Kirjoittajien Kilta

Minkä verran elämänasenteesi, -filosofiasi, näkyy tekstiesi teemoissa? Siis, ajatteletko esimerkiksi että rakkaus kaiken voittaa - ja niinpä teksteissäsi lopulta rakastavaiset löytävät onnen? Vai käytätkö tekstejäsi opponoidaksesi tai koeponnistaaksesi asenteitasi; katsotko vaikka, mihin johtaa jos olettaa tämän olevan paras mahdollinen maailma? Vai eikö tämä aspekti oikeastaan olekaan teksteissäsi olennainen: laitat kyllä jotain itsestäsi teksteihin, mutta sen paremmin hahmot kuin teematkaan eivät suoraan heijastele filosofiaasi?


Huomaan itse monesti kirjoittavani hahmoja, ja tarinoita, jotka ovat järjestäytynyttä yhteiskuntaa, järjestäytynyttä uskontoa ... jopa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan ja tuota noin, jaan kyllä hahmojeni epäluulon erilaisten lippujen alle kokoontumisesta, mutten ehkä ole kuitenkaan aivan yhtä kyyninen. Ehkä. Tämä proosateksteissä, runot hankalammin määritettäviä.


Kuinkas te muut?

Itse arvostan nokkeluutta enemmän kuin viisautta, ja pyrin kirjoituksillani nimenomaan haastamaan conventional wisdomin nokkeluudella. Erityisesti raapaleissani se raapalekoukku on usein joku conventional wisdomin haastava nokkeluus. Arvostan myös tietoa ja ymmärrystä enemmän kuin toimintaa, ja tämä heijastuu teksteissäni. Yhteen aikaan minulla oli tapana lopettaa tarinat siihen, kun päähenkilö oli mielessään keksinyt, kuinka konflikti ratkeaa; rajasin ratkaisun toteuttamisen tarinan ulkopuolelle. Tällöin minulle valitettiin jatkuvasti siitä, että tarinani loppuvat kesken, ja parin viime vuoden aikana olen yrittänyt eheyttää tarinoitani myös lopun kannalta. Minulle asiat ovat tärkeämpiä kuin ihmiset, ja tarinoissani usein keskitynkin asioiden käsittelemiseen jättäen henkilöhahmot ohuiksi. Erityisesti kaikenlaiset aatteet ja ideologiat ovat minusta mielenkiintoisia, ja usein hahmoni on vain "vaateripustin" jollekin ajattelutavalle tai aatteelle.

Ylipäätänsä koko tuotantoni on elämänasenteeni ilmentämistä, ja ilmeisesti elämänasenteeni hahmottamiseen kokonaisuudessaan pitäisi lukea koko tuotantoni.

Välillä sijoitan hahmoilleni omia mielipiteitäni, kuten eräs hahmoni jota ärsyttävät ihmiset jotka kuvittelevat jonkin kirjan kertovan todellisuudesta tai ennustavan sitä (vaikka kyseessä on esim. jännäri), tai kirjat, jotka eivät voi päättää ovatko realistisia vai eivät.

(tuo ensimmäinen ärsyyntyminen tuli jostakin Remeksen jatkokertomusjännäristä joka oli sijoitettu tietynlaiseen dystooppiseen tulevaisuuteen ja sitten siitä esitettiin typeriä kommentteja...)

Voi että, kyllähän ne filosofiat ja arvot sieltä löytyy hyvinkin selvinä.

Uusimmassa valmiissa novellissani, joka sijoittuu Tuonentielle, eli tässä tapauksessa tielle, jota pitkin yleensä kuolleet kulkevat päästäkseen Tuonenjoelle ja Lautturin kyytiin, kulkee nyt aliseen, eräästä kohtalon oikusta itsensä laulanut muovishamaani. Äijä joutuu kohtaamaan erilaisia esteitä, ja yksi niistä on jättiläismäinen Rouva Kyy, joka pitää monologin typeristä hänen lapsiaan tappavista ihmisistä. Ihmisistä, jotka kuitenkin valittavat, kaikki käärmeet ensin tapettuaan, miten myyriä taas on liikaa ja miten ne levittävät sairauksia jne. Myös vanhemman väen vahvat uskomukset käärmeiden yhteydestä raamattuun ja syntiinlankeemukseen on otettu huomioon Rouvan vihaisessa monologissa.

