Kirjoittajien Kilta

Noin kuukausi sitten meillä oli todella hyvä keskustelu kirjasuomen kieliopista verrattuna erityisesti kirjoitetun englannin normeihin vierailla kielillä kirjoittajien ketjussa. Keskustelu sivusi myös kirjasuomea ja sen luontevuutta. Siitä lähtien olen miettinyt suhdettani kirjoitetun suomen kielioppiin paljon.

Mikä teistä on hyvää kielioppia erityisesti kirjallisuudessa?

Koska suomi on äidinkieleni, ajattelen olevani suomen kieliopin kohdeyleisöä.

Kirjasuomi tuntuu silti vaikeasti lähestyttävältä. Erityisesti hyvän kirjakielen normit tuntuvat välillä itseilmaisua rajoittavilta.

Kun olin koulussa, svetisismit olivat joillekin opettajille punainen vaate. Joskus niihin puututtiin mielestäni turhan ankarasti. Olen usein miettinyt jälkikäteen, miksi paikallisidentiteetti ei saisi näkyä vähän kirjoitetussa kielessä, vaikka se tarkoittaisi joissain tapauksissa ruotsin vaikutuksen näkymistä. Ruotsalaisen kulttuurin vaikutus näkyy synnyinseudullani paikallisessa ruoka- ja tapakulttuurissa, mikä on hyväksytty sellaisenaan, mutta kieltä sama hyväksyntä ei ole aina koskenut.

Nykyään ruotsista tulleisiin rakenteisiin suhtaudutaan rennommin. Niitä pidetään jopa vähän retroina, mutta anglismit koetaan ärsyttäviksi. Karrikoidusti maltillinen näkökulma sanoo, että englanti ei saisi niin sanotusti vetää sinua jalasta, mutta tiukimpien näkökulmien mukaan "smoothieta" parempi sana kirjoitetussa kielessä voisi olla esimerkiksi "hedelmäsosejuoma".

Missä teille kulkee raja tönkköjen suorakäännösten ja elävän, lainaavan kielen välillä?

Minusta kielioppi lakkaa toimimasta, jos se rajoittaa ihmisten kykyä ilmaista ajatuksiaan mahdollisimman tarkasti, koska normien tarkoitus on pitää kieli helppona ymmärtää.

Luin Kotuksen sivuja taustatutkimuksena keskustelun avausta varten. Löysin sieltä tämän vuoden tammikuussa julkaistun tekstin otsikolla Kymmenen vuotta alettu tekemään: ”alan tottua”. Kiinnostavaa artikelissa oli, että Kotuksen selvitettyä suomalaisten asenteita kielioppiin, suurin osa on tyytyväisiä nykyisiin yleiskielen normeihin, mutta erityisesti selkeyden tarve on noussut esiin:

Saimme mielenkiintoisia vastauksia laidasta laitaan. Useiden toiveiden takana on selkeyden ja yksinkertaisuuden tarve: Hyvin moni kaipaa yksinkertaisempia tai sallivampia pilkku- ja yhdyssanasääntöjä. Myös erilaisia viivoja voisi olla vähemmän.

Tämä oli itselleni keskustelua avartava nosto, koska olen pitkään ajatellut, että kielioppikeskusteluissa on kahta eri koulukuntaa, joista osan mielestä kirjakielen normeja pitäisi höllätä ja toisten mielestä tiukentaa, mutta yhteisenä tavoitteena kieliyhteisöllä kuitenkin vaikuttaisi olevan selkokielisyyden ihanne, mikä vastaa myös omia ajatuksiani.

Yhteinen tavoite on hyvä lähtökohta keskustelulle.

Onko teistä selkokielisyys sellainen? Haluaisitteko muuttaa jotain suosituksia yleiskielessä? Sallisitteko esimerkiksi kaksoispassiivin (esim. "ei oltu tehty"), jota moni erityisesti kielteisessä muodossa käyttää arkipuheessa, sallisitteko anglismit tai kokisitteko, että suomen puhujan paikallisidentiteetti saisi näkyä enemmän yleiskielessä?

Itse koen osaavani kieliopin aika hyvin ja olen melko tiukkis, varsinkin itselleni. Jos huomaan omassa puheessanikin kaksoispassiivin tai "alkaa tekemään" -muodon, niin kyllä siitä pitää henkisesti pieni luunappi antaa. Murteet ovat toki asia erikseen, ja jokaisella tulee olla omaan murteeseensa oikeus, mutta yleiskielen haluaisin pitää sellaisena, että jokainen voi ymmärtää ja kirjoittaa sitä pähkäilemättä niin että päähän sattuu, että onko tämä nyt oikein vai väärin. Ehkä vähän sitä selkokielisyyttä saisi yleiskielessä olla juu.

