Kirjoittajien Kilta

Kuuntelen radio-ohjelmaa, jossa saarnataan siitä, että maapallo ei kestä sitä, että ihmiset etsivät mielekkyyttä elämäänsä kuluttamisesta. Ohjelma tarjoaa vaihtoehdoksi elämän mielekkyyden etsimistä "sivistyksestä", mutta kovin jää yleisluontoiseksi maalailuksi. Mietin omaa elämääni, ja vaikka kulutukseni suitsimisesta pitää huolta lähinnä vaatimaton taloustilanteeni, elämäni mielekkyyden olen aina löytänyt älyllisistä pyrinnöistä (ja sen kymmenen vuotta, kun en skitsofrenialta moisiin pystynyt, koinkin elämäni harvinaisen epämielekkääksi.) Voitaisiinkohan nämä sitten lukea siksi peräänkuulutetuksi "sivistykseksi". Autan nousevaa matemaatikkosukupolvea avustamalla matematiikkakilpailuvalmennuksessa, mikä pitää huolen siitä, että koen olevani hyödyllinen muille ihmisille. Omaa ymmärryskykyäni pyrin kehittämään lukemalla niin fiktiota kuin faktaa.

Kirjoittaminen on minulle se itseilmaisukanava. Kirjoittaminen on minulle paitsi älyllinen ponnistus, myös yritys tehdä omaa ajatteluani ymmärrettäväksi muille ihmisille. Olen aina huomannut, että muiden on vaikea käsittää ajatuksenjuoksuani. Ja silloin kun kirjoitan älyllisistä aiheista, toivon myös kirjoitusteni herättävän ajatuksia muissa ihmisissä, ja ehkä osaltaan yleisemminkin ainakin hiukan edistävän elämän mielekkyyden löytämistä sivistyksestä.

Kirjoittaminen on kaiken kaikkiaan yksi merkittävimmistä asioista, jotka tuovat positiivista sisältöä elämääni, vaikka usein kipuilenkin lukijoiden vähyyden kanssa; itseilmaiseminen tosiaan vaatii sen vastaanottajan. Olen monta kertaa miettinyt, että sitten joskus kun kuolen, minulle sillä ei ole väliä kuinka moni ihminen itkee hautajaisissani, mutta kirjoitusteni tahtoisin pysyvän netissä kuolemani jälkeenkin.

Mites te muut? Millaista roolia kirjoittamisenne näyttelee siinä, että koette elämänne mielekkääksi?

Sivistys on ehkä aika abstrakti ja samalla vähän kapea katsaus siihen, mistä voi saada ns. kestävää sisältöä elämäänsä.
Eikö sivistys kuitenkin määrity sen kautta, mitä tietoa ja taitoja jokin yhteisö pitää arvossaan?
Eikö kuluttamisella myydä ihmisille nimenomaan omaa päätösvaltaa asioihin, jotka arjessa ovat tavallisen pulliaisen hallitsemattomissa? (yhteiskunnan ihanteet, lepo, ulkonäkö...)

Mä näen, että ehkä tälle vielä parempia sanoja voisivat olla toimijuus ja yhteisöllisyys.
Mielekkyyttä saisi varmasti aika moni jo siitä, että kokee voivansa tehdä jotain, ja toisaalta juuri tuosta mitä sanoit, että voi olla hyödyksi tai ainakin seuraksi toisille ihmisille.
Mulle itselleni kaikenlainen luova tekeminen tarjoaa, jos ei kumpaakin niin ainakin jompaa kumpaa noista.
Se on keino purkaa ja työstää omista ajatuksista jotain, ja jos hyvin käy, se tuotos voi sitten myös tarjota toveruutta jollekulle toiselle.

Joku sellainen tägi että hei, meikä oli täällä.

Kirjoittaminen lisää elämän mielekkyyttä itselleni ainakin muutamalla tavalla. Ensinnäkin, päiväkirjamainen/journaling-henkinen/aamusivutyyppinen/whatnot kirjoittaminen jäsentää ja auttaa organisoimaan sekä sisäistä että ulkoista maailmaa ja jollain tapaa tuntuu tekevän elämästä koherentimpaa; sellaisella kirjoittamisella rakennan jotain narratiivia, kertomusta itselleni, itsestäni ja maailmasta - ja se omalta osaltaan tekee tietyntasoista mielekkyyttä.


