Kirjoittajien Kilta

Koska en ole itse hevosihmisiä, en ole juurikaan perehtynyt hevosteluun niin kuinka vaikea ratsastamaan oppiminen on? Kuinka nopeasti keskivertoihminen oppii ratsastamaan hevosella tai millä tahansa muulla eläimellä? Kuinka nuoren voi opettaa ratsastamaan? Kuinka nopeasti ratsastamaan oppinut voi opetella hyppäämään esteitä? Mikä on hyvän ratsastustaidon määritelmä?

Ratsastamista harrastanut ja ratsastuksen historiasta kiinnostunut vastailee ensin ympäripyöreästi:

Ratsastusta on tosi montaa eri sorttia kulttuurialueesta riippuen. Mongoliassa taitava ratsastaminen meinaa sitä, että sinä päätät suunnan ja vauhdin, ja laumaasi kuuluva hevonen sen, kuinka sinne mennään. Satulassa voi ja saa liikkua ja nousta, kuskilla on kädet aika pitkälti vapaana paimeneen tai metsästykseen tai tavaran kuljettamiseen, ja ohjilla lähinnä annetaan vihjeitä. Kyydissä roikkuu parhaimmillaan varmaan kolmivuotiaita paikallisia, mutta taitavimmillakin länsimaisilla ratsastajilla on vaikeuksia suoriutua Mongol Derbyn kaltaisista vaelluskilpailuista, koska ymmärrys hevosten luonteesta ja ratsastamisesta on niin erilainen.

Ns. länsimainen ratsastusperinne taas nojaa muinaiskreikkalaiseen Xenophoniin ja hänen jälkeensä tulleisiin ahtaiden tilojen armeijoihin. Hyvä ratsastus on sitä, että hevonen pitää kuskinsa poissa alhaalta tulevan rahvaan miekoista, ja menee tasan sinne, minne ohjataan, miten ohjataan. Wienin espanjalaisessa ratsastuskoulussa yksi hevos+ratsastaja-pari voi treenata varmaan yli kymmenen vuotta yhdessä ennen kuin on "tarpeeksi" taitava esittämään sotataidoista jalostettuja peuranhyppyjä ja muodostelmaluistelun tyyppistä kouluratsastusta.

"Hyvä" ratsastustaito riippuu siis aika paljon siitä, mihin taidoilla tähdätään.

Periaatteessa satulaan voi, rauhallisen ja vaihtuviin kuskeihin tottuneen hevosen kanssa, laittaa kenet tahansa, jolla on hyvä peruskunto. Jos jonoa johtaa tutussa maastossa sellainen vetohevonen, johon muu lauma luottaa, ne tuppaavat seuraamaan aika nätisti samaa reittiä ja vauhtia.
Vein veljeni kerran islanninhevosvaellukselle ilman satulaa, eikä raukka ollut ikinä tehnyt hevosten kanssa muuta kuin katsonut omia ratsastustuntejani joskus vierestä. Retki alkoi sillä, että poni kyyditti pojan kävelyvauhtia suoraan heinävarastoon, mutta kun sieltä päästiin ohjaajan avulla takaisin tallin pihalle, tunnin lenkillä ehdittiin ravata ja kai vähän laukatakin metsäteitä jonossa. Ja päästiin ehjänä tallille.
Se, oliko tämä lopulta veljelle kovin kivaa, on yhä mysteeri, mutta ollaan yhä puheväleissä.

Se, että kaveri voisi yksin varustaa hevosen, nousta selkään, suunnitella reitin, ja pitää hevosen hanskassa eri vauhdissa, voisi viedä paljon kauemmin. Kyllä aikuinen ihminen varmasti vuodessa aktiivisella harjoittelulla tulee hyvinkin taitavaksi, varsinkin, jos ei tarvitse ihan yksin pähkäillä.

Lapsen suhteen on hyvä katsoa vaikka eri ratsastuskoulujen alkeiskurssien tai kesäleirien ohjelmaa. Harjoittelu aloitetaan taluttajan kanssa käynnissä, jotta satulassa istuminen tulee tutuksi, ikärajasuositus on yleensä alakoululaisesta ylöspäin.