Mutta ne viivat. Voi pasila, että niitä en osaa sitten ollenkaan. Milloin tulee pitkä viiva, milloin lyhyt, milloin pitää laittaa välilyöntiä, mistä sen juutaksen repliikkiviivan saa Wordissa ja mikä se niistä viivoista oli. Sen takia mm. kirjoitan aina lainausmerkeillä, en repliikkiviivoilla.

Yhdyssanavirheet taas ovat sellaisia, että ymmärrän sinällään että joillekin ne ovat vaikeita, mutta silti kielikorvista nousee savua kun niitä näen. Hyvä kielioppi on ehkä mulle eli autistiselle henkilölle yksi lievempi erityismielenkiinnonkohde.

Mulla oli itselläni tässä välissä just akateeminen kielenhuollon kurssi (pakollinen kärsimysten tie, 2op) ja siinä tuli kyllä taas uusia "väärän kielen" ylläreitä itselle nimenomaan luokkaa "perhe tulee just siltä Bermudan kolmiolta parin kilsan säteeltä, jossa tää yks murteellinen väännös keksittiin vuonna kivi ja keppi".

Lingvistisesti, niinku tutkimuksen näkökulmasta, mun mielestä suomea pitäisi ajaa preskriptiivisestä paljon deskriptiivisempään suuntaan.
Eli siis hylätä ajatus "oikeakielisyydestä" kielen mittarina (varsinkin, kun tässä kielessä kirjakieli ei pohjaudu yhteenkään oikeaan murteeseen), ja mieluummin tutkia kuvaillen sitä, kuinka kieltä oikeasti käytetään.

Mutta kurssilla tuli muistutus myös siitä hyvästä huomiosta, että kielenhuolto ja tekstinhuolto on eri asioita keskenään. Kielenhuolto hinkkaa yksittäisten virkkeiden kielioppia, tekstinhuolto koko tekstin tarkoituksenmukaisuutta.
Kumpikin pyrkii mun mielestä kirjoittajan näkökulmasta aina parantamaan tekstin luettavuutta.
Se, mitä se tarkoittaa, voi olla eri projektien kohdalla eri asia, mutta se on mun mielestäni se, miksi kielioppia tarvitaan - tai ei tarvita.

Tuossa ylhäällähän mulla lukee "mun mielestä", joka on ihan väärää kieltä kielenhuollollisesti. Samoin "mulla". Kun kirjoitan tällä lailla omia ajatuksiani keskusteluun, matkin jonkin verran omaa puhekielisyyttäni.
Mutta sillehän on ihan syy: Yritykseni on välittää kanssalukijoille vähän rennompi sävy, kuin asiatekstissä, koska tässä simuloidaan tekstin kautta netissä keskustelua, joka vois tapahtua kasvotusten luonnossa. Se "väärä" kielioppi" on silloin osa tekstinhuoltoa.
Mut ihan samalla tavalla osana tätä tekstinhuoltoa (tättekstihuoltoo) mietin, ketkä kaikki täällä on niitä keskustelukumppaneita mun kanssani (mugaa).
Ja totean, että varmasti monet sellaisetkin ihmiset, jotka ei ole samalta murrealueelta kuin mä itse.
Ja siksmäe kuitega kirjota silleekumä ihaoikeest puhu kosk ohasenyiha mahotont luke kueisoo mitäkielt. Eitättajuu erkkikää mitämäselitä. Josmäjatkasitällee ni aignopee sais funtsii et kandeekstotees lukee.
Ja jos joku tekstiäni tajuaisi, niin kyllä siihen saa silti aikaa käyttää - turhaa aikaa, jonka voisi mieluummin käyttää sanomani sisällön käsittelyyn, ei muodon.
Mun on itsenikin jo vaikea lukea tuota.

Ja tässä just on mulla itelläni ehkä se tarpeellisen ja tarpeettoman kielioppiviilauksen raja.
Kirjakieli on loppupeleissä kompromissi, jotta me välillä hyvinkin eri tavoin puhuvat ihmiset, voisimme edes kirjallisesti saada ajatuksemme ymmärretyiksi ongelmitta.
Jos on anglismeja tai svetisismejä, joiden merkitys välittyy tai olennaisesti kuuluu sanomaan, antaa olla. Ne voivat sävyttää kaunokirjallista tekstiä hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Ripottelen näitä tekstiini välillä ihan tietoisesti, jotta saan hahmoista tai maailmasta maalattua tietynlaisen kuvan.

Mutta jos kirjallisen teoksen pilkutus, yhdyssanat ja lauseenjäsenten viittaussuhteet ovat niin rankasti huti, että virkkeen merkityksen ymmärtäminen vaikeutuu, niin silloin pieni preskriptiivinen kielenhuolto on minusta hyvinkin aiheellista.

