Kirjoittajien Kilta

Parhaillaan menossa Jari Järvelän Rakastan Eva Braunia. Olen kovasti tykännyt Järvelän romaanien keskeisistä naishahmoista, ovat mielestäni aktiivisia toimijoita, joskin monesti aika ureaisissa tilanteissa. Tämä on vielä niin aluillaan, etten osaa sanoa, kuinka aktiivinen ja uskottava päähenkilö on. Joka tapauksessa tyyli ja kirjoittaja on tuttu ja mieleinen.


Vapailla lopettelin pari romaania, joiden tekijät eivät ole niin tuttuja. Lauri Levolan esikoisromaani Mauri Erik Schröder self-help on .... kai se on modernia suomalaista taideproosaa? Ei varsinaisesti juoniromaani. Teoksen lopussa on usean sivun viittausluettelo, niin että tässä saattaa olla sellaista intertekstuaalisuutta, mikä ei itselleni suorilta auennut (osa viitteistä on teoksiin, jotka kyllä tunnen, osa - iso osa - sellaisiin, joita en tunne). Sujuvaa ja jollain tasolla viihdyttävääkin tekstiä, mutten osaa sanoa, yrittääkö se kertoa jotain - tulkintapuoli jäi itselläni ohueksi, ja tuntuu, että teos kaipaisi sellaista.


Conn Iggulden on silleen kirjailijana kyllä tuttu, että tiedän hänen historialliset romaanisarjansa, ja olen lukenut sieltä täältä aina jonkin teoksen, kun sellainen on vastaan tullut, mutten ole varsinaisesti etsinyt niitä käsiini, enkä näin ollen sitten varmaankaan lukenut kokonaisia sarjoja, ainakaan peräjälkeen niin että hahmottaisin ne kokonaisuutena. Nyt sitten käsiini oli tullut hänen avauksensa fantasian suuntaan, Darien - suolan valtakunta; Otavan kustantama suomennos. Joo ihan mukavaa luettavaa, sellainen lajityyppi, mikä minuun vetoaa, joskin tarinan ontologiassa jäi jotain vaivaamaan:

Eli missä tässä maailmassa ollaan, noin niin kuin ajallisesti ja maantieteellisesti? Toisaalta siellä käytetään magiaa, joka on tälle maailmallemme vierasta, ja toisaalta sitten viitataan maailmamme jaettuun kulttuuriperintöön. Että kuokkiiko tämä jotain omaa todellisuuden tasoaan vai tekeekö samat kuin Abercrombie Särkynyt Meri -trilogiassaan. Kenties pikkuseikka, mutta vaivasi minua

Joka tapauksessa oli mukava käyttää vapaapäivät lukemiseen.

Poimin kirjakasasta Anthony Doerrin: Kaikki se valo,jota emme näe.
Ainakin alku vaikuttaa mielenkiintoiselta.

(Helmet-haaste: Pulitzer-palkittu)

Timli kirjoitti: ↑02 Helmi 2024 23:30 Mä tykkäsin Kymnaasista! Mulla roikkuu lainassa Kalmankuu, jatko-osa Anastasialle. En vain saa luettua sitä, kun ei ole sellainen olo että kaipaisin yhtään lisää horroria elämääni, vaikka Ilkka Auerin kirjoista tykkäänkin.

Jostain syystä Kymnaasi ei ollut omaan makuun. :/ Domowik-sarjasta puolestaan pidin enemmän.

Aloitin eilen illalla lukemaan John Scalzin kirjaa "Kaiju Preservation Society". En ehtinyt/jaksanut kauaa sitä vielä lukea, mutta voi pojat että mä tykkäsin sen kirjoitustyylistä! En malta odottaa että pääsen lukemaan sitä lisää.

Jean-Marie Blas de Robles: Point Nemon saari


Hieman tempoilevasti kulkeva romaani, jossa on ainakin pari aika/todellisuustasoa ja lukuisia seurattavia hahmoja. Niinkuin olisi antanut television kaukosäätimen viisivuotiaalle ja tämä sitten painelisi kanavanappeja ja selostaisi näkemäänsä. Viihdyttävää joskin hankalasti seurattavaa.

