Kirjoittajien Kilta

Tämä keskustelu on Facebookista Kirjailijanlopuista bongattu! Aihe oli mielestäni sen verran mielenkiintoinen, että pakko oli tuoda tämä tännekin.

Pääpiirteittäin keskustelunavaus meni näin, mutta ilmaisen tämän omin sanoin:

Kirjoittaja ja kertoja lähes aina erotetaan toisistaan, mutta kuinka paljon nämä todellisuudessa eroavat toisistaan, varsinkaan jos kirjoitetaan edes jossain määrin omasta elämästä ja oman elämän kokemuksista, vaikkakin fiktiivisin keinoin?

Lisäksi keskustelu sivusi sitä, että onko kaikki kirjoittaminen lähtöisin kirjoittajan omista kokemuksista, ilmentääkö kirjoitus/kertoja aina kirjoittajaa itseään ja onko eettistä ottaa kirjoitukseensa mukaan tosielämän läheisiä ihmisiä. (Mutta ei mielellään nyt jäädä keskustelemaan siitä, onko Facebookissa keskustelun aloittanut oikeassa vai väärässä mistään asiasta, vaan miten kaikki näkyy teidän kirjoittamisessa ja millaisia ajatuksia tämä kaikki teissä aiheuttaa. Yritin kopioida sanoman neutraalisti.)


Kirjoittajan ja kertojan suhde. Minun on helpompi kirjoittaa kertojalla, joka muistuttaa omasta mielestäni itseäni. Pääsen paremmin hänen päänsä sisään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaja ja kertoja olisivat tapauksessani sama ihminen. Luulen, että jos olisin parempi kirjoittaja, minun olisi helpompi kirjoittaa myös enemmän itsestäni poikkeavalla kertojalla.

Ilmentääkö tarina minua ja kokemuksiani. Itseäni tämä aloitus kiehtoo esimerkiksi siitä syystä, että koen tarinassa aina olevan mukana palanen minua. Väitän, että osa palasista on läheisilleni selkeitä, mutta puolestaan toisia paloja hekään eivät välttämättä tunnistaisi. Sen takia minua itseäni hieman ahdistaa kirjoittaa omalla nimelläni julkisesti, koska pelkään tuntemattomien ihmisten joko tajuavan liikaa minusta alitajuntaisesti tai puolestaan ehkä he tulkitsevat tekstin väärin ja luulevat minun ajattelevan toisin kuin todellisuudessa ajattelen.

Tosielämästä kirjoittaminen ja sen etiikka. Minulla on myös ollut mielessä tarinaidea, jossa alkaisin pitää päiväkirjaa opinnoistani ja luokastani, mutta käsittelisin opintoja ja kanssaopiskelijoitani fantasian kautta. Tavallaan sekoittaisin fiktiota ja faktaa. Tässä on kuitenkin mietityttänyt paljon etiikka, varsinkaan jos ei halua pitää kirjoitusta pelkästään pöytälaatikossa, tarina pohjautuisi jossain määrin totuuteen ja välttämättä kaikkea ei kirjoittaisi kaunistellen. Itselläni on joskus turhankin korkea moraalikäsitys. Ehkä tästäkin syntyisi jotain, jos lähtisi sotkemaan mukaan tarpeeksi fiktiota ja tositapahtumia käsittelisi hieman vertauskuvallisesti.


Tldr: En pidä minään yleismaailmallisena totuutena, että kirjoittaja = kertoja ja tarina = kirjoittajan elämä. Mutta kuinka selkeä ero teillä on kirjoittajan ja kertojan välillä ja paljonko omasta elämästänne ja omaa ajatusmaailmaanne 'vuotaa' kirjoituksiinne?

Minä kirjoitan pääasiassa nuortenromaaneja, joissa on päähenkilöinä teini-ikäisiä poikia. Itse en ole enkä ole koskaan ollut teini-ikäinen poika. Jostain syystä näitä vain tulee, kyseessä ei ole tietoinen valinta kirjoittaa "poikakirjallisuutta".