Sen lisäksi kirjoittamisessa, ja muissa luovissa aktiviteeteissa, on sama tatsi kuin liikunnassa: en välttämättä tule olemaan maailman paras niissä (en välttämättä edes kaupunginosan paras....), mutta minä voin paremmin silloin kun kirjoitan, piirrän, valokuvaan, tai teen jotain liikunnallista, verrattuna siihen, jos en tekisi. Liittyy myös osin siihen, että jos en tee jotain luovaa tai liikunnallista, niin kovin, kovin helposti juon vapaa-ajallani, mikä taas vähentää kokemusta elämän mielekkyydestä.


Ja kyllä mielekkyyden kokemiseen liitttyy myös tunne hyväksynnästä; niin vertaiskommentit kuin sitten sellainen sisäinen selkääntaputtelu että hei hemmetti, tuo idea, teksti tai kuva-aihe on muuten oikeasti toimiva.


Nämä nyt nopeasti mieleen. Aihe on mielenkiintoinen, kiitos avauksesta; saatan palata tähän myöhemminkin.

Oli kivaa lukea tätä ketjua ja huomata, että jokaisessa tähänastisessa vastauksessa mainitaan sekä halu tutkia omaa sisäistä maailmaa että tuntea yhteyttä muihin, koska tunnistan samat asiat itsestäni. ^^

Olen aina kokenut vetoa ideoihin ja ajatusleikkeihin, mutta haluan myös jakaa ajatuksia muiden kanssa ja tuntea oloni nähdyksi. Minulle kirjoittamisessa ne ovat yhdistyneet kuin itsestään, mikä on tuonut elämääni harmonian tuntua.

Minulla on joskus kausia, kun haluan ajatella perinpohjaisesti jotain pintapuolisesti simppeliä asiaa. Kirjoitusesimerkkinä saatan vaikkapa pyöritellä jotain vielä-kirjoittamatonta tekstiä rakennetasolla mielessä tai paperilla niin kauan, että teksti tuntuu jo kirjoitetulta tai toisena esimerkkinä joinain päivinä haluan uppoutua täysin minulle uusiin asioihin. Jälkimmäistä usein perustelen itselleni kirjoittamisella, mutta en osaa sanoa varmasti, onko se edes tarkoituksellista taustatutkimusta vai vain jostain syvemmästä mieltymyksestä tietää jotain mitä ennen ei tiennyt.

Sitten taas minulla on kausia, joiden aikana kaipaan ideoita, ajatuksia, ymmärrystä ja paljon yhdessäolon kokemusta ulkomaailmasta, eli toisten ihmisten seuraa. Tätä on vaikeaa sanoittaa, mutta muotoilen tämän niin, että minusta jokaisessa vuorovaikutustilanteessa ihmiset heijastavat toisiaan toiselleen, minkä johdosta oma ajattelu selkeytyy. Asiat asettuvat mittasuhteisiin, kun toisen kuulumisia kysyy ja toinen kertoo, mitä teki viime viikonloppuna. Välillä itsekin on tehnyt jotain ja kysymys auttaa miettimään, pitääkö yksi päivä taukoa kiireistä, mutta toisinaan kokonainen viikko on kulunut jossain syvällä omien ajatusten sisällä. Silloin toisen kuulumiset voivat kannustaa takaisin maan pinnalle.

Minulle kirjoittaminen tuo molemmat asiat yhteen, koska kirjoittajayhteisöt löytyvät aina etsiessä, joten kuulumisia pääsee vaihtamaan. Kirjoittajayhteisöissä ketään ei yllätä, jos joskus katoaa pitkäksi aikaa ja palaa ilmoittaen, että on käyttänyt ajan selvittämällä perinpohjoisesti, miten Tokion kanaaleita hyödynnetään keinokastelussa. Joidenkin kirjoittajatuttujen kanssa olen ottanut tavaksi kysyä ensin ihmisen omat kuulumiset ja sen jälkeen hahmojen kuulumiset, koska minulle kirjoittajayhteisöissä parasta on pystyä puhumaan molemmista yhtä kiinnostavina asioina.

Välillä mietin, onko kirjoittaminen minulle merkityksellistä kahden eri tarpeen yhdistymisen takia vai pystyisinkö kokea samaa harmoniaa jonkin muun sopivan haastavan harrastuksen parissa? Minulle kirjoittaminen on ehdottomasti merkityksellistä, mutta tarvitsisiko lajin olla kirjoittaminen vai voisinko kokea samaa logiikan ja tunteen tasapainoa esimerkiksi musiikkiyhdistystoiminnassa? Kuinka paljon kirjoittamisen tuomassa mielekkyydessä on mukavuudenhalusta kohdallani? Olen kirjoittanut jo pitkään, joten jokin kynnys on jo ylitetty toisin kuin joissain muissa luovissa asioissa, joita en ainakaan vielä osaa samalla tasolla.

Kirjoittaminen on ehdottomasti yksi merkityksellisimpiä asioita elämässäni ja vaikuttaa myös elämän mielekkääksi kokemiseen. Välillä tuntuu, että kirjoittamisella on siinä liiankin suuri rooli: jos kirjoittaminen ei suju tai huvita, kaikki saattaa tuntua vähän tylsältä ja merkityksettömältä. Olen yrittänyt välttää ns. panemasta kaikkia munia samaan koriin ja harrastaa välillä myös muita luovia juttuja, kuten käsitöitä, mutta niihin ei mielenkiinto ja kärsivällisyys riitä samalla tavalla kuin kirjoittamiseen.

Minulle kirjoittaminen vastaa jo mainittuihin itseilmaisun, yhteisöllisyyden, hyväksynnän ja aikaansaamisen/onnistumisen kokemusten tarpeisiin, mutta lisäksi se on tärkeimpiä eskapismin väyliä. Olen itse asiassa joskus miettinyt, pystyisinkö kirjoittamaan tai olisiko kirjoittamiseni erilaista, jos olisin tosi, tosi tyytyväinen elämääni enkä kokisi tarvetta paeta todellisuutta.

Hirmu kirjoitti: ↑10 Huhti 2024 17:22Minulle kirjoittaminen vastaa jo mainittuihin itseilmaisun, yhteisöllisyyden, hyväksynnän ja aikaansaamisen/onnistumisen kokemusten tarpeisiin, mutta lisäksi se on tärkeimpiä eskapismin väyliä. Olen itse asiassa joskus miettinyt, pystyisinkö kirjoittamaan tai olisiko kirjoittamiseni erilaista, jos olisin tosi, tosi tyytyväinen elämääni enkä kokisi tarvetta paeta todellisuutta.

Eskapismi on hyvä pointti myös! ^^

Minulle kirjoittaminen ehkä ankkuroi mielikuvitusta. Eläydyn helposti tarinoihin ja viihdyn muissa maailmoissa. Kirjoittaminen auttaa minua toteuttamaan mielikuvitustani eri tavalla kuin päänsisäinen kuvittelu. Jos en kirjoita, minulla on yhä tarinoita mielessä mutta jäsentämättöminä ajatuksina, jotka pyörivät päässä niin kauan, kunnes kirjoitan taas.

Olen usein miettinyt, kertovatko muut ihmiset itse itselleen tarinoita ihmisistä, joita ei ole oikeasti olemassa ja maailmoista, jotka ovat totta vain ajatuksissa ja mielikuvitusmaailmoista ei vain puhuta vai onko ihmisiä, joiden päiväunet liittyvät tiukasti realistisimpiin haavekuviin, jotka ovat periaatteen tasolla mahdollisia, esim. lottovoitosta haaveilu. Todennäköisesti pohdinta jää retoriselle tasolle kirjoitusyhteisössä, koska meille kaikille esimerkiksi hahmojen ajattelu on arkea, mutta kuinka suuri osa ei-kirjoittavista (tai piirtävistä yms) kokee fiktiota ajatuksissaan yhtä paljon ja usein vai onko luovaa ajattelua hyödyntävä tekeminen luovan ajattelun sivutuote, johon ajaudutaan, jos mielikuvitus laukkaa tarpeeksi pitkälle?