Jos sulla on joku tietyntyyppinen tilanne tai hahmo mielessä, puin sitä mielellään pidemmälle!

Käytännön kokemusta "tätisäkiltä": Käytiin aikoinaan Islannissa ja tytär halusi ratsastusretkille siellä. Koska ikää ei ollut tarpeeksi mennä yksin (eikä englannintaitoakaan), minä otin muutaman talutustunnin paikalliselta ratsastuskoululta. Kokemusta sen verran ettei ollut heti tunne "täältä putoaa" kun nousin satulaan (tytär oli silloin käynyt kolme vuotta aika säännöllisesti tunneilla, ja kohtuullisen taitava).
Siellä sitten pari retkeä, issikka seuraa laumaa ja korkeintaaan vähän mulkoilee mokomaa säkkiä jota pitää kantaa. Ekalla lenkillä tulomatkalla sitten tuli mössähdys varvikkoon: hevoseni oli astua kokistölkin päälle, säikähti ja säntäsi. Vieressä ratsastanut tytär piti omansa hallinnassa.
Tehtiin toinenkin, pitempi retki, ja ai että oli reidet kipeinä sen jälkeen.
Taitaa tosiaan olla luokkaa kolmivuotiaat ne nuorimmat ratsastajat. Pikku ponilla yleensä.
(ongelma muuten: kuka kouluttaa sen pienen ponin! Kouluttajan on osattava ratsastaa ja ei saa olla liian painava hevoselle!)

Esteratsastushan aloitetaan yleensä puomien ylittämisellä ihan maan tasolla eri askellajeissa. Hevonen hyppää laukan tahdissa, joten ratsastajan on syytä tuntea edes alustavaa luottamusta laukkaan ennen ensimmäisiä oikeita hyppyjä. Vaikka se oikea hyppy olisi vain 30cm.
Itse lapsena leirillä osallistuin leirin kisaan, jossa hypättiin esteitä. Menin ravissa, mutta hevonen huolehti siitä, että just ennen estettä askellaji vaihtui laukkaan ja taas esteen jälkeen raviksi.

Kun sitten lähdetään puhumaan korkeammista esteitä, on hyvä, että ratsastaja osaa hallita istuntaansa ja myödätä hevosen mukana. Koska muuten joko ratsastaja tai kumpikin on pitkin pituuttaan kentässä.

Vuodessa todellakin oppii hyvin paljon vaikka kävisi vain kerran viikossa ratsastamassa. Tietysti huono opettaja voi möhliä tämän ihan täysin ja hyvä taas edistää reilusti nopeammin. Mutta aloittelijalle sopii aina rauhallinen hevonen, jolla ei ole niin kiire enää minnekään ja joka on tottunut siihen, että selässä häslätään.

En ole varma vastaanko nyt liian myöhään, mutta vastaan kuitenkin. 7 v. ehdin harrastaa ratsastusta, itsenäisesti ja opetuksessa.

Ratsastamaan oppiminen vie hieman aikaa. Riippuu tietenkin myös että mitä tässä haet: kuinka kauan menee että oppii ohjaamaan hevosta ja pysymään selässä vai kuinka kauan menee että pystyy nelistämään pellolla ja hyppäämään esteitä täydessä vauhdissa? Oppimisen nopeuteen vaikuttavia tekijöitä ovat myös tietenkin henkilön asenne isoihin eläimiin ja lajin vauhtiin (onko utelias, pelokas, varautunut?) ja täten uskallus heittäytyä ja kokeilla, sekä aikaisemmat harrastukset ja taidot. Voisin kuvitella, että esimerkiksi tanssija voisi oppia ratsastamaan nopeammin kuin ihminen kenellä ei ole harjaantuneempaa tasapainoa ja koordinaatiokykyä. Nämä ovat kuitenkin ratsastuksen peruspilareita.