Siirsin tämän Yleisestä kirjoituskeskustelusta Kielioppiin ja oikeinkirjoitukseen. Kielioppi ja oikeinkirjoitus -alueella saa myös keskustella, ei tarvitse pelkästään kertoa oikeita tapoja tehdä asioita. :)

Kuitenkin jos tuntuu, että siirsin tämän väärälle alueelle tai tämän olisi parempi olla Yleisessä, niin voidaan katsoa siirtoa uudestaan!

Timli kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 08:32 Mutta ne viivat. Voi pasila, että niitä en osaa sitten ollenkaan. Milloin tulee pitkä viiva, milloin lyhyt, milloin pitää laittaa välilyöntiä, mistä sen juutaksen repliikkiviivan saa Wordissa ja mikä se niistä viivoista oli. Sen takia mm. kirjoitan aina lainausmerkeillä, en repliikkiviivoilla.

Tämä huomio on minullekin hyvä esimerkki siitä, missä säännöt alkavat tuntua nurinkurisilta, koska oikean viivan löytäminen vaikuttaa urakalta. Minusta dialogia on myös huomattavan paljon helpompaa seurata lainausmerkeillä kuin repliikkiviivoilla, mutta se on vain makuasia. Ehkä? haikuilutaiteen mainitsema luettavuuden parantaminen voisi olla yksi näkökulma repliikkiviivojen ja lainausmerkkien kannalta: olisi mielenkiintoista tietää, moniko havaitsee näiden kahden välillä eroja luettavuudessa ja miten erot koetaan.

haikailutaide kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 09:00 Lingvistisesti, niinku tutkimuksen näkökulmasta, mun mielestä suomea pitäisi ajaa preskriptiivisestä paljon deskriptiivisempään suuntaan.
Eli siis hylätä ajatus "oikeakielisyydestä" kielen mittarina (varsinkin, kun tässä kielessä kirjakieli ei pohjaudu yhteenkään oikeaan murteeseen), ja mieluummin tutkia kuvaillen sitä, kuinka kieltä oikeasti käytetään.

Olen kaivannut tätä näkökulmaa kielioppikeskusteluun ja toivon, että jossain vaiheessa siitä vielä tulisi keskustelu, johon osallistuttaisiin nykyistä laajemmin.

Varovasti haluan myös pohtia, onko ajatus kirjakielestä kaikkien murteiden kompromissina ylipäätään kestävä. Se kuulostaa periaatteessa reilulta, mutta siinä ehkä hieman virheellisesti kohdellaan kaikkia murrealueita yhtä suurina, minkä johdosta kirjakieleen tulee väistämättä joitakin rakenteita, jotka tuntuvat aivan mielivaltaisilta valtaosalle ihmisistä. Toisaalta ymmärrän myös, että olisi nihkeää nostaa yksi murre muiden yli. Sen takia minusta suomen yleiskieli voisi rohkeammin hyväksyä rinnakkaismuotoja. "Vihdat" ja "vastat" taidetaan jo hyväksyä molemmat, minkä lisäksi minusta on hyvä, että saa myös "alkaa tekemään". Historiallisessa kontektissa on ymmärrettävää, että suomen kieltä on haluttu yhtenäistää, mutta pitäisi myös muistaa, että suomen kirjakielen standardeja on lähdetty kehittämään silloin, kun suomella ei ole ollut virallista asemaa valtiollisella tasolla, mutta nythän tilanne on erilainen ja toivoisin, että yleinen keskustelu kielestä pystyisi nojaamaan enemmän siihen, että valtiolliseen kieleen mahtuu enemmänkin erilaisia tulkintoja kielestä.

haikailutaide kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 09:00 Mutta jos kirjallisen teoksen pilkutus, yhdyssanat ja lauseenjäsenten viittaussuhteet ovat niin rankasti huti, että virkkeen merkityksen ymmärtäminen vaikeutuu, niin silloin pieni preskriptiivinen kielenhuolto on minusta hyvinkin aiheellista.

Tämäkin on ajatuksia herättävä pointti. ^^

Kirjoittajana tiedän, että kielellä leikittely on nimenomaan hauskaa. Kaunokirjallisuuteen mahtuu monia esimerkkejä kielestä, joka seuraa normeja pilkulleen, mutta kikkailee rönsyilevillä rakenteilla niin, että ymmärrettävyys voi olla vähän niin ja näin jollekulle, joka ei ole harjaantunut lukija. Siksi minusta luovan kirjoituksen kirjoittamisesti olisi tavallaan hyvä puhua omana lajinaan, mutta kielenhuollossa keskittyä selkokielisyyteen. Tietyissä määrin selkokielisyys ja kaunokielisyys sulkevat toisensa pois, mutta monesti niistä puhutaan samana kokonaisuutena, vaikka ehkä paras tapa ajatella asiaa olisi nimenomaan se, että selkokieltä tarvitaan arjessa, mutta kaunokielen paikka on toisissa maailmoissa.