Mutta jotain henkilöissäni on minusta itsestäni saman ikäisenä. Jos ei muuta niin jokin yksittäinen seikka: yksinäisyys, kiusattuna olo, sisarussuhde, taiteellisuus, lukemisharrastus, epävarmuus, noin lyhyesti. Joillain on havaittavissa rivien välistä jopa autismi- ja adhd-piirteitä. Itse asiassa myös monissa novelleissani, joissa yleensä on aikuinen päähenkilö, on usein jotain omasta elämästäni tai ominaisuuksistani. Mutta nämä ovat harvoin päähenkilöä täysin määrittäviä piirteitä, eikä missään henkilössä ole niitä kaikkia. Sen verran, että pystyn itse autistina samastumaan nuoreen päähenkilööni ja hänen ongelmiinsa, olivatpa ne arkisia tai yliluonnollisia.

Ael kirjoitti: ↑22 Syys 2024 18:56 Sen takia minua itseäni hieman ahdistaa kirjoittaa omalla nimelläni julkisesti, koska pelkään tuntemattomien ihmisten joko tajuavan liikaa minusta alitajuntaisesti tai puolestaan ehkä he tulkitsevat tekstin väärin ja luulevat minun ajattelevan toisin kuin todellisuudessa ajattelen.

Tämä on ahdistanut minuakin! Ilmeisesti kirjailijan ja tarinan välillä on kuitenkin aina jonkinlainen fiktion suojavyöhyke. Muistan kun Antti Holma kertoi podcastissaan, että vaikka hän kirjoitti autofiktiota, ihmiset puhuivat hänelle aina "siitä tarinan Antista" kuin tämä olisi ollut vain hahmo. Jos tuo pitää paikkansa jopa autofiktiossa, niin uskon että fiktiofiktiossa tuo suoja on vielä vahvempi.

En itsekään koskaan pysähdy lukiessani ajattelemaan, että ahaa tämähän paljastaa kirjailijan syvimmät salaisuudet, vaan ihailen vaan mielikuvituksen määrää ja oletan että kaikki on keksittyä. Luulen että ihmiset yleensäkin lukevat tuolla tavalla, joten en enää jaksa olla huolissani.

Mä oon sen filosofian edustaja, että kirjoittaja yleensä pilkkoo kaikkiin hahmoihinsa ja kertojaääneensä jotain itsestään ja tuntemistaan ihmisistä - ainakin, jos on sen verran taitava kirjoittaja, ettei vaan kopioi jonkun toisen ääntä (tai sen verran harjaantumaton, että keskittyy oman havaintoharhan suoraan tallennukseen hoksaamatta edes sitä).
Se, millainen ihminen itse on, mistä on kiinnostunut, ja millaisesta taiteesta ja viihteestä nauttii, vuotaa väkisinkin siihen, millaista taidetta itse tekee.
Yksi kuvataideopettaja pakotti kaikki piirustus-maalaus-opiskelijansa aloittamaan opinnot sillä, että piti koota inspiraatiotaulu niistä teoksista ja/tai taiteilijoista, jotka oman tyylin taustalta löytyy, jotta oppisi samalla, mikäs se oikeastaan onkaan, mikä itseä viehättää.

Sitä oman persoonan vaikutusta voi hyödyntää tarkoituksella tai pyrkiä laimentamaan sitä.
Lähtökohtasesti en kuitenkaan usko, että kukaan voi täysin päästä eroon "itsestään" ja omasta kulttuuristaan ja kasvutarinastaan, kun tekee jotain luovaa.
Eikä sille mun mielestä edes ole mitään syytä - sehän on se, miksi just itse ne omat tarinansa tahtoo kirjoittaa, eikö?

Samalla oon ehdottomasti sitä mieltä, ettei hahmoa pidä sekoittaa kertojaan eikä kertojaa kirjailijaan mitenkään oletusarvoisesti.

Joskus hahmojen on tarkoitus olla kamalia. Joskus omituinen ja epämukava kertojaääni on kirjoitusharjoitus.
Joskus kirjailijat on vaan taitamattomia ja ajattelemattomia ja tulee kirjoittaneeksi sammakoita kirjansa sivuille huomaamatta niitä.
Ja joskus kirjailijat on tosi taitavia ja kirjoittaa uskomattoman elävästi ja uskottavasti sellaisistakin asioista, jotka on vaan hyvin hatarasti, jos lainkaan, rinnastettavissa mihinkään heidän omassa kokemusmaailmassaan.