Itse olen ollut taluttamassa 3-4 vuotiaita, joten sanoisin, että lapsen kehityksestä riippuen n. 3-vuotiaan uskaltaa pistää hevosen selkään. Ensinhän se on sen ikäisillä pitkään pelkkää kyydissä istuskelua, maisemista nauttimista ja hevosen silittelyä. Mutta tuosta se voi aikaisintaan lähteä se oppiminen. Kun lapsi kasvaa sen ikäiseksi että koordinaatiokykyä alkaa löytyä ja ymmärrystä hevosen käyttäytymiseen liittyen, uskaltaa antaa lapsen ratsastaa itse kun alkeet ollaan käyty läpi.

Luonnollisesti riippuu siis paljon ratsastajan iästä ja erinäisistä taustatekijöistä että kuinka nopeasti oppii ja pystyy siirtymään asiasta seuraavaan. Ratsastuksessa opetellaan asioita yleensä seuraavassa järjestyksessä:

1. Hevosen elekieli ja niiden luontaiset impulssit (eli kuinka lähestyä hevosta ja kuinka olla sen seurassa, mitä hevonen saattaa säikkyä)
2.Varusteiden ja hoitovälineiden nimien sekä käyttämisen opettelua (mitä harjaa käytetään mihinkäkin, mikä on riimu, mikä on satulahuopa, jne.)
3. Kuinka noustaan satulaan ja kuinka siellä istutaan käynnissä (eli kun hevonen kävelee), kuinka hevosta talutetaan
4. Kuinka ohjia pidellään, miten hevosta ohjataan ja kuinka hevosen vauhtia voi kiihdyttää ja hidastaa ja kuinka se saadaan pysähtymään (lisäksi opettaja korjaa ratsastajan virheasentoja istuessa, tai jos ratsastaja esim. pitää ohjia liian tiukalla tai kiskoo niitä huomaamattaan)
5. Ravissa ratsastamisen opetteleminen, hevosen ohjaamiseen liittyviä lisäseikkoja (miten hevonen saadaan ravaamaan, kuinka ravata kevennetysti, millä eri tavoin hevonen saadaan kääntymään, pohkeenväistö, kuinka hevonen saadaan peruuttamaan, mitä tehdä jos hevonen ei meinaa pysähtyä)
6. Maahan asetetut puomit tai matalat esteet (okserit) ravaten, kuinka keventää esteitä ylittäessä ja miten myötäillä hevosta niissä liikkeissä
7. Laukan nostaminen, eli hevosen kehottaminen laukkaan ja hevosen liikkeen myötäily
8. Oikea vs. väärä laukka ja sen korjaaminen, hevonen siis laukkaa joko oikeaa laukkaa, eli tällöin kentällä "sisempi" etujalka johtaa liikettä (nämä ovat tärkeitä tulevaisuudessa esteitä hypätessä, sillä oikea laukka mahdollistaa esteen ylityksen helpommin)
9. Haastavammat esteet, jossa hevosen hypyn liikerata alkaa olla jo hieman laajempi, vaatii ratsastajalta enemmän mukautumista ja hyvää tasapainoa

Eli tässä suunnilleen se kehityskaari, mitä pitää oppia jotta kykenee hyppäämään itsenäisesti esteitä. Oletetusti maneesissa tai kentällä. Jos tätä lähdettäisiin toteuttamaan maastoon, vaatisi se ensin luonnollisesti harjoittelua kentällä, ellei hevonen ole jo valmiiksi tottunut esteisiin maastossa ja ole luonteeltaan oikeasti vakaa, kuuliainen ja rauhallinen. Untuvikkoa en missään nimessä laittaisi maastoon hyppimään esteitä itsekseen säikyllä ja temperamenttisella hevosella.