(Loppuun vielä)

Ael kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 09:51 Siirsin tämän Yleisestä kirjoituskeskustelusta Kielioppiin ja oikeinkirjoitukseen. Kielioppi ja oikeinkirjoitus -alueella saa myös keskustella, ei tarvitse pelkästään kertoa oikeita tapoja tehdä asioita. :)

Asia selvä, kiitos ja anteeksi väärä aluevalinta! ^^'

sayaxoxo kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 10:28
Kirjoittajana tiedän, että kielellä leikittely on nimenomaan hauskaa. Kaunokirjallisuuteen mahtuu monia esimerkkejä kielestä, joka seuraa normeja pilkulleen, mutta kikkailee rönsyilevillä rakenteilla niin, että ymmärrettävyys voi olla vähän niin ja näin jollekulle, joka ei ole harjaantunut lukija. Siksi minusta luovan kirjoituksen kirjoittamisesti olisi tavallaan hyvä puhua omana lajinaan, mutta kielenhuollossa keskittyä selkokielisyyteen. Tietyissä määrin selkokielisyys ja kaunokielisyys sulkevat toisensa pois, mutta monesti niistä puhutaan samana kokonaisuutena, vaikka ehkä paras tapa ajatella asiaa olisi nimenomaan se, että selkokieltä tarvitaan arjessa, mutta kaunokielen paikka on toisissa maailmoissa.

Tuosta kielellä leikittelystä totean, että silloin kirjoittaja tietää mitä tekee. Ainakin pitäisi. "Jyviin ja akanoihin" sinne akanapuolelle päätyvät lauseet ovat eri asia. Asiateksti ja kirjallinen teksti ovat tässä mielessä eri asioita. Vertauskohtana voisi ottaa musiikin: päästäkseen Retuperän WBK-yhtyeeseen soittamaan nuotin vierestä pitää osata soittaa oikein, ja se väärä nuotti on tahallinen, ei osaamattomuutta

(vaikka toisaalta kylmettyneet torvet soittamassa Porilaisten marssia jouluaattona ovat koomisia nekin)

Se "alkaa tehdä" vs. "alkaa tekemään" on muuten malliesimerkki alunperin mielivaltaisesta säännöstä (ja valintaperusteena aikoinaan lienee ollut, että kun ruotsissa vastaavassa rakenteessa on "att", niin suomessa pitää olla sitten paljas infinitiivi...) "Alkaa tekemään" on vanha ja käytetty monessa murteessa ) "ja taivaan joukot helein kielin alkoi laulamaan".
Itse asiassa ilmauksilla on pieni vivahde ero:
"Kouluavustaja sai alkaa korjata kokeita" (hänen tehtäviinsä lisättiin kokeiden korjaaminen)
"Kouluavustaja sai alkaa korjaamaan kokeita" (nyt on konkreettinen pinkka kokeita joiden pariin avustaja huokaisten istahtaa)

Entäs "saada aikaan" vs. "saada aikaiseksi". Eivät tarkoita ihan samaa ja ero ei ole vain se että jälkimmäinen ei ole norminmukainen.

Itse olen aika niuho (ja pitääkin kun käännän ammatikseni). Toisaalta murteellisuudet ja puhekielisyydet nimenomaan kuuluvat kirjalliseen ilmaisuun.

Sekä selko- että kaunokielisyyden vastakohta on sitten tietenkin kapulakielisyys, jota ei haluaisi nähdä missään (tai no jaa, satiirisessa byrokratian kuvauksessa ehkä).

Quirinea kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 11:20 Sekä selko- että kaunokielisyyden vastakohta on sitten tietenkin kapulakielisyys, jota ei haluaisi nähdä missään (tai no jaa, satiirisessa byrokratian kuvauksessa ehkä).

Kapulakieli on vähän niin kuin Simpsonit. Voi olla, että jos keksii huvikseen kapulakielisiä termejä, ne samat hyppäävät silmille oikeassa asiatekstissä joskus vuosien päästä, vähän kuin Yhdysvaltain politiikka ennustetaan Simpsoneissa. Esimerkiksi kaverin kanssa 2000-luvun alussa päästämme keksimämme termi "kriittinen mainehaitta". Sen jälkeen tuo "mainehaitta" on tullut vastaan monta kertaa. Riemastun joka kerta sen nähdessäni/kuullessani: kerrankin olen ollut jonkin alan aallonharjalla.

