään toiseen kysymykseen: milloin jaetuista ruokahetkistä tulee juustoisia?

Lukijana olen herkkä sävyille, minkä takia joskus viimeiset ateriat ennen maailmanloppua liikuttavat minua syvästi. Toisinaan silti huomaan, että aterialla sävy tuntuu väärältä, minkä seurauksena usein vaivaannun. Mitä tärkeämpi yhteinen ateria on kyseessä, sitä enemmän toivon lukijana, että aterian parissa vietetty aika ja yhdessäolo kuvataan ainutkertaisena ja ettei ateriaan ja yhdessäoloon johtanut pohjustus huku ruokaan. Olen valitettavasti unohtanut kirjan nimen, mutta joskus luin kirjan, jossa tarinan sankarit kokoontuivat syömään yhdessä viimeistä kertaa ennen suurta taistelua. Ruoanlaittoa, kattausta ja ruokailun ohessa käytyjä keskusteluita kuvattiin ihanasti, mutta kerronta ei poikennut muista hetkistä, joissa hahmoilla oli mukavaa yhdessä, vaikka kerronnassa erikseen sanottiin, että hahmot unohtivat murheensa hetkeksi, koska ateria ja seura olivat niin hyviä. Yleensä pitäisin noista kuvauksista paljon, mutta tuossa kirjassa kuvailu tökki, koska hetken ainutkertaisuus ei välittynyt minulle tekstistä.

Viisikon eväät voivat olla sama trooppi, koska lapset selvittävät rikoksia, mutta toistuvien eväiden myötä kokemus arkipäiväistyy ja Viisikko-kirjoissa oikeastaan alkaa kiinnostaa enemmän, mitä piknik-korista tänään löytyy, koska ruoka vie tilaa rikoksilta. Ajattelen, että lukijat samaistuvat tarinaan aina hahmojen kautta. Ideaalitapauksessa lukijalla ja näkökulmahahmolla olisi samat asiat mielessä, mutta minulle kerronnan pitää myydä ateria, jos sen aikana tai taustalla tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat kiireellisiltä. Muuten minulle voi tulla sellainen "Hei nyt ihan oikeasti se karkkipussi pois, täällä on tulipalo!"

Minä yleensä yritän keskittyä tarinoissani olennaiseen, ja sen kannalta, mitä yleensä kirjoitan, ruoka on epäolennaista, joten en juurikaan kirjoita ruuasta. Kerran kirjoitin novellin, jossa ruoka oli pääosassa. Se sijoittui erään parin toisille treffeille, ja nainen oli kokannut miehelle kotonaan. Kuvailin syömistä miehen näkökulmasta tavoitellen samanlaista hekumaa syömiseen kuin pornossa tavoitellaan siihen toiseen juttuun. Tietysti joskus olen kuvaillut hahmon persoonaa sillä, että hän tilaa falafelin kepappibaarissa, ja yhdessä raapaleessa tulin siihen tulokseen, että pikanuudelit ovat tulevaisuuden ruokaa: Staple food, jolle on luotu lihanmakuisen ruuan imago. Eräs raapaleeni sijoittui 30-luvun pulp-scifistä vaikutteita saaneeseen Venuksen viidakkoon, ja siinä päähenkilö oli ultravegaani: Hän söi vain lihansyöjäkasveja.

Hei, ihanaa miten paljon vastauksia ja keskustelua!
Ruoasta tosiaan on moneksi. Ja itseasiassa noista viisikon eväsretkistä innostuneena aloin lapsena juomaan iltapäiväteetä (joka huvitti aikuisia) :-D olin muutenkin kirjojen vaikutuksille hyvin altis.

Luen paljon fantasiaa, ja etenkin seikkailua. Niissä monesti porukka mättää vain käytännöllisiä eräruokia.. ymmärrän kyllä, että kuivaliha ja kapakala säilyvät paremmin vaelluksella kuin hedelmäsalaatti. Silti, voi miten tylsää !

Ja kääk punnort ihan loistavaa! Sain tästä sinun kommentista paljon inspiraatiota :-D tuo lihansyöjäkasvin syöjä kolahti etenkin !

ylireija kirjoitti: ↑17 Helmi 2024 08:36 Miten itse kirjoitatte, tai kirjoitatteko, ruokailutilanteita teksteihinne?
Syövätkö kaikki samalla tavalla, vai onko allergioita esimerkiksi esitetty?