Sanoisin, että hyvän ratsastustaidon määritelmiä ovat aikalailla seuraavat: osaat lukea hevosta, sen elekieltä ja osaat käyttää taitojasi ennakoiden sekä osaat ottaa hevosen haltuun kunnioittavasti mutta napakasti. Jos hevoselle antaa "löysää hihnaa", se saattaa alkaa leikkiä ja koetella rajoja. Tietenkin myös hyvä ratsastaja osaa kohdata ongelmatilanteet mahdollisimman rauhallisesti (jos hevonen säikähtää tai pillastuu), ja osaa käyttää oikeanlaisia otteita ja keinoja tilanteen ratkaisemiseen. Hyvällä ratsastajalla on pehmeä ohjasote, oikeaoppiset asennot ratsastaessa sekä osaa myötäillä hevosen liikettä. Hyvä ratsastaja saa kannustettua laiskan ja tahmeankin hevosen laukkaamaan käyttämällä oikeanlaisia apuja (eikä automaattisesti ole kyse raipasta tai kannuksista). Hyvä ratsastaja tuntee ratsastukseen liittyvää terminologiaa, mukaanlukien hevosen ruumiinosat sekä eri hoitovälineet ja ratsastukseen kuuluvat varusteet. Nämä ovat aikalailla pienillä heppatytöilläkin peruskauraa.

Toivottavasti tästä on apua, jos ei keskustelun aloittajalle niin sitten jollekulle muulle :)!

Off topic: ois kiinnostavaa, miten erilaiset sairaudet ja vammat vaikuttaa ratsastukseen. Vaikkapa koko vartalon vapinaa aiheuttava Parkinsonin tauti, välillä voimakastakin käsien tärinää tekevä essentiaalinen vapina (itselläni, välillä todella pahana), toispuoleinen halvaus tai vaikkapa halvaus vyötäröstä alaspäin. Tai kehitysvamma tai vaikea dyspraksia. Miten tällaiset ihmiset pärjäisivät ratsain fantasiamaailmassa? Pitäisiköhän jonkun taluttaa hevosta kävelyvauhtia?

Timli kirjoitti: ↑26 Touko 2024 15:14 Off topic: ois kiinnostavaa, miten erilaiset sairaudet ja vammat vaikuttaa ratsastukseen. [...] Miten tällaiset ihmiset pärjäisivät ratsain fantasiamaailmassa? Pitäisiköhän jonkun taluttaa hevosta kävelyvauhtia?

Luulen että riippuu paljon sekä vamman vakavuudesta, tilanteesta, että hevosen ja ratsastajan aiemmasta koulutuksesta asiaan. Myös se, millainen hevonen on kyseessä syntyjään, on hyvä miettiä.

Lähtiessä on tietysti sanottava, että hevonen on hyötyynsä nähden hirvittävän kallis eläin, jollei koko yhteisö perustu hevosille (kuten monet keski-aasian paimentolaiskulttuurit, joissa välimatkat ovat valtavia ja hevonen on ratsun lisäksi myös liha- ja lypsykarjaa).
Jos aletaan puhua erityisen tarkkaan jalostetusta, koulutetusta ja valitusta ratsuhevosesta, saatavuus vaikeutuu ja arvo nousee entisestään.

Hevosen valinta

1. Ennen vanhaan hevosrodut olivat nykyistä matalampia. Muksahdus alas satulasta on vähän hallitumpi, ja hillittävää eläintä joku sata kiloa vähemmän.
Roomalaisajan hevosten luurangot friisinmaalta on säkäkorkeudelta suurimmillaankin n. 140 cm. 1800-luvulla kehitetty nykyinen friisiläishevonen, joka tällä historialla itseään markkinoi ritarihevosten ja antiikin ihmeiden kantakirjana, taas on jotain 170cm.

Samoin suomenpienhevonen, se vanhakantaisin versio meidän kotimaisesta kantakirjasta, on noin 120-140 cm väliltä, kun taas isommat juoksija-, ratsu- ja työtyypin suomenhevoset voi hyvin olla sen 160 cm. Tää ei myöskään välttämättä tarkoita huonompaa työhevosta - suomenpienhevosen vetoennätys on yli kaksi kertaa oma elopaino, oli muistaakseni 320-kiloinen pienhevoslinjan ori, joka veti 700. Tarkistan tän vielä lähteistä.

Hyvä katsoa myös esim. valtavaa skotlantilaista clydesdalenhevosta, joka jalostettiin maalaisjuhdista hovien paraatihevosiksi joskus uudemmalla ajalla - sen lähintä sukua eivät ole muut isot työhevoset, vaan vuoristojuhtana toimiva ylämaanponi, joka on taas sitä 130-140cm kokoluokkaa.