Quirinea kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 11:20 Tuosta kielellä leikittelystä totean, että silloin kirjoittaja tietää mitä tekee. Ainakin pitäisi. "Jyviin ja akanoihin" sinne akanapuolelle päätyvät lauseet ovat eri asia. Asiateksti ja kirjallinen teksti ovat tässä mielessä eri asioita. Vertauskohtana voisi ottaa musiikin: päästäkseen Retuperän WBK-yhtyeeseen soittamaan nuotin vierestä pitää osata soittaa oikein, ja se väärä nuotti on tahallinen, ei osaamattomuutta

Säännöt täytyy tuntea, että niitä voi rikkoa hallitusti siten, että jälki on ymmärrettävää ja nautittavaa (ainakin jollain kierolla tasolla). Sen huomaa jo siitä, miten kirjoittaa puhekieltä tai murretta: jos kirjoittaa juuri siten kuin sitä puhutaan, ei lopputulos ole enää erityisen nautittavaa eikä ymmärrettävää edes sille kyseisen murteen natiivipuhujalle.

(Älkäämme kuitenkaan koskaan unohtako mansi- ja mustikoita. Koska mansi- ja mustikat pistävät naurattamaan. Ilman hassuja vahinkoja kieli saattaisi käydä vähän tylsäksi. Meillä on erinomaisen ilmaisuvoimainen kieli, jonka säännöt on helppo mokata, kyllä sille saa välillä nauraa.)

Quirinea kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 11:20 Tuosta kielellä leikittelystä totean, että silloin kirjoittaja tietää mitä tekee. Ainakin pitäisi. "Jyviin ja akanoihin" sinne akanapuolelle päätyvät lauseet ovat eri asia. Asiateksti ja kirjallinen teksti ovat tässä mielessä eri asioita. Vertauskohtana voisi ottaa musiikin: päästäkseen Retuperän WBK-yhtyeeseen soittamaan nuotin vierestä pitää osata soittaa oikein, ja se väärä nuotti on tahallinen, ei osaamattomuutta

Monissa taidoissa paras lopputulos syntyy ehkä siitä, että ihminen pystyy sekä intuitiivisesti hahmottamaan tekemistään että erittelemään tekemänsä asiat jotenkin järkevästi, mutta joskus "tietää mitä tekee" on aika automaattisella tasolla tapahtuva asia.

Musiikki, erityisesti laulu, on mielestäni hyvä esimerkki taidosta, jossa voi kehittyä pitkälle itsekseen. Usea muusikko on pystynyt hahmottamaan rytmiä, säveltä, harmoniaa ja muita musiikin elementtejä ilman koulutusta, mistä rakkaus lajiin on lähtenyt. Kieli on tavallaan samanlainen taito siinä mielessä, että myös kielellä on oma sävelkulkunsa, rytminsä ja sävynsä, sekä tapansa jäsentää ajatusta. Moni ihminen voi olla hyvä suullinen tarinankertoja, vaikka kirjoittaminen ei olisi heille omin tapa ilmaista itseään, koska periaatteessa kielen hallitseminen on vain erilaisten toistuvien kaavojen tunnistamista. Kielioppia voisi ajatella monien eri ajoissa eläneiden ihmisten kehittämänä mallina havainnollistaa noita kaavoja.

Quirinea kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 11:20Se "alkaa tehdä" vs. "alkaa tekemään" on muuten malliesimerkki alunperin mielivaltaisesta säännöstä (ja valintaperusteena aikoinaan lienee ollut, että kun ruotsissa vastaavassa rakenteessa on "att", niin suomessa pitää olla sitten paljas infinitiivi...) "Alkaa tekemään" on vanha ja käytetty monessa murteessa ) "ja taivaan joukot helein kielin alkoi laulamaan".
Itse asiassa ilmauksilla on pieni vivahde ero:
"Kouluavustaja sai alkaa korjata kokeita" (hänen tehtäviinsä lisättiin kokeiden korjaaminen)
"Kouluavustaja sai alkaa korjaamaan kokeita" (nyt on konkreettinen pinkka kokeita joiden pariin avustaja huokaisten istahtaa)

Tämä oli minulle täysin uusi tieto kahden muodon välisestä historiasta, mutta on helppoa uskoa, että juuri noin on käynyt. ^^' Minulle svetisismikeskustelussa vaikeinta sulattaa on ollut se, että suomen kielessä on monessa kerroksessa lainasanastoa pohjoisgermaanisista kielistä, minkä pitäisi olla kenelle tahansa kieliasioista kiinnostuneelle selvää, mutta paljon on suitsittu sillä perusteella, tuleeko jostain rakenteesta tai sanasta liian ruotsalaiset vibat. Seuraavan kerran, kun joku väittää, että "alkaa tekemään" on väärin, aion ehdottomasti ottaa tämän historian puheeksi, koska auliisti myönnän, että olen tässä asiassa pikkumainen. ^^