Luen parhaillaan Project Gutenbergistä löytynyttä pragmatistifilosofi Charles Peircen esseekokoelmaa. Juuri luin siitä reikäpäisen 1800-luvun käsityksen todennäköisyyslaskennan perusteista. Netistä on tilauksessa Raamatun New Living Translation sekä Timo Airaksisen viime vuonna ilmestynyt, kirjallisuutta käsittelevä kirja, jossa kuulemma suomitaan kovalla kädellä kirjallisuuden nykytilaa.

Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna on kesken. Ymmärrän, miksi se on pidetty, mutta en tiedä onko ihan omaan makuuni.

Timli kirjoitti: ↑02 Helmi 2024 23:30 Mulla on aivan alussa James N. Freyn How to write a damn good novel. Tai oikeastaan prokrastinoin sen aloittamista siten, että postaan kaikkialle aloittavani juuri sen lukemisen.

Tää jäi mulla kesken. Ensimmäinen kirjoitusopas, jota en saanut kahlattua väkisinkään loppuun asti. Asia on kyllä ihan sitä mitä pitää, mutta se on kirjoitettu niin epäinspiroivasti, että tää toimii pikemminkin unilukemisena.

Edit. Haluaisiko joku vaihtaa kirjoitusoppaan johonkin toiseen?

Liu Cixin: Muurahaisia ja dinosauruksia on ollut viime päivinä tiuhimmin hyppysissä.


Tuota. Kyllähän tämä tunteita herättää. Lähinnä turhautumista ja ärtymystä: miten näin lupaavasta lähtökohdasta - muurahaisten ja dinosaurusten älykkäästä ja tieteellisteknisesti edistyneestä yhteiselosta - on saatu näin lattea ja ... ilmaisultaan sisäisesti ristiriitainen?... teos

Millään kohtaa ei tunnu siltä, että tässä kaksi ihmiselle vierasta ajattelutapaa kohtaisivat; semmoinen "halpaa scifiä, tyyppi halloweenasussa esittää alienia" -tuntu. Itse asiassa, sama tyyppi esittää kaikkia hahmoja - mitään kielellistä/tyylillistä varianssia hahmojen välillä ei ole. Ja se tyyli on täysin roiskittu pitkin karttaa: hahmo voi puhua suunnilleen samassa virkkeessä 'epäinvasiivisesta kirurgiasta' ja 'öttiäisistä'. En tiedä, onko tämä tyylittömyys alkutekstin vai suomennoksen peruja, pahaa tekee joka tapauksessa.

Tekniikan ja (luonnon)tieteellisten innovaatioiden skaalautuvuus menee (rajallisen tietämykseni perusteella) päin helvettiä, millä sinänsä ei ole väliä jos scifi on kevyttä, sadunomaista ... mutta siihen suuntaan tyyli ei muuten lennä.

Voisi olla allegorinen teksti, joskaan en hahmota, että allegoria mille - voi toki johtua siitä, etten jaa kulttuuripohjaa kirjoittajan kanssa. Ja ehkä allegoriankin pitäisi toimia myös omillaan?

Ei oikein scifiä, ei oikein fantasiaa, ei oikein allegoria, ei oikein minkäänlaista hahmovetoisuutta ... toki tämä on vielä kesken, mutta saa olla aikamoista trapetsitemppuilua että viimeisillä kolmellakymmenellä sivulla tämä seivattaisiin.

Ainut, missä tämä mielestäni voisi toimia, olisi paleofantastisen pöytäroolipelikampanjan pohjana pelinjohtajalle: sen verran blankoa materiaalia, että sitten pelaajat voisivat rakentaa annetuista hahmoista konkreettisempia, tai npc:lle voisi muokata stateja sen mukaan miten peliä haluaisi viedä eteenpäin.