2. Erilaiset hevoset, ihan kuten koiratkin, sopivat eri tehtäviin. Tiettyä kantaa kun kasvatetaan nopeaksi ja säpäkäksi, niin nehän myös lähtee kuin tykin suusta - ja sitten taas toisaalta esimerkiksi joillekin amerikkalaisille espanjalaisperäisille hevosroduille on onnistuttu jalostamaan ihan oikeasti aivan mieletön karjavaisto muutaman vuosisadan aikana. Ne paimentavat nautoja hyvin vähällä vaivalla.

Eli siis se töltti/passi/peitsi, josta islanninhevoset tunnetaan, oli vielä keskiajalla melko yleinen askellaji monissa eurooppalaisissa maatiaishevosten kannoissa. Erityisesti iberiassa se oli tosi yleinen, ja sieltä se levisi amerikan hevosrotuihin. Myös mm. suomenhevoselta ja norjalaiselta pohjanhevoselta/lyngenhevoselta löytyy tölttiin vaadittava geeni edelleen.

-> Syy tähän suosioon oli se, että tölttiä on vaan paljon helpompi ja mukavampi istua pitkiä välimatkoja kuin ravia. Erityisesti sitä suosittiin isoissa mekoissa kulkevien herrasnaisten ja mukavuudenhaluisten herrasmiesten ratsuissa. (Tämmöinen hupihevonen oli nimeltään hobby.)
Töltti katosi euroopan hevosroduista vasta suunnilleen 1700-luvulla, kun valtionsiittoloista tuli asia ja haluttiin komeita vaunuhevosia hyvien matkaratsujen sijaan. Säilyneenä kulkutyylinä se on vanhalla mantereella edelleen nimenomaan mm. mainituissa islanninhevosissa, iberian vuoristoseutujen asturianponissa ja merkittävällä tavalla mongolianhevosissa (ei ne villihevoset vaan kesyt). Toisin sanoen siis paikoissa joissa ratsastettavuus menee komeuden edelle.

Legenda kertoo, että Mannerheimin hevonen Käthy oli myös peitsari, koska hänen joku selkävaivansa teki ravissa istumisen aivan kamalaksi.

(Asiaan vihkiytymättömille: töltti/peitsi eroaa ravista siten, että hevonen polkee tasaista nelitahtista toispuoleista kamelinjuoksua hölskyttävän kaksitahtisen ristiliikkeen sijaan. Ravi on vähän hallitumman näköistä eikä semmoista töpöttävää, mutta nopeassa peitsissä istuu ihminen mukana paremmin kuin nopeassa ravissa.)

Tässä videossa mies ja pieni viisikäyntinen islanninhevonen. Askellajit järjestyksessä käynti, ravi, laukka, töltti ja peitsi/passi.
Hepo on reipas ja sille opetettu töltti todella näyttävä ja peitsi erittäin lennokas (ns. liitopassi). Silti on helppo nähdä, kuinka paljon vähemmän kaksi viimeistä askellajia hyppyyttävät ratsastajaa raviin ja laukkaan verrattuna.
Toinen esimerkki, jossa tölttiä vastaa "saddle rack" kahden peitsaavan jälkeen. Erittäin hyvä esimerkki islanninhevosten kilpatölttiä rennommasta, silti erittäin tarkoituksella treenatusta matkustuskäynnistä.
Amerikassa askellajiratsastus on (yllätys yllätys) viety 1960-luvun jälkeen äärimmäisyyksiin ja eläinrääkkäykseen asti, eli jos tahtoo nähdä näitä, pitää muistaa hakea "natural gaited riding" tmv. - mutta siellä on isojen plantaasien ja karjakulttuurin takia joka tapauksessa säilynyt tuo sama ominaisuus, joka euroroduilta on jalostettu pois.

Ratsun ja ratsastajan koulutus:

Pähkinänkuoressa: jos temperamentti ja askellaji vain on ratsastajalle ok, hevosen voi kouluttaa melko pomminvarmaksi.