Timli kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 11:54 Voi olla, että jos keksii huvikseen kapulakielisiä termejä, ne samat hyppäävät silmille oikeassa asiatekstissä joskus vuosien päästä, vähän kuin Yhdysvaltain politiikka ennustetaan Simpsoneissa. Esimerkiksi kaverin kanssa 2000-luvun alussa päästämme keksimämme termi "kriittinen mainehaitta". Sen jälkeen tuo "mainehaitta" on tullut vastaan monta kertaa. Riemastun joka kerta sen nähdessäni/kuullessani: kerrankin olen ollut jonkin alan aallonharjalla. :grin:

Onneksi olkoon uuden ilmiöhavoinnon edelläkävijämäisestä kiinninappaamisesta! 🤭

Minulle kapulakieli jakautuu karkeasti kahteen eri kategoriaan: dynaamisen valovoimaiseen pupputekstiin ja kieleen, jossa mahdollisimman "puhdasta" kieltä yritetään tavoitella ymmärrettävyyden kustannuksella. Jälkimmäisestä olen nähnyt konkreettisia esimerkkejä suomennetussa mangassa, jossa kompatuskivi tulee vastaan, erityisesti jos käännöstyö on tehty jo kerran käännetyn version pohjalta. Silloin kääntäjät saattavat lähteä merta edemmäs kalaan. Tahtoisin antaa tästä konkreettisen esimerkin, mutta toisaalta pidän käännöstyötä hurjan tärkeänä ja jonkun tietyn ihmisen käännöstyön ruotimisesta syntyisi helposti väärä vaikutelma. Kritisointi on myös aina paljon helpompaa kuin itse tekeminen. Tämän takia käytän täysin kuvitteellista esimerkkiä havainnollistamaan, mitä tarkoitan ylikompensoinnilla.

Olkoon siis kuvitteelisena esimerkkinä paneeli, jossa sarjishahmo on juuri pukeutunut kimmeltävään asuun. Alkuperäisessä versiossa asun vieressä on kirjoitusmerkit, jotka tarkoittavat säihkymistä, vähän tyyliä "bling bling". Tässä tapauksessa "bling bling" olisi varmasti suomalaiselle lukijalle ymmärrettävä tapa ilmaista, että nyt säihkyy ✨, mutta jos "bling bling" haluttaisiin vielä kääntää, eikä mitään järkevää tulisi mieleen ja dödikset painavat päälle, lopputuloksena olisi ehkä "säihk säihk", minkä saattaisi ymmärtää säihkymiseksi kuvan ansiosta, mutta tässä tapauksessa liiallinen suomalaistaminen tönkköyttäisi ilmaisua, vaikka tarkoitus oli päinvastainen.

Käännöskukkaset (niin ihanan tankeroita kuin ovatkin) ja kapulakieli ovat kyllä eri asioita, mutta kummassakin on ehdottomasti oma viihteensä ja vihattavuutensa! :D

Yleensähän kapulakieliseksi käsitettyyn asianlaidan ilmaisemiseen päädytään sellaisten kieltä käyttävien tahojen toimesta, jotka korrektin ja akkuraatin tekstinhuollon pääperiaatteellisuuksien huomioimisen sijasta pyrkivät osin vääriin perusteisiin nojaamalla mahdollisen näennäisesti siistimään kieltään sellaisin kielenhuoltamuksellisin seikoin ja toimenpitein, joiden suhteen ei todelisuudessa saada aikaan informaation välittymistä kirjoittaneen tahon ja potentiaalisen lukijan positioiden välille, ja jonka kautta myös saatetaan usein päätyä jopa kielentilaan, joka ei kielenhuollollisesta näkökulmasta tarkastellessakaan enää voi olla näennäisesti kovin validisoitavaa.

Tästä tulivat välittömästi mieleen kirjoitusohjeet jotka sisältävät sen mitä kieltävät:

Persoonallista passiivia älköön käytettäkö sinun toimestasi.
Rahvaanomaisuus on perseestä.
Pompöösi lainasanojen ušaasi ei ole fiiniä vaan arroganttia ureakefaliaa.

Näitä oli muitakin (alunperin englanniksi), mutta nuo muistuivat mieleen.

Tuosta listasta tuli mieleen toinen kysymys, jota olen pohtinut: missä kulkee tyylinhuollon ja kieliopin raja?