Että joo, kyllä laitan paljonkin ja ihan tarkoituksella omaa elämänfilosofiaani tarinoihin. Sehän myös tavallaan tekee siitä tarinasta kiinnostavan, kun näkyy selvästi se, mitä mieltä kirjailija itse on. Jotenkin tarkoituksellinen arvojen häivytys kuulostaa vähän jännältä, kun ne kuitenkin luikertaa jotenkin sinne tarinaan, vaikka siten mitä teemoja otetaan mukaan ja mitä jätetään pois. Tai millaisia sanoja/kieltä käytetään.

Omia arvojaanhan sitä tietenkin tekstiin työstää. Toisaalta siinä pitää olla varovainen, ja varoa sitä, että ryhtyy saarnaamaan sen sijaan, että kirjoittaisi fiktiota. Kaksi erilaista esimerkkiä (siis muuten hyvistä kirjoittajista): Risto Isomäellä on joissakin teoksissaan tähän taipumusta, niin että itse tarina kärsii (olen kyllä nauttinut monista hänen teoksistaan), ja toinen esimerkki on C.S. Lewis jonka SciFi-trilogian kolmas osa on karmea (The hideous strength -- I think it's hideous...), sama koskee muuten Narnia-sarjan viimeistä osaa (Narnian viimeinen taistelu).

Quirinea kirjoitti: ↑29 Maalis 2024 13:38 C.S. Lewis jonka SciFi-trilogian kolmas osa on karmea (The hideous strength -- I think it's hideous...).

Minä taas pidin kovasti That Hideous Strengthistä juurikin siksi, että kirjailijan arvomaailma näkyi siinä niin selkeästi, vaikken hänen arvomaailmaansa jaakaan. Eli tässäkin on kyse ennemmin makuasiasta kuin absoluuttisesta totuudesta. Kaikenlaiset ideologiat ja aatteet kiinnostavat minua, ja romaanit, joita lukiessa pääsee pulahtamaan kirjoittajan aatemaailmaan ovat minusta mielenkiintoisia.

That Hideous Strengthistä liikkuu muuten kahta versiota: Pitkää alkuperäistä versiota ja kirjailijan itsensä lyhentämää versiota. Suomennos on tehty lyhennetystä versiosta, joka ei ole yhtä mielenkiintoinen juurikin arvomaailman pulahtamisen kannalta kuin se pitkä alkuperäinen.

Ei ehkä elämänfilosofia näy niinkään, mutta oma elämänhistoria. Esim. kiusaaminen, yksinäisyys, vähävaraisuus, kaltoinkohtelu, toisaalta myös sisarusten väliset suhteet. Nuorille kirjoittaessa tällaiset itse eletyt teemat tulee luonnostaan, vaikka kaikki ei ois itse elettykään just lapsena ja nuorena.

Mua kiinnostaa monet naisten oikeuksiin liittyvät teemat. Usein nämä teemat tunkevat esiin, vaikken sellaista suunnittelisi. Tämä on toisaalta kompastuskivi, koska silloin esimerkiksi proosasta voi tulla hyvin kantaa ottavaa, vaikka pyrkimys olisi kirjoittaa hyvä tarina, ja se on lukijallekin miellyttävämpää. Toki proosakin saa olla kantaa ottavaa, mutta se pitää tehdä niin, ettei väkisin syötä niitä omia mielipiteitään lusikalla.

Kirjoitan myös aika paljon melko psykologista tavaraa. Psyyke ja psyykkiset sairaudet ovat tavalla tai toisella läsnä.