Writing Excuses -podcastiin taas viittaan, Mary Robinette Kowall ja kumppanit on siellä muutamassakin jaksossa tykänneet erotella kertojaäänestä hahmon, tyylin ja kirjailijan oman kokemuspohjan mukanaan tuomat aspektit.
Kahta ensimmäistä on tosi helppo muovata kertomuksen vaatimusten mukaan, kolmas on se, mikä tekee omasta tekstistä omaa - oli sitten aihevalintojen, puhetyylin, estetiikan jne. kautta, niin kuitenkin.
Mun mielestä se on ihan hyvä ajatusmalli tän pohtimiseen ja puntarointiin.

Mä sain Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä kerran lokaa niskaan, kun kirjoitin negatiivisen arvion kirjasta, joka kertoo kirjailijan omasta elämästä ja jonka päähenkilö on ikään kuin kirjailija itse. Että kuinka kehtaat kirjoittaa tuollaista näin traagisesta tarinasta. Se oli erikoista, ikään kuin totuuspohja teoksella tekisi teoksesta automaattisesti hyvän.

Musta tuntuu, että mitä pidempään olen kirjoittanut, sitä vähemmän kirjoittamani (pää)henkilöt ovat muistuttaneet itseäni. Tämä on luultavasti ollut osittain tietoinen valinta, mutta ehkä sellaisista melkeinpä self-insert-hahmoista fantasiamaailmassa tai fanfictionissa on myös tullut kasvettua luonnollisesti ulos, kun niistä ei vaan ole enää kovin kiinnostavaa kirjoittaa. Tykkään luoda uusia hahmoja ja opetella tuntemaan heitä, panna heihin toki osia itsestäni, mutta en kaikkea. Toisaalta jotkut hahmot ovat osittain tiedostamattakin toimineet mulle sellaisina oman identiteetin tutkimisen välineinä, ja nämä hahmot on olleet sellaisia, jotka ensisilmäyksellä eivät muistuta mua yhtään. En siis osaa kuvitella kirjoittavani sellaisen hahmon näkökulmasta, johon ei lopulta päätyisi jotakin itsestäni.

Tarinoideni aiheet taas ovat sellaisia, ettei niissä päällepäin näytä olevan yhtymäkohtia omaan elämääni, eikä mulla juuri ole ollut tuota muiden mainitsemaa pelkoa, että ihmiset saisivat musta liikaa selville tarinoideni kautta (poikkeuksena ehkä romanttiset/eroottiset kohtaukset – niissä saattaa miettiä, että tekeekö lukijat johtopäätöksiä, jos kirjoitan tietynlaisia juttuja). Varmaan tässä auttaa se, että kirjoitan kuvitteelliseen maailmaan sijoittuvaa fantasiaa, vaikka spefin kauttakin tietysti voisi käsitellä omia kokemuksia. Toki valitsemani aiheet varmasti kertovat musta jotakin ja sovellan omia kokemuksiani miettiessäni, mitä hahmot missäkin tilanteessa voisivat ajatella ja tuntea, vaikken suoraan samanlaisessa tilanteessa olisikaan ollut.

Eikä muiden tekstejä lukiessa tosiaan yleensä ajattele, että tämä varmaan perustuu jotenkin kirjoittajan kokemuksiin, ellei sitten satu etukäteen tietämään kirjailijasta jotakin, mikä ohjaa ajatuksia siihen suuntaan.

Komppaan vielä Aodaa tuossa yllä, ei totuuspohjaisuus tarkoita sitä, että teoksen täytyy olla hyvä ja kritiikin yläpuolella. Traagisen tositarinankin voi kertoa epäkiinnostavasti. Itse en kyllä varmaan ikinä pystyisi julkaisemaan mitään autofiktiivistä, koska en kestäisi niitä negatiivisia arvioita. Kyllä ne varmasti tuntuisivat paljon henkilökohtaisemmilta kuin johonkin spefitarinaan kohdistuva kritiikki.