Niistä olisi hankalaa puhua täysin toisistaan erillisinä asioina, koska kielioppi havainnollistaa, miten kieli käyttäytyy: jotkut lainasanat rikkovat vokaalisointua vulgääristi ja toisten kielten rakenteita jäljitellään todella kömpelösti toisenlaisten kielten toimesta. ^^

Rahvaanomaisuus on minusta asia erikseen. Kaikki ilmaisut eivät sovi kaikkiin tilanteisiin, mutta alatyyli usein noudattaa kielen säännönmukaisuuksia. Joillain alatyylisillä tai niitä lähestyvillä ilmaisuilla on myös omat sääntönsä, joilla ne toimivat. Joskus sellaiset rakenteet jopa perustuvat kieliopilla leikkimiseen. Suomesta lempiesimerkkini tästä on: "Siellä mitään kielioppia opittu.." Jos sanoisin noin, olisin epämuodollinen, mutta minusta epämuodollisuutta ei pitäisi sekoittaa huonoon kielioppiin, koska kysymys on jostain aivan muusta. Esimerkki olisi käyttökelpoinen, jos olisin mennyt luennolle toiveenani kuulla lisää kieltoverbittömästä kieltokonstruktiosta, mutta luennoitsija olisi pettymyksekseni puhunut tyylinhuollosta.

haikailutaide kirjoitti: ↑18 Huhti 2024 13:56 Käännöskukkaset (niin ihanan tankeroita kuin ovatkin) ja kapulakieli ovat kyllä eri asioita, mutta kummassakin on ehdottomasti oma viihteensä ja vihattavuutensa! :D

Minusta ne ovat tavallaan samanlaisia, koska molemmissa voisi vetää monta mutkaa suoraksi, vaikka käännöskukkasissa oire on ylianalysointi ja kapulakielessä ymmärryksen puute. ^^ Rakenteellisella tasolla kapulakielen voisi kai typistää liian moniin (mahdollisimman monitulkintaisiin) substantiiveihin, minkä kautta käännöskukkaset joskus kohtaavat kapulakielen. Kapulakielisyys ei ole aina kääntäjän vika, koska pieni määrä tietoa katoaa jokaisen käännöksen myötä. Jos teksti on kulkeutunut jo kahden eri käännöksen kautta vielä kerran käännettäväksi, kääntäjälle alkaa todennäköisesti olla vaikeaa hahmottaa, mitä alkuperäisessä tekstissä on haluttu sanoa. Kääntämisessä yritetään säilyttää mahdollisimman paljon informaatiota, mutta monen kielen kautta käännettäväksi tulleessa tekstissä kapulakielen sudenkuoppia voi olla todella vaikeaa välttää, koska kapulakielen houkutus on ehkä juuri näennäisesti mahdollisimman paljon tietoa tiiviissä paketissa. Siksi minusta käännöskukkasista ja kapulakielestä voidaan puhua samassa yhteydessä.

Tuosta kieltoverbittömästä kieltolauseesta (yleensähän rakennetta vielä selvennetään kirosanalla) on joku kirjoittanut oikein väitöskirjankin!

Rakenteella on nimi: aggressiivi.

Nyt muuten ihmetyttää. Etsin Wikistä ja siinä väitettiin että Lari Kotilainen olisi väitellyt rakenteesta 2007. Mutta minulla on mielikuva, että olisin kuullut asiasta paljon aikaisemmin (1990-luvulla), ja että siitä väitellyt olisi ollut nainen. Ehkä muistan väärin.

Gngngnnnn. Törmäsin tässä juuri siihen että lehden toimittaja haluaa korjata tekstissä olevan korrektin muodon virheelliseksi. No, läimäytin takaisin Kielitoimiston ohjeella.
Kyseessä oli teitittely (kohteena yksi henkilö). "Olette tehnyt" jonka toimittaja olisi halunnut muuttaa muotoon "tehneet". Teitittely on jo sinänsä muodollinen ja kirjakielinen puhuttelu, joten jos sitä käytetään, on käyttäminen kirjakielisesti korrektia muotoa. Et punctum.

Quirinea kirjoitti: ↑14 Loka 2024 00:25 Kyseessä oli teitittely (kohteena yksi henkilö). "Olette tehnyt" jonka toimittaja olisi halunnut muuttaa muotoon "tehneet". Teitittely on jo sinänsä muodollinen ja kirjakielinen puhuttelu, joten jos sitä käytetään, on käyttäminen kirjakielisesti korrektia muotoa. Et punctum.