No tuota. Sanotaan näin, että omassa tapauksesssani tekstissä X laitetaan ruokaa ja syödään sitä, ja tekstissä Y juodaan kahvia ja teetä ja mennään hotellin ravintolaan syömään. Tekstissä X on eräs hahmo, joka on kananmuna - allergikko, mutta en nyt muista, tuoko hän asiaa esille. Yleensä hän on kyllä aika hanakka sanomaan asiasta, jos joku hänelle tuntematon haluaa kokata hänelle jotain.

Mitä teidän mielestänne on se oikea treffiruoka, jos tarinan romanttinen pari menee treffeille? Riippuu varmaan myös iästä ja siitä miten paljon kenelläkin on rahaa käytettävissä, ja missä todellisuudessa taivalletaan.

Mulla oli yliopistoaikoina mielessä, että olisin kirjallisuuden oppiaineessa kirjoittanut esseen/tutkielman aiheesta ruoan kuvailu syömishäiriöitä käsittelevissä kirjoissa. Olin pannut merkille, että Riikka Pulkkisen kirjoissa syödään usein ja ruokia kuvaillaan tarkkaan, ja Vieras-romaanihan käsittelee anoreksiaa. Ainakin Kira Poutasen Ihana meri olisi voinut olla mukana aineistossa myös. Ruokaa kuvattiin vihollisena, ja oli kiinnostava panna merkille sitä sanastoa, jolla ruokaa kuvailtiin, esimerkiksi lima. Valitettavasti tämä essee jäi kirjoittamatta, koska kurssilla annettiinkin aihe valmiiksi.

Mulla on syömistä ja juomista lähes kaikissa tarinoissa. Pari juomiseen liittyvää yksityiskohtaa on sellaisia mitkä kertoo hahmoista aika paljon. Muuten ei oo niin tärkeitä juttuja, mutta ruokailut on tuntuu helpolta tavalta kirjottaa hahmojen vuorovaikutusta. Tuntuu luontevalta, että ihmisiä esim. esitellään toisilleen juhlissa (joissa on ruokaa ja/tai juomaa) tai puidaan asioita kahvikupin ääressä.

Hahmoista kukaan ei taida olla allerginen, mutta on niitä jotka ovat muuten tarkkoja ruokavaliostaan. Sitten on joitain vegaaneja ja kasvissyöjiä.

Sit ne yksityiskohdat:

Yhden tarinan ph joi joka aamu (ts. herätessään) smoothien ja smoothien väri liittyi väreihin joita se yhdisti kuhunkin viikonpäivään. Tää jatku päivästä (ja viikosta ja vuodesta) toiseen.

Toisessa tarinassa yksi hahmo ei missään nimessä suostunut juomaan kierrekorkillisia viinejä.

Minun tarinoissani syödään ja kuvaillaan ruokaa ehkä yllättävänkin vähän siihen nähden, miten arkipäiväinen juttu syöminen on. Välillä olen yrittänyt keksiä fantasiakulttuuriini joitakin perinneruokia tai tavallisimpia pöydän antimia, mutta kiinnostus ei tahdo riittää syvälliseen pohdintaan siitä, mitä raaka-aineita on saatavilla ja mitä niistä voisi tehdä. En myöskään ole hyvä kuvailemaan ruokaa tai makuja, en tiedä viineistä tai siitä, mikä sopii yhteen minkäkin kanssa. Ruokakuvaukset tuppaavat siis olemaan hyvin ympäripyöreitä eivätkä hahmotkaan juuri puhu ruokaan liittyvistä mieltymyksistään.

Itse ruokailutilanteet taas tuntuvat usein jotenkin nihkeiltä kirjoittaa eikä sosiaalinen syöminen ole minulle se luontevin keino tutustuttaa hahmoja toisiinsa. Ehkä tämä heijastelee omia tosielämän kokemuksiani: ruokaileminen isolla ja vieraalla porukalla varsinkin vieraassa paikassa on ahdistavaa, siinä on liikaa ääniä ja häsellystä, osa ruoista voi olla outoja, suuhun voi päätyä kalanruotoja tai muuta inhottavaa, josta on kiusallista yrittää päästä eroon kun ympärillä on ihmisiä. Päädyin tavallaan jo projisoimaan näitä tuntemuksia nykyiseen päähenkilööni, jonka mainitaan syövän tavallista vähemmän, kun ruokailijoita on paljon (varmaan poistan maininnan editoidessa, sillä kyseisen hahmon pitäisi olla sosiaalisesti taitava ja itsevarma ja hän sitä paitsi joutuu istumaan isoilla päivällisillä huomattavasti useammin kuin minä).