Writing Excuses -podcastin väki on monessakin jaksossaan erotellut kirjallisen "äänen" (voice) kolmeen eri lohkoon, joista teoksen lopullinen ääni koostuu.
Niitä olisivat tyylillinen ääni, eli se, millaista kieltä ja kielioppia tekstissä konkreettisesti käytetään; hahmon ääni tai maailmanrakennuksen sisällöllinen ääni, eli se, millaisia tapahtumia kuvaillaan ja millaisella asenteella hahmot suhtautuvat niihin; sekä lopulta katsomuksellinen tai kokemuksellinen ääni, joka tulee kirjailijalta itseltään varmasti vähän tarkoittamattakin.
Tuohon jälkimmäiseen he ovat keskusteluissaan palanneet aina silloin tällöin ja todenneet, että se voi näkyä esimerkiksi jo jonkun tietyn arkkityypin tai aihepiirin toistuvuudessa.

Huomaan olevani aika samaa mieltä.

Kaikki, mitä kirjoitan, ei missään nimessä ole sellaista tavoittelevaa tai toiveikasta haaveilua, enkä lähtökohtaisesti pidä kovin taitavana analyysinä sitä, että tekstin tapahtumista yritetään pintapuolisesti eritellä kirjailijan omia unelmia. (Varsinkaan, jos tätä käytetään sanomaan ventovieraasta "uu, katsokaa miten kamala ihminen!")
Kirjoitan hyvin tarkoituksella hahmoja, joilla on erilaisia tavoitteita ja elämänasenteita. Nekin, joita pidän ikävinä, jakavat jotain omia piirteitäni, ja nekin, jotka olen kirjoittanut päähenkilöiksi, osaavat olla rasittavia tai käyttäytyä tavoilla, joista en pidä.
Huomaan kuitenkin, että erilaiset sisarus- ja perhesuhteet, jonkinlainen oman kehon ja pään kanssa tuskailu, sekä viehtymys juurikin hankaliin ihmissuhteisiin toistuvat mun teksteissäni.
Nämä ovat siis varmasti sitä, missä oma katsomuksellinen kirjailijaääni näkyy.

Hahmot eivät tietysti suoraan toista kirjoittajan mielipidettä (tai muuten ne ovat todennäköisesti pahvisia, epäuskottavia hahmoja), vaan ihanteellisesti ne ovat taustansa, hahmosuhteidensa, yhteiskuntansa yms. tuotteita. Mutta näkemykseni yhteiskunnan toiminnasta sosiologina ja poliittiset mielipiteeni vaikuttavat ja inspiroivat tekstejäni ja vaikuttavat optimismiini ja skeptisyyteeni eri asioita kohtaan, ja vaikuttavat varmasti siihen, mitä seurauksia arvelen tietyistä asioista olevan. Ja minkälaisia asetelmia kirjoitan.

Kun aloitin vakavissani fiktion kirjoittamisen, pelkäsin hirveästi poliittisia kannanottoja, mutta sitten aloin tajuta palautteesta, että näkemysteni piilottelu syvälle rivien väliin kuulosti joko omituiselta tai johti siihen, että pyrin toteuttamaan jotain kerronnallisia muoti-ilmiöitä, ja silloin teksti lässähti ja muuttui kliseisemmäksi lukijoiden mielestä. Olen vuosien varrella löytänyt aika itselleni sopivan tasapainon sen suhteen, minkä verran kannanottoa tekstiin sisältyy.

Toisaalta haluan erittäin vahvasti pitää kiinni pyrkimyksestä olla ns. rehellinen kertoja. Eli haluan miettiä, mitä oikeasti johtaisi mihinkin valintoihin, johtopäätöksiin ja kehityskulkuihin uskottavasti. Ja siinä auttavat esilukijat.

Yleensä vahva yhteiskunnallinen temaattisuus ja poliittinen kantaaottavuus on ollut paljon parempi vaihtoehto kuin olisin kuvitellut, koska lukija voi aika pitkälti tulkita tapahtumat omasta maailmankuvastaan käsin, jos ne pyrkii kertomaan uskottavasti ja realistisesti hahmojen ja yksityiskohtien kannalta.