Teitittely on minusta mielenkiintoinen ilmiö. Joskus klassikkonäytelmiä katsoessa huomaa, että nuorille näyttelijöille voi olla haastavaa teititellä yksikössä. Arkikielessä teitittely vaikuttaa mielestäni monimutkaisemmalta. Olen miettinyt jo pitkään, onko suomessa teitittelyn muotoja, joita ei sellaiseksi tunnisteta, esimerkiksi monesti kaupassa työntekijöiltä voi kysyä: "Hei anteeksi, missä teillä on [tuotteen nimi]?" Onko kyseessä arkinen teitittely? Itse miellän kysymystä esittäessä, että viittaan "teillä" noissa tilanteissa kaikkiin niihin työntekijöihin, joilla on tieto tuotteen sijainnista, minkä takia "missä teillä" (jne.) tuntuu luonnollisemmalta kuin jonkinlaisen sinuttelun yrittäminen, mutta toisaalta tilanteessa selvästi puhuttelen vain yhtä ihmistä, jolloin kysymyksen voisi toisenlaisella ajattelulla tulkita teitittelynä. Mitä teitittelyn piiriin siis lasketaan? ^^ Tästä asiasta olisi mukavaa kuulla kiltalaisten mielipiteitä, koska "missä teillä/onko teillä"-rakenne kiehtoo.

Teitittely on kohteliaisuusmuoto, eikä yksistään suomalainen ilmiö. Virossa se elää todella vahvana edelleen, samoin italiassa ja venäjässä (ja saksassa ja ranskassa...).
Jos et teitittele, et teitittele. En usko, että hajonta sen ilmiön sisällä on sen kummempi.

Ja tästähän on vielä oikeasti äärimmäisempikin kohteliaisuusmuoto, jossa käytetään toisen sijaan kolmatta persoonaa ja vältetään suora kontakti täysin - italiaksi Hän on hyvä ja riisuu takkinsa vaikka lääkärin vastaanotolla, kun puhutellaan jotakuta formaalissa tilanteessa ja suomeksikin sitä näkee hyvin vanhahtavien kontekstien sisällä.

Kyllä mulle teitittely kaupassa asiakkaana ja asiakaspalvelijana on yleensä ihan teitittelyä.

Tietenkään, jos kysyn itseäni nuoremmalta hyllyttäjältä: "Hei, onks teil maksamakkaraa jossain?" se ei ole mikään yliformaali kunnioituksen osoitus minulta hänelle, enkä oleta että kaikki firman maksamakkarat ovat juuri kyseisen teinin henkilökohtaisessa hallussa. Mutta "te", minulle tuntematon henkilökunnan jäsen, kuitenkin edustatte firmaa.
Ainoa sinuttelu, jota kaupassa henkilökunnan kanssa käyn, on konkreettisissa pyynnöissä, kun keskustelu kasvokkain on jo auki myyjän puolesta - oliko etukorttia? joo, ja olikohan sulla sellasta pientä muovipussia tälle tuotteelle, ettei vuoda kassiin?

Samoin, jos tarjoilijana tai myyjänä palvelen useampaa asiakasta, "saiskos teitä auttaa" tai "kuinkas teille on maistunut", en teitittelyllä tarkoita kieltää että henkilöitä on useampi. Se nyt vaan on tapa olla kohtelias.
Riippuu tosi paljon lafkasta, jossa ollaan, että mikä palvelun toivottu sävy on. Osa kieltää teitittelyn, koska "meillä on rento tunnelma". Mutta se on silti neutraalin kohteliasta, muodollista kieltä.
Ja jos se ei ole mahdollista, rupean itse asiassa aika usein hänettelemään tai vedän koko vuoropuhelun jollain kokonaan katoavalla passiivilla ja nollapersoonalla sen sijaan: "No, kuinkas täällä voidaan, onkos päätöksiä tehty? Siitä ottaapi tuon... Kiitos! Ja juomapuoli oli kunnossa?"

Bussissa jos kysyn pikkulapsen kanssa liikkuvalta äidiltä: "hei, haluisitteko te tähän istumaan?" kyllä se on multa teitittelyä vieraalle, vaikka lapsikin on henkilönä mukana tilanteessa - äiti kuitenkin on siinä tilanteessa se, joka istumapaikoista päättää, ja puhuttelen häntä.

On kuitenkin ihan tosi, että teitittely vähenee suomeksi. Ei sitä tuollaisten tilanteiden ulkopuolella muodollisuuksina tule käytettyä, kun ei tarvitse pokkuroida.
Samalla sinä-passiivi yleistyy. Eli tuleeko suorasta puhuttelusta tavallaan epäsuorempaa, lientyykö se?

Onpa siitä mulle virallisemmassa asiakaspalvelussa jopa kuittailtu - "Olenko mä niin vanha vai että teititellä pitää?" Anteeksi herra hyvä mutta mä olen teititellyt ihan jokaista, joka tässä on käynyt.
Kokemuksen perusteella aspahenkilönä olisin jopa mieluummin roolissa, jossa teitittely ja sosiaalisen hajuraon rakentaminen on ok. En mä oo täällä ollakseni sun kaveri, mä oon täällä töissä.