Mikä teistä on hyvää kielioppia erityisesti kirjallisuudessa?
Koska suomi on äidinkieleni, ajattelen olevani suomen kieliopin kohdeyleisöä.
Kirjasuomi tuntuu silti vaikeasti lähestyttävältä. Erityisesti hyvän kirjakielen normit tuntuvat välillä itseilmaisua rajoittavilta.
Kun olin koulussa, svetisismit olivat joillekin opettajille punainen vaate. Joskus niihin puututtiin mielestäni turhan ankarasti. Olen usein miettinyt jälkikäteen, miksi paikallisidentiteetti ei saisi näkyä vähän kirjoitetussa kielessä, vaikka se tarkoittaisi joissain tapauksissa ruotsin vaikutuksen näkymistä. Ruotsalaisen kulttuurin vaikutus näkyy synnyinseudullani paikallisessa ruoka- ja tapakulttuurissa, mikä on hyväksytty sellaisenaan, mutta kieltä sama hyväksyntä ei ole aina koskenut.
Nykyään ruotsista tulleisiin rakenteisiin suhtaudutaan rennommin. Niitä pidetään jopa vähän retroina, mutta anglismit koetaan ärsyttäviksi. Karrikoidusti maltillinen näkökulma sanoo, että englanti ei saisi niin sanotusti vetää sinua jalasta, mutta tiukimpien näkökulmien mukaan "smoothieta" parempi sana kirjoitetussa kielessä voisi olla esimerkiksi "hedelmäsosejuoma".
Missä teille kulkee raja tönkköjen suorakäännösten ja elävän, lainaavan kielen välillä?
Minusta kielioppi lakkaa toimimasta, jos se rajoittaa ihmisten kykyä ilmaista ajatuksiaan mahdollisimman tarkasti, koska normien tarkoitus on pitää kieli helppona ymmärtää.
Luin Kotuksen sivuja taustatutkimuksena keskustelun avausta varten. Löysin sieltä tämän vuoden tammikuussa julkaistun tekstin otsikolla Kymmenen vuotta alettu tekemään: ”alan tottua”. Kiinnostavaa artikelissa oli, että Kotuksen selvitettyä suomalaisten asenteita kielioppiin, suurin osa on tyytyväisiä nykyisiin yleiskielen normeihin, mutta erityisesti selkeyden tarve on noussut esiin:
Tämä oli itselleni keskustelua avartava nosto, koska olen pitkään ajatellut, että kielioppikeskusteluissa on kahta eri koulukuntaa, joista osan mielestä kirjakielen normeja pitäisi höllätä ja toisten mielestä tiukentaa, mutta yhteisenä tavoitteena kieliyhteisöllä kuitenkin vaikuttaisi olevan selkokielisyyden ihanne, mikä vastaa myös omia ajatuksiani.Saimme mielenkiintoisia vastauksia laidasta laitaan. Useiden toiveiden takana on selkeyden ja yksinkertaisuuden tarve: Hyvin moni kaipaa yksinkertaisempia tai sallivampia pilkku- ja yhdyssanasääntöjä. Myös erilaisia viivoja voisi olla vähemmän.
Yhteinen tavoite on hyvä lähtökohta keskustelulle.
Onko teistä selkokielisyys sellainen? Haluaisitteko muuttaa jotain suosituksia yleiskielessä? Sallisitteko esimerkiksi kaksoispassiivin (esim. "ei oltu tehty"), jota moni erityisesti kielteisessä muodossa käyttää arkipuheessa, sallisitteko anglismit tai kokisitteko, että suomen puhujan paikallisidentiteetti saisi näkyä enemmän yleiskielessä?