Isojen ruoan äärelle kokoontumisten sijaan minusta on luontevampaa kirjoittaa kahdenkeskisiä ruokailutilanteita, joissa esimerkiksi huolehditaan toisesta tuomalla ruokaa tai syödään yhdessä yöpalaa salaisuuksista keskustellen. Minusta olisi erityisen hienoa saada vaatimaton välipala kuulostamaan lukijan mielestä herkulliselta ihan vain sillä, että onnistuu luomaan kotoisan tunnelman kaksin jaetun aterian ympärille.

Tulinpa tässä äsken nyt katsoneeksi viimeisintä neljää lukuani.
Aivan valehtelematta: ei yhdessä, ei kahdessa, vaan kaikissa kolmessa valmiissa on kohtaus, jossa hahmot käyvät keskustelemaan tilanteestaan aterian ääreen.
Eri hahmot eri tunnelmissa ja eri pöytiin, mutta joka tapauksessa. Ei jeskamandeera...
Ja se neljäs luku, joka näitä kolmea seuraa, tapahtuu kauttaaltaan isojen juhlapitojen ensimmäisenä iltana. Siinä ei ainkaan muistiinpanoissa lue pöytäksekustelun paikkaa, mutta hvyin voi olla, että sekin vielä ihan vahingoss syntyy sinne.

Mä tiesin kyllä tekeväni tätä jokseenkin luonnostaan, mut en mä nyt NÄIN PALJON luullut sitä tekeväni :DDD
Ei ole kyllä kukaan testilukija vielä huomauttanut asiasta, mutta ehkä on ihan hyvä, että loppujuoni on enemmän pakomatkaa ja reissaamista kuin tää alku...

Mä en juurikaan kirjoittele ruuasta ja syömisestä. Jonkun verran nyt toki joskus, mutta en kovin yksityiskohtaisesti kirjoittele mitä ihmiset (tai muut) syövät. Suurin syy tähän taitaa olla se, ettei ruoka ja syöminen kiinnosta itseäni juuri laisinkaan. Mä syön jotta en kuole (vaikka toki lempiruokia on olemassa) ja mua ei kiinnosta mitä muut syö. Esim. ihmiset usein jakaa kuvia ruuastaan ja mua ei kiinnosta tällaiset kuvat sitten yhtään. Sama näyttää olevan kirjoittamisessa. Ei mua sielläkään hirveästi huvita kirjoittaa ruuasta, koska se on yksinkertaisesti sanottuna, välttämätön paha. Ilman ruokaa ei voi elää. Pitääpä ottaa asiakseen katsoa tekstejä joskus sillä silmällä, ettää tarviiko ne enemmän mainintaa ruuasta (joskus muistan jonkun keskustelun aiheesta lukeneeni, joku lukija ihmetteli kun tarinan hahmot ei koskaan syö ja se vaivasi sitä kovasti). Ehkä voisi jopa kirjoittaa jonkin kohtauksen, ihan vaan harjoituksen kannalta, jossa hahmot on pöydän ääressä, syömässä ja keskustelemassa.

Lukijana en jaksa pitkiä kuvailuja ruuasta tai ruokailutavoista yms. Muistan esim Viisikoista kun aina kuvailtiin mitä retkillä syötiin ja vaikka silloin se itseä tavallaan kiehtoi, niin en mä nykyään jaksaisi lukea mitä kaikkea tarinassa pöydästä löytyy. Voin myös tunnustaa että jos ruokaa tai ruokailua ei koko tarinassa edes mainita, niin en varmaan huomaa sitäkään. Se ei siis tule mieleen, että hetkinen seis, eikö nämä ihmiset koskaan syö mitään? (kuten tuo aiemmin mainittu lukija huomasi). Tiedän kyllä että olen vähemmistössä tämän asian kanssa. Siksi pitääkin kiinnittää huomiota siihen, syödäänkö mun tarinoissa yhtään mitään, ikinä koskaan :D