Ehkä eniten otsassa nykii se, että teoksen lähtökohtaidea on niin kiehtova monella tasolla, tarjoaa niin paljon hyviä mahdollisuuksia, ja ne kaikki sössitään.

Nalini Singhin There should have been eight on nyt päällimmäisenä lukupinossa. Hain kirjastosta myös lukupiirin Narrenturmin, sen ajattelin aloittaa tässä viikonloppuna.

RikuY kirjoitti: ↑28 Helmi 2024 17:55 Ehkä eniten otsassa nykii se, että teoksen lähtökohtaidea on niin kiehtova monella tasolla, tarjoaa niin paljon hyviä mahdollisuuksia, ja ne kaikki sössitään.

Minulla oli samanlainen tunne Liu Cixinin Kolmen kappaleen probleemaa lukiessa. Tai siis: en ollut varma, johtuiko kerronnan tietynlainen latteudentuntu siitä, etten ymmärtänyt kirjailijan kulttuuria, vai oliko kerronta muuten vain latteaa. Mutta ko. kirjassa oli fantastisia yksityiskohtia, joista erityisesti "ihmistietokone" on jäänyt mieleen.

Parikin kirjaa on kesken. Lauren Beukes - Zoo City ja Robin Hobb - Narrin Salamurhaaja
Kumpikaan ei ole vielä oikein hitannut, mutta olen päättänyt, että kyllä ne nyt loppuun luen. Zoo Cityssä harmittaa, kun idea tuntuu huippuhyvältä, mutta tarina ei vaan pääse yhtään eteenpäin.
Narrin Salamurhaajasta taas tiedän, että Hobbin kirjat ovat tosi pidettyjä ja osa ongelmaani saattaa olla se, että en ole lukenut hänen vanhempia kirjojaan. Mutta ihan rehellisesti sanottuna mua ei kiinnosta mikään, mitä siinä tapahtuu (tai siis ei tapahdu).

Marskiih kirjoitti: ↑03 Maalis 2024 19:51 Narrin Salamurhaajasta taas tiedän, että Hobbin kirjat ovat tosi pidettyjä ja osa ongelmaani saattaa olla se, että en ole lukenut hänen vanhempia kirjojaan.

Oot varmaan tässä ihan oikeassa. Tuo Narrin salamurhaaja on kuitenkin sarjan 14. osa. Ei niitä kaikkia aiempia tarvitse olla luettuna että voisi tästä nauttia, mutta kyllä suosittelisin lukemaan ainakin osat 1-3 ja 7-9 ennen tätä, kun niissä on samat päähenkilöt.

Ihan rehellisesti sanottuna suosittelisin kyllä mieluummin lukemaan ko. sarjasta vain osat 1-6, jotka ovat minusta ehkä parasta mitä fantasiagenressä olen lukenut, ja unohtamaan loput, jotka ovat noihin ekoihin kirjoihin verrattuna kovin keskinkertaisia.

Minä luen Raamattua kannesta kanteen. Esko Valtaojakin on lukenut sen. Kolmasosa on nyt luettu, ja kovin on ollut väkivaltaista tämä ensimmäinen kolmasosa. Jos oikeasti uskoisi lukemansa, niin sotahulluksihan siinä tulisi.

Minä luen dystopiaani varten Jessikka Aron Putinin trollit -kirjaa. Muutakin on kesken, mutta tuota yritän edistää eniten.

Stephen King: Kirjoittamisesta - Muistelmia leipätyöstä

Hyvin rakas kirja. Oppaana ei välttämättä sovellu mulle niin hyvin, koska kirjoittamistyylini on täysin päinvastainen Kingin kanssa (en rönsyile vaan kirjoitan aluksi luurankoversioita, joita pitää myöhemmin lihottaa) mutta se on ihanasti kirjoitettu. Huomaa, että King rodella rakastaa leipätyötään. Voi kun vielä pystyisi siihen kurinalaisuuteen, millä hän saa kirjoitettua kaikki kirjansa ja vielä luettua paljon sen päälle.