Poliisihevosten valintakriteereihin tutustumalla voi vähän hahmottaa sitä, millaista hälinää hevonen eläimenä kestää. Toinen aivan erilainen mutta eläimeltä paljon vaativa hevosurheilun laji on vikellys, eli ratsastusvoimistelu. Myös esim. työratsastus (working equitation) tai työajo eli siis perinteinen työhevosharrastus valottavat vähän erilaisten hevosten komenneltavuutta, älyä ja koulutettavuutta erilaisiin häkkyröihin ja väkkyröihin.

Ihmisten puolesta suosittelen tutustumaan moderniin pararatsastukseen! Sieltä löytyy oikeesti kärjestä niin sokeita, kehitysvammaisia kuin halvaantuneita tai raaja-amputoitujakin huippu-urheilijoita, joiden kouluratsastustaidot on usein aivan verrattavissa vammattomiin tähtiratsastajiin.

Oman hevosen ja valmentajan kanssa kun treenaa, niin kyllä vammainenkin ratsastaja pystyy moneen. Pääsääntöisesti siis ylipäätään, hyvä ratsastaja on se, joka osaa suhteuttaa oman ratsastuksensa siihen, millaisen hevosen kyydissä on.

HUOM: Toisaalta viime aikoina on nähty hevosurheilussa aika paljon kritiikkiä esim. olympialaisten perinteisen viisiottelun ratsastusosuutta vastaan.
Viisiottelu pohjasi silloin joskus brittiherrasmiesten vuonna nakki ja pottu "hyvän sotilaan taitoihin", eli piti upseerina osata miekkailla, ampua, jne. Ja tähän kuului myös nimenomaan vieraalla hevosella ratsastus esteiden yli.
Idea on kiehtova, mutta pari vuotta sitten nähtiin melkoista eläintenhakkausta kansainvälisessä lähetyksessä, kun kys. arvalla saatu hevonen oli voinut pahoin jo pari päivää, eikä rata mennytkään putkeen. Että tätä lajin järkevyyttä kilpaurheiluna on nyt sitten vihdoin ruvettu kyseenalaistamaan.

Viisiottelun ratsastusosuus on ehdottomasti hyvä tutustumisen arvoinen konsepti, jos fantasiatarinan ajatus tavernan lainahevosesta on tärkeä, mutta halusin tuoda tän keskustelun ilmi ensin, jos se tulee vastaan.

Aputoimenpiteet:

1. Talutus on täysin mahdollinen keino viedä apua tarvitsevalta ratsastajalta vaiva hevosen hallinnasta.
On kuitenkin huomattava, että hevonen voi silti pillastua pahassa tapauksessa, ja satulasta on yleensä aina helpompi pysäyttää laukkaan lähtevä ratsu kuin maasta käsin. Taluttaja on siinä vaiheessa jo naama turpeessa, ellei ole ihan shetlanninponista kyse - ja helposti silloinkin.

2. Toinen hyvä mahdollisuus on pitää autettavan ratsu ns. käsihevosena. Tämä tarkoittaa sitä, että myös taluttaja ratsastaa, ja pitää siis hallussa kahta hevosta yhtä aikaa.
Verrattavissa ehkä autokoulun opettajan hätäjarruun - autettava voi pitää ohjista itse ja hillitä hevosta tarvittaessa, mutta taluttaja hevosineen on henkisenä tukena ja lisävoimana vaaratilanteiden varalta.
Tässä on tietysti huomioitava, että hevosten pitää sietää toistensa läsnäoloa hyvin läheltä. Kaikki eivät ole sellaisia persoonia keskenään.

3. Älä käytä hevosta. Hevosen vaistonvarainen vastaus pelkoon on käytännössä aina juosta pakoon. Toinen keskiajalla suosittu, mutta sittemmin melkein kaikkialta muualta kuin Espanjasta ja Jenkeistä kadonnut ratsu oli muuli, sillä muuli saa aasivanhemmaltaan erilaisen pelkoreaktion.
Hyvin usein aasit ja muulit ensijärkytyksestä jumahtavat täysin paikoilleen ja polkevat kimppuun, eivätkä pinkaise pakoon.
Joissain amerikkalaisissa kansallispuistoissa on tämän ansiosta esim. louhikkoisilla alueilla tai kanjoneissa ohjeistus, että huoltotöitä ei tehdä hevosin eikä konein, vaan ainoastaan muuleilla.

Muuli ei keskiajalla myöskään ollut mitenkään parjattu ratsu, vaan niitä näkee maalauksissa esim. italian renessanssihovien ylhäisillä herroilla. Se oli varmajalkainen ja fiksu, ja usein jopa hevosta sitkeämpi ja terveempi. Ainoa ongelma on, ettei muuli lisäänny.

4. Käyttäkää vaunuja. Reki tai vaunut on keksitty hevoselle todennäköisesti jopa ennen kuin kukaan hullu on hypännyt hevosen selkään, koska meillä on pulkat jo kivikaudelta koirien perästä ja kyntölänget jo härille ennen kuin hevonen yleistyy. Vaunuissa voi istua rauhassa ja antaa ohjauksen huoleksi jollekulle muulle.

Jännä kyllä aika usein noista vaivoista kärsiviä autetaan ratsastusterapialla. Siinähän se hevonen on myös toimija, ja usein se eläimen lämpö ja pehmeä liike myös rentouttaa kramppaavia lihaksia.

Halvaantuneesta ratsastajasta fantasiassa tulee mieleen Bran Stark Tulen ja jään laulussa.

Haikailutaide ehtikin jo ninjata ja kertoa suunnilleen kaiken tietämisen arvoisen...

Joo vähän tuli nyt ryöpsähtämällä. :D
Aihe on siis sellainen, joka mua on kiinnostanut ylipäätään muutenkin aina (hevosihmisiä ja entinen ratsastaja).
Erityisesti nyt tää spesifi kysymys on kuitenkin ollut mielessä kahden tänhetkisen sivuhahmon takia.
Iloinen sattuma, että Timlillä oli myös pohdintaa samasta!

Jos te ootte ikinä törmänneet näihin "miks ihmeessä kukaan keskittyisi maailmanrakennuksessa asiaan X tällä syvyydellä" -tyyppisiin ilmiöihin, niin nyt saitte törmätä ihan uuteen lmao.

Mikäli haluaa vielä lukea tuon yleisen katsauksen jälkeen "eräästä fiktiivisestä vammaisesta ratsastajasta" x2, niin laitan tähän spoilerin alle sen, miten itse lähestyin asiaa:

Raud oli kreivin nuorempi poika semihistoriallisessa fantasialandiassa, ja lähti herrasmiehen tapaan sotakomentajaksi 15-vuotiaana. Ritarirytinässä hevonen liukastui, eikä niistä varusteista voinut ponkaista karkuun.
Ratsastaja jäi jumiin kuolevan hevosensa alle, kumpikin haarniskoituina, melko pitkäksi aikaa. Painoa oli siis reilusti.
Jokin meni lonkassa tai alaselässä rikki - murtuma, painevaurio? Joka tapauksessa lantion hermosto vammautui pysyvästi.

Oon katsellut tähän semmoisia diagnooseja, jotka johtais loppuelämän ontumiseen, mutta koska fantasia ja historia on mitä on, en määrittele sen syvemmin.

Koska hahmo kuuluu arvostettuun ja vauraaseen maa-aateliin, Raud roudattiin kärryillä kotiin ja hoidettiin kuntoon.
Ajatus on, että kreivinpoikaa on sillä lailla tuettu, jumpattu ja tohtoroitu, että täyshalvaus vältettiin. Alkuun oli varmasti vuodepotilaana pitkäänkin.
Fysioterapiasta ei tietenkään voi puhua tässä, mutta älyätte, mitä haen. Ratsastus on ehkä ollut jopa osa sitä hermoston ja lihasten treenaamista.
Hermovaurio on tarinan nykyhetkessä sellainen, että vaikeuttaa liikkumista (ja ylipäätään olemista) ajoittain vaihdellen.
Nyt mies on 42, eli ei enää ihan nuori poikanen. Selkä vaivaa välillä jo siitäkin syystä. (ja oma ylpeys ehkä sitäkin enemmän... :P)
Raudilla on oma henk.koht. kamaripalvelija, joka auttaa kaikissa arkiaskareissa, liikkumisessa, juoksevissa asioissa sen mukaan, kuinka isäntä voi.
Talossa on kaikki selkänojat jne. varmasti topattu ja veistetty siihen malliin, että muut sopeutuvat siihen, mitä isäntä tarvitsee.

Tämän vamman kanssa aiempi ratsastustaito tai havaintokyky eivät ole muuttuneet mihinkään. Hahmo ratsastaa itsenäisesti.
Kamarikaveri kulkee mukana, koska halvaantunut jalka vaatii satulaan noustessa ehdottomasti apua, samoin jalkautuessa. Hevosta ei silti ole syytä taluttaa.
(Tätä keskustelua varten sanon, että satulassa on jotain parasatuloiden tyyppistä lisätoppausta niin, ettei veltompi jalka vispaa liikaa ja häiritse hevosta tai vaikeuta istuntaa. Juonellisesti sillä ei ole väliä.)

Mitä reippaammin hevonen liikkuu, sen enemmän työtä istunta vaatii alaselän ja lantion liikeradoilta. Se tietysti koskee Raudilla just tätä kärsinyttä aluetta.
Hänen hevosensa varmasti on sitä Mannerheim-luokan pehmeästi askeltavaa tyyppiä. Ja todennäköisesti ruuna, jotta luonteenlaatu olisi mahdollisimman tasainen.
Hän ei itse liikuta hevostaan urheilumielessä, eikä osallistu hevospeleihin tai jahteihin, vaikka muu herrasväki sellaista harrastaa.
Pollelle hankitaan muita liikuttajia, jottei se hermostu tai veltostu pelkästä tallissa seisomisesta ja köpöttelystä.

Jos Raud tietää, että matka on pitkä tai sen päätteeksi on luvassa muuta epämukavaa liikettä, hän varmasti pyytää tilan renkejä mieluummin valjastamaan pari hevosta vaunujen eteen tai laittamaan veneen kuntoon.

***

Talontytär Heljä taas on niin pahasti likinäköinen, että tämän maailman teknologiatasolla se on näkövammaisuutta.
Se, kuinka hän hoitaa liikkumisensa, on yksinkertaisesti niin, että joku ratsastaa aina hänen mukanaan seurahevosella ja pitää silmät auki.
Tää tietty rajoittaa menemisiä aika paljon. Hän mielellään kävisi ratsastamassa enemmänkin, mutta riskejä on enemmän kuin hänellä on varaa aatelistyttönä ottaa.
Pienenä tyttönä ratsastamaan opetellessa Heljä varmasti näki vähän paremmin ja piti retkistä vaikeammillakin reiteillä.

Nykyisellään hevonen on jo lähinnä apueläin kaupungilla, jottei neidin tarvitse jalan törmäillä kanttikiviin ja torimummoihin. Se olisi noloa...
(Ei siis mun mielestäni, olen antanut omat yli kolmosen miinukseni Heljälle, mutta tällaiselle asemastaan välittävälle siniveriselle perheelle hyvin jäyhässä kulttuurissa mainehaitta on tosi.)

Hevonen on varmasti samalla lailla tasatahtinen ja -luonteinen kuin isännällä, ja ne on koulutettu kaikki myös kulkemaan säyseästi yhdessä.
Ehkä heillä alkaa olla ns. kartanon omaa rotua siellä, jos talliin on aikoinaan haalittu isolla rahalla pari mahdollisimman sopivaa rotevaa, peitsaavaa, matalaa tammaa ja ori nuorelle isännälle.
Koulutus on kyllä maksanut maltaita ja vaatinut taitavia ratsuttajia, kun sitä on pitänyt tehdä kahden hengen tarpeisiin aika pitkällä aikajänteellä.

Heitä kumpaakin enemmän apua hevosten ja ratsastamisen kanssa kaipaa silti lopulta mun päähenkilöni, jonka ainoa osaaminen on "istuin joskus viisvuotiaana vanhan työponin länkien takana ja asuin saaressa, josta ei kyllä ratsastettu yhtään minnekään". Eli taitotaso määrittää